Taivaallisia

Joskus ne, jotka asiaa syvemmin tunsivat, sanoivat, että kirkon suurimmat vaarat ovat Malmivaara, Rautavaara ja Saarnivaara. Tuosta Rautavaarasta en ole täysin varma.

Saarnivaara oli korkean opillisen sivistyksen saanut ja hän toimi aktiivisesti evankelistana. Hän oli laestadiolainen, jolle kaikki tuon herätysliikkeen suunnat olivat tuttuja, ja hän kävi niiden paikoissa saarnaamassa. Hän puri syntisiä kipeästi, mutta ei niellyt.

Kaikkien evankelistojen sanoman klassinen kaava on rakenteeltaan saman kaltainen. Ensin on tervehdys ja lyhyt esittely. Sitten alkaa nousevassa tempossa tämän ajan turmeluksen esittely, joka on tietysti herkille kauhistus. Seuraa kuvaus siitä, miten käy, jos kuulija ei käänny vaan jatkaa tuhon tiellä.

Venäläiset paahtoivat uunissa tai vartaassa ihmisiä ja kuulustelivat heitä saadakseen lisää väkeä kuoleman kitaan. Nämä kauhut ovat samantapaisia evankelistoillakin. Lisää voi lukija tutustua kidutuksen ja maailmanlopun tunnelmiin kirjasta Paholaisen sota. Venäläiset saivat papin pojan kiinni ja veivät hänet pois sekä kohtelivat kehnosti. Ainoa pelastus oli ottaa ortodoksinen kaste ja ruveta venäläisten koirankuonolaisten palvelukseen tehtävänä kiduttaa ja etsiä lisää ihmisiä Ison Vihan lihamyllyyn. 

Kalmukit söivät Pohjanmaalla tapettuja, jäätyneitä lampaita ja hevosia. Kaikki pelkäsivät näitä hirveälle haisevia raakalaisia. He puhdistivat 100 kilometriä mereltä sisämaahan päin tsaarin käskyn mukaan kaikesta elävästä. Söivätkö he ihmisiäkin?

Sitten puhuja yleensä maalaa taivaallisen näyn pelastuksen ihanuudesta, jos vaan kuulija muuttaa kurssiaan.  Semmoista se on.

Saarnivaara kirjoitti tyhjentävän tietokirjan, jonka nimi on Jehovan todistajat Raamatun valossa.

Tietysti jo hyvään käytökseen kuuluu asioita, jotka auttavat ihmisiä. Nuori voi antaa istuinpaikkansa ruuhkabussissa sairaalle tai vanhukselle, tervehtiä opettajaa ja muitakin. Kuka vaan pystyy, voi kantaa heikon taakkaa edes autolle asti.

Maaseudulla on vielä rippeitä 1950- luvun asenteista. Silloin tarjottiin kävellen matkaavalle hevoskyytiä, annettiin talosta leivontapäivänä mökin akalle lämmin leipä kainaloon tai karjalanpiirakoita. Joku lohkaisi sianlihaa liha-aitastaan suurelle perheelle joulueväiksi tai Pääsiäiseksi. Kalamiehet toimittivat kaloja mökkiläisille tai yksinäisille, joilla oli silloin tiukkaa. 
Se oli käsitykseni mukaan uskonopin suoraa toteuttamista arjessa ja muutenkin varsin normaalia käytöstä. Sitä oli myös metsopaistille kutsuminen tai avustus perunan panossa, jossa tarvittiin taitavaa hevosmiestä. Penkkien piti olla suoria ja kauniita.

Tuure kilpeläinen tavoittaa jotain syvää laulussaan, jossa ollaan etsimässä valon pisaroita. Niitä voi löytyä jopa oluttuvasta. Vielä yhdet, tarjoilija, sitten lähdetään, tuokaa pöytään valon pisaroita. Valon pisaroita, kun toivo häviää, anna meille valon pisaroita.

Sehän on – tuo teksti – ihan selvä rukous, jossa taivaalta pyydetään elämään valon pisaroita. Sitä tarvitaan näinä aikoina, kun maailmanlaajuinen pandemia jyllää ja kaikilla mantereilla tuotanto hyytyy, seuraa työttömyyttä, konkursseja ja surua ahkerille ja oikeille arjen sankareille.

Oikeastaan me varttuneet, jotka olemme eläkkeellä, kärsimme kaikkein vähiten taloudellisesti. Eläke juoksee, vaikka niukkakin. Eläke kirmailee, vaikka sataa vettä tai lunta. Kun helle paahtaa ja rastaat syövät pensaiden marjat aamuyöllä, eläke jolkuttelee eteenpäin ja sillä on suden väsymätön, joustava askel.

Olen tuntenut salaista iloa, kun turha matkustelu ulkomaille on romahtanut. Ei meillä Suomessa ole varaa kuskata ulkomaille rahoja ja tuoda eksoottisia tauteja tuliaisina. Viinako se on kaiken takana, vai miksi kaukomailta tuodaan Suomeen sukupuoliteitse tarttuvia tauteja aina vaan? Onko tässä kyse nyt siitä lihan himosta, jota vastaan pitää taistella? Ihmisiän tehosi penisilliini tippuriin ja kuppaan, mutta nyt on pelastus siinäkin asiassa vaakalaudalla.

On epäilyksen varjoja -the Shadows of Doubt – jos millaisia. 
Kirjoitin kauan sitten rehelliselle miehelle potenssin parantamiseen Viagraa. Varmaan aine oli tehokas, koska jatkokäynneillä mies oli kuin sulaa vahaa yhteistyökyvyn suhteen. Sitten taivas synkistyi: vaimo oli valmistellut vaatteita pyykkiin, jolloin miehen housujen taskusta oli pudonnut kirjoittamani resepti.

Siinä syntyi epäilyksen varjo, ja puolisoiden välit viilenivät. Tietysti minä sain syyt niskoilleni, minä, joka asiassa toimin täysin rehellisesti. Luulin auttavani todella hyvin vanhenevaa miestä, joka oli puheiden pelon vuoksi lunastanut reseptin naapurikunnan apteekista. Semmoista on elämä. Viatonkin voi saada tuomion, jota ei tämmöisissä asioissa ollenkaan tarvita. 

Eikö miesten korkein velvollisuus – joskin iän mukana yhä raskaampi paatinen taakka – ole pitää naiset tyytyväisenä?

Sitä puhui uskonpuhdistaja Lutherkin suosituksellaan, tuolla kuuluisaksi tulleella kerran viikossa vähintään - lausumalla. Näin toimien pysyy moraali ehyenä eikä murru – 
kuten laulussa Juliet ja Joonatan sanotaan – kuin lasi marmoriin.