Lehtipihvit

 

Ihastuin kauan sitten lehtipihveihin. Se tapahtui, kun käytiin jonain juhlapyhänä syömässä vähän paremmin Vaskikellolla. Sehän on Suomen paras ruokapaikka nelostien varrella.

Satuin kerran olemaan kuulolla, kun kaksi syönnin ammattilaista ruokaili siellä. He olivat lähteneet Helsingistä kohti pohjoista.

Jotakin välipalaa oli otettu välillä kahvin kera. Nyt oli ruokailun aika. Kuuntelin herroja tarkasti. Heitä oli kaksi, ja he vaikuttivat lehtimiehiltä. He kehuivat palvelua Vaskikellolla ja hyvää ruokaa.

Toinen heistä sanoi, että vaikka kuinka on nälkä, hän koettaa kärsiä sitä Vaskikellolle asti. Täällä osataan olla joustavia ja varioida ruoka kunkin maun mukaan.

 

Kerran johtajatar sanoi minulle, että isäntä, Lassi Rönkkö, paistaa parhaat pihvit. Se vähän kummastutti minua, koska olin tottunut syömään naisten laittamia ruokia. 

Äiti oli nuorena käynyt 1930- luvun talouskoulun Kuopiossa. Opintoihin oli kuulunut työharjoittelu. Yksi osa sitä täytyi toimittaa tohtori Tanskasen perheessä. Sienikastikkeen kantarellitkin  piti ostaa torilta sellaista kokoa, että lakki on kolmen sentin laajuinen. Tarkkaa puuhaa se oli oli, äiti mainitsi.

Äitini oli alaikäinen silloin, mutta herroille oli tohtorin leimaamalla lapulla saanut Alkosta vaikka minkälaisia viinejä. Niiden nimet ja pullomäärät olivat kirjoitettu tohtorin lappuun. Näitä parempia juomia oli säilytetty kellarissa, viileässä.

 

Halusin itsekin kokeilla pihvien paistamista auttaakseni vaimoa keittiötöissä. Jos Lassi osasi paistaa lehtipihvit, miksen minäkin. Vastuu kyllä tuntui vähän hiostavan niskaa. Arviointi tulee joskus vaimon suusta melko herkästi. Erityisesti se koskee pukeutumista.

Aloitin pihvien valmistamisen leikkaamalla suurista sipuleista puoli senttiä paksuja siivuja. Ne käristin pannussa ja laitoin peittämään savimaljan pohjaa. Pohjalle tipautin vähän Voimariinia, ettei mikään tarttuisi kiinni.

Sipulien kuullostus on menossa.

Otin esille suolamyllyä muistuttavan laitteen, jossa oli grillimausteita ja suolaa reklaamin mukaan. Tällä seoksella käsittelin pihvit molemmin puolin. Meillä on ollut uudehko induktioliesi. Sen panin lämpiämään. Säädin lämmön 175- asteeseen.

Lieden päällä on keraaminen taso, jossa on keittopaikat. Paikan ja kuumuuden voi säätää numeroilla eli digitaalisesti. Sehän se hienoa on. Ymmärrän kuitenkin, että meillä juuri lienee tämmöinen hienous viimeisenä koko pitäjässä. Asenne on ollut semmoinen, että kojetta käytetään, kunnes se yksipuolisesti sanoo sopimuksen irti.

Ruiskautin voimariinia pannuun ja säädin lämmön kahdeksikolle alkuun. Paistoin kaksi pihviä kerrallaan. Käänsin ne kahteen kertaan oman tuntuman mukaan, kun lihan yläpintaan kihahti kudosnestettä. 

Kesken paistamisen pudotin lämpötilan kuutoselle. Aloitin toisenkin parin paistamisen kasilla. Ajatuksena oli se, etten karkuuttaisi kosteutta pihvien sisältä ja kuivattaisi niitä liikaa.

Asettelin pihvit sipulipetille, ja käristin pihvien päälle vielä pari sipuliviipaletta jokaista lehtipihviä kohti.

Työnsin koko satsin uuniin tunniksi.

Aikataulu on semmoinen, että puoli tuntia uuni on 175-asteinen. Sitten lasken lämmön lukemaan 150 vartiksi. Viimeinen vartti menee satasella. 

Pihvit ennen savimaljan uuniin työntämistä.

Apuvälineenä minulla on yli kolmekymmentä vuotta sitten lääke-edustajalta lahjaksi saamani kello, jossa lukee Zocor. Nimi on kolesterolilääkkeen nimi.

Kelloa käytetään leivinuunin hiilillä pitämisen mittaamiseen ja ruoan kypsytykseen samassa tarkoituksessa.

Tämä pieni ja vaatimaton esine toimii yhdellä patterilla. Se kestää ja kestää. Säädössä on minuutit ja sekunnit sekä start/stop- nappi. Se on tarkkuutta se. Muistan vielä edustajan ulkonäön ja sen, että hän oli Oulussa tai Tyrnävällä jalkapallomaalivahti vapaa-ajan harrastuksena. MSD oli hänen edustamansa firma. Miehen nimen olen jo unohtanut. Kaikin puolin minun mieleiseni mies.

En halua syödä lihaa tai kalaa raakana. Minulle tulee pahoinvointi, jos näen, että ravintolassa ruokailijan suupielestä valuu verinen noro. Silloin ruoka on liian raakaa.

Kaikenlaiset spirillit ja basillit tuhoutuvat, kun ruoka kypsennetään perusteellisesti ja hyvin.

Niin teki äitikin aikoinaan, ja häntä kiiteltiin hyvistä ruuista, vaikka materiaali oli vaatimatonta, vaikkapa vain pieniä kalansinttejä. Niistähän tosiasiassa syntyy paras patakukko. Savo on kukkojen ja piirakoiden maakunta.

Vaimo valmisti salaatin tavallisista kasviksista. Lautaselle laitoimme pieniä maustekurkkuja ja salaattijuustokuutioita. Salaatin päälle olemme tottuneet laittamaan ranskalaista salaatinkastiketta. Ei kulhoon, vaan vasta lautaselle.

Suren vieläkin sitä, kun valmistaja muutti upean värisen salaatinkastikepullon läpinäkyvään malliin. Liekö vaihtanut kastikkeen reseptinkin? Mikään ei nykyään näy säästyvän sorkkimiselta. Olen vakauden ja hallinnan kunnioituksen tyyppi. Tervehdin ihmisiä mielelläni vanhan tavan mukaan enkä kulje heidän ohitseen nenä pystyssä. Alanko olla harvinaisuus?

Kun pöytä oli katettu ja uuni tehnyt työnsä, nostin paistoastian korkkilevyjen päälle keittiön työtasolle. Alkoi ateriointi, joka kesti kaikkineen kolme varttia. Siihen laskettiin jälkiruokakahvitkin. Pöytään tuotiin jälkiruoaksi Kainuun juustoleipää ja lakkahilloa. Kainuun ja Lapin herkku on hyvää. Kumpi lienee oikein: juustoleipä vai leipäjuusto?

Kunkin mieltymyksen mukaan juomaksi pihvien kanssa oli tarjolla jäävettä, maitoa, vichyvettä tai viiniä. Olen mielistynyt käyttämään hyvän ruuan kanssa viiniä. Arkijuomana minulla on vichyvesi.

Tuon koetuksen jälkeen meille on tullut tavaksi, että minä paistan aina meidän perheessä pihvit. Siitä olen päätellyt, että paisto meni suunnilleen oikein. Suosittelen yllä kerrottua, varmaa valmistustapaa. Kuvaamatta jäi marinointi, jota mielestäni ei tarvita.

Hyvää ruokahalua, arvoisa lukija, ihan vaan mielikuvissa!

 

Arvokas reittivesi

 

Aikoinaan kansakoulussa, ja myöhemmin muissa oppilaitoksissa, piti tietää jotakin oman seutukuntansa vesistöistä. Mieleen on jäänyt Rautalammin reitti, joka on yhä tärkeä vesireitti. Se päättyy Kymijoen kautta mereen.

 

Kiinnostavin on reitin pohjoisosa Laukaaseen asti. Reitin voi sanoa alkavan Koivujärvestä Pielaveden kunnan alueelta. Seuraava järvi on iso Pielavesi, josta vedet virtaavat Nilakkaan. Sen salmi on Tervon kunnan keskustassa. Salmi on usein sula talvellakin. Virtausta riittää. Alempi järvi on Rasvanki. Eteenpäin mennään pääosin Karttulan alueen Virmasveteen. Matka jatkuu siitä Iisveden kautta Niinivedelle. Koskelo- ja Hankaveden kautta vedet virtailevat laajaan Konneveteen.

Tuosta keskusjärvestä johtaa monimutkainen reitti Liesveden, Vanginveden, Kynsiveden ja Kuusveden kautta Laukaaseen asti. Reitin monimutkaisuus ei sielläkään helpota ennen kuin ollaan Päijänteellä.

Järvet ovat veden laadun puolesta hyvässä tai erinomaisessa kunnossa. Maisemat tämän vesireitin varrella ovat pääosin erämaiset. Reitillä on 15 koskea tai virtaa.

Kalastoon kuuluu ahven, hauki, siika, made, muikku, kuore, kuha ja luonnonvarainen ja istutettu järvitaimen. On myös istuttamalla vakiintunut harjuskanta. Parhaissa koskissa kutevat suuri siika ja taimen.

Koskia on melkein lukematon määrä. Äyskoski Tervon kunnassa on ollut kauan mm. Erä- lehden testikoski.

Konnekoski on suuri koski, jossa kutee taimen ja siika. Muita onkipaikkoja ovat Nokisenkoski ja erityisesti Siikakoski. Tämä oli erityisesti presidentti Kekkoselle hyvin mieluinen kalastuspaikka. Taimen ja siika lisääntyvät siinäkin. Mainittakoon Karinkoski, Taikinainen ja kuuluisa Kellankoski. Vielä löytyy reitiltä kolme Korholan koskea.  Keskisessä ja Hannulan koskessa riittää kalastettavaa.

Näihin vesiin liittyy myöskin lopulta suurjärvi Keiteleen vedet niin, että Päijänne saa virkeää vettä runsaasti. Osa siitä menee helsinkiläisten juotavaksi.

Kaikissa mainituissa järvissä on melkoinen tai vahva muikkukanta. Vain Iisvedellä ja Nilakalla yksi troolaaja kalastaa. Kaikki muu pyynti on kotitarvekalastusta. Asukkaita on vähän, joten kalastuspaine on olematon.

Vanha lukioaikainen oppilastoveri – joka on eläkkeellä, kuten minäkin – kertoi, että Virmaksella ei kärsi heittää kuin yhden muikkuverkon kesäaikaan kerrallaan, ellei halua suuren muikkusaaliin pilautuvan kesän kuumuudessa. Kaloja ei kerkeä päästellä verkoista tarpeeksi nopsaan, niin paljon niitä menee. On liotettava verkkoja saaveissa, joihin pitää vähän väliä vaihtaa kylmempää vettä.

Veli kalastaa Koskivedellä parilla verkolla kerrallaan. Saaliina on haukia, kuhia sekä isoja ahvenia. Erilaisilla verkoilla voidaan pyytää myös isoja lahnoja savustettavaksi.

Eräs veljen tuntema rouva kalastaa Rasvangilla kuhia. Suurin tämän talven kuha oli kuusi kiloa ja kolmanneksen painoltaan. Hänen tuttunsa, joka on osallistunut SM- pilkkikisoihin, oli halunnut kokeilla tämän vuoden keskitalvella, kuinka paljon pilkkimällä valoisan aikana voi saada kaloja. Tulos oli kolme kiloa särkiä ja kuusikymmentäkaksi kiloa ahvenia. Saalis piti vetää kolmella reissulla pulkalla järveltä pois.

Ahvenista suurin painoi kahdeksansataa grammaa. Kalat rouva jakoi paikallisen tavan mukaan niille, jotka ovat jo tulleet iän tai vaivojen vuoksi kyvyttömiksi kalastamaan.

Olen miettinyt, mikä voisi olla noiden järvien kalaisuuden syy.

Ensimmäisenä on tullut mieleen, että Koivujärven jälkeen kaikki nuo suuret järvet ovat ns. läpivirtausjärviä. Suuri määrä vettä virtaa niiden lävitse. Koskissa ja salmissa vesi happeutuu tehokkaasti ympäri vuoden.

Näihin reitin pääjärviin ei suoraan vuoda suo-ojitusvesiä. Soiden ojitusvedet on ohjattu latvavesiin ja puroihin, joihin muta ja humus on jäänyt. Tiedän tämän alueella lapsesta saakka asuneena.

 

Kyseessä on silti Suomen suurin ympäristörikos, sillä ojitusvedet juoksevat edelleen suoraan pieniin vesistöihin ilman mitään laskeutumisaltaita tahi kosteikkoja. Näistä pienistä järvistä ei enää kunnon kalaa saa.

Ennen ojituksia järvivesi oli kuin lähdevettä, mutta nyt - vaikkapa Korosjärvessä - vesi on humuksen ruskeaksi värjäämää. Muuten vesi on aivan juomakelpoista.

Kuudessa vuosikymmenessä suomuta on peittänyt vanhat hiekkarannat puolesta metristä metrin paksuiseen kerrokseen haisevaa laskeumaa. Mutakylpyihin löytyisi siis runsaasti raaka-ainetta. Pienistä latvavesistä on hiljakseen kadonnut luontaisesti lisääntyvä siika ja muikku. Siika on istutusten varassa.

 

Reitin siika ja taimen pystyvät lisääntymään vielä yllä mainituissa koskissa, mutta niiden luontainen kutemisalue on latvavesissä. Nämä ovat kuitenkin pohjiltaan ojitusten pilaamia.

Jos haluttaisiin Rautalammin reitille huippuvankka järvitaimenkanta, epäonnistuneiden suo-ojitusten jäljet pitäisi korjata.

Missä ojitus ei ole auttanut metsän kasvua, ojat pitää tukkia ja kyntää umpeen. Humuksen virtaaminen vesistöihin ei muutoin lopu.

Tervon kunnan alueella en tiedä yhtä ainutta suota, jolla ojitus olisi kannattanut! Ojitukset hävittivät lakkasuot tyystin sekä metsokannan ja teerikannan ehkä kymmenenteen osaan entisestä.  Kysyn, onko suon ojittaminen kannattanut, jos sen reunapuuston ensiharvennus on tehty kuuden vuosikymmenen kuluttua?

Itse ojitetulla suoalueella ei kasva muuta kuin hieskoivun räippää ojapenkoissa. Luonto on tuhottu.

Kurjet, suolinnusto, suokasvisto ja pienet jalohaukat ovat hävinneet. Kalasääskille on pienvesillä käynyt samoin.

Nilakalla onneksi asuu vielä kalasääskiä, ja uutena tulokkaana sinne ilmestyi merikotka. Ensimmäisenä asuintalvenaan se metsästi ja söi loppuun ikiajat Rasvangin saarten liepeillä jäällä soineet teeret.

Luonnon muuttuminen ei näy käyvän aivan kivuttomasti.

 

Vyöruusu

 

Vyöruusu on tunnettu tuhansia vuosia. Hippokrateen opit omaksuneet antoivat taudille nimen Zoster, joka tarkoittaa vyötä. Roomalaisten termi sairaudelle oli Zona, joka tarkoittaa samaa. Katsottiin, että tämä merkillinen tauti on yksi pyhän tulen muoto. Nykyinen nimi on Herpes Zoster.

Pyhä tuli tarkoitti mm. ruusua, joka on bakteeritauti. Se voi olla joskus tappava yhä tänäkin päivänä. Tulehtunut alue hehkuu kuumana, punoittaa ja potilaalla on korkea kuume. Kuolema johtuu verenmyrkytyksestä.

Ruotsalainen sanoo bältros, kun puhutan vyöruususta. Erityisen vaarallinen tauti on kolmoishermon alueella päässä ja silmässä. Rakkulat voivat parantuessaan aiheuttaa samentumia sarveiskalvoon, jopa sokeuttaa.

Yksi presidentti Kekkosta hoitaneista spesialisteista sai pään seudun vyöruusun. Kipu oli hirvittävä. Tauti johti krooniseen hermokipuun päässä, joka oli mahdoton kestää. Sen sanotaan tappaneen viisaan miehen.

Vuosituhansien aikana lääkärit kiinnittivät huomiota vyöruusun tapaan esiintyä vartalon hermojen alueella toispuolisesti.

Vasta 1900- luvulla alkoi varmistua, että taudin iholle aiheuttamissa rakkuloissa oli merkkejä viruksesta.

Onnistuttiin istuttamaan rakkulan eritteellä tauti lapseen, joka sai vesirokon. Vähitellen selkeni, että vesirokkovirus ja vyöruusuvirus ovat yksi ja sama agenssi.

Viruksen sanotaan piileskelevän selkäytimen lähellä olevissa hermoganglioissa vuosikymmeniä vesirokon sairastamisen jälkeen.

Vyöruusu puhkeaa useimmiten yli 60- vuotiaalle. Silloin ovat jo vesirokon sairastamisen aikaan syntyneet vasta-aineet laimentuneet. Lisäksi vastustuskyky iän mukana heikentyy.

Erityisesti kortisonihoito, solunsalpaajalääkitys, verisyöpä, immuunikato ja muut immuniteettia alentavat asiat saavat vyöruusun puhkeamaan vaikeana.

 Minulle opetettiin aikoinaan, että aina tavatessaan vyöruusupotilaan, lääkärin pitää esittää itselleen kysymys: onko potilaalla syöpä jossakin?

Ennen näppylöiden ja rakkuloiden puhkeamista alueella esiintyy vaihtelevan kovaa kipua ja kosketusherkkyyttä. 

Kerran illalla tuli päivystykseen luokseni mies, joka oli ollut tutkittavana Oulun Yliopistosairaalassa. Kova kipu oli vaivannut juuri sydämen seudussa ja tuntunut vyömäisenä selänkin puolella. Syy ei ollut selvinnyt. Oli kuitenkin vakuutettu, että kyseessä ei ole sydänveritulppa. Potilas tuli linja-autolla kunnan keskustaan ja käveli siitä päivystykseen terveyskeskukseen.

Tein tarkan tutkimuksen. Kas kummaa, kun riisutin potilaan: hänelle oli tulomatkan aikana puhjennut juuri kivun alueelle vyöruusu. Oli mahtavaa tehdä diagnoosi ja kirjoittaa käsin - vanhanaikaisesti, mistä pidin hyvin paljon - resepti taudin hoitoon. Tämmöinen oli ihan pieni tähtihetki työn keskellä.

Muutaman päivän aikana vyömäisesti puhkeaa rakkuloita iholle. Niiden alue voi punoittaa. Viikon, parin aikana rakkulat muuttuvat märkäisiksi, haavautuvat ja rupeutuvat. Yleisoireina esiintyy kuumetta, päänsärkyä, huonovointisuutta ja väsymystä.

Neuvon menemään lääkäripäivystykseen, jos epäilys vyöruususta herää.

Kyllä ihon tautimuoto paranee itsestään, mutta mitä vanhempi sairastunut on, sen todennäköisempi on pitkällinen jälkisärky. Se voi pilata koko elämän. Iho on kosketusherkkä. Lakana, täkki, vaatteet hankaavat ja särky panee elämän aivan sekaisin.

Jos rakkulat ovat silmän alueella, on siltä istumalta lähdettävä silmälääkärin vastaanotolle, ettei silmä sokeutuisi.

Äitini sai vyöruusun iäkkäänä. Sodan sukupolven ihmiset eivät vähällä lääkäriä häirinneet. Hän meni rupivaiheessa säryn vuoksi vastaanotolle. Se oli myöhäistä. Seurasi unettomuutta, ja elämän aurinkoisuuden menetystä kuukausimääriä, kunnes hermosärky hävisi. Kokonainen vuosi oli synkkää elämää. Vasta sitten aina aurinkoisen hyväntuulinen äitini tuli ennalleen.

Lääkehoito keksittiin 1976. Se oli asykloviiri. Sen johdannaiset mullistivat vyöruusun hoidon, kunhan hoito aloitetaan ajoissa eli kolmen päivän kuluessa ensimmäisen rakkulan ilmestymisestä.

Kroonisen hermosäryn lisäksi vyöruusu voi jättää kasvohalvauksen, jos rakkulat ovat olleet korvan alueella. Muutkin pysyvät hermovauriot ovat jälkitautina mahdollisia.

Hermosäryn ongelmallisuutta kuvaa se, että sitä on yritetty hoitaa muun muassa: B1 ja B12 vitamiineilla, UKW- hoidolla, ultraääniterapialla, röntgensäteillä, puudutusruiskeilla, alkoholiruiskeilla, ja selkäytimen takajuuren kirurgisella katkaisulla ja hermosolmukkeen poistolla. Mutta särky on vaan jatkunut kuin ihmisparka olisi kirottu kärsimään hautaan asti.

Haudan kutsu kärsimyksen keskellä on pahoissa tapauksissa alkanut yhä enemmän viehättää hermosärkypotilasta. Elämä on muuttunut liian raskaaksi kestää.

Tämä on kuitenkin harvinaista, koska jokin hermokipulääkkeistä lievittää vaivaa riittävästi. Parasta jälkivaivojen ehkäisyä on ajoissa aloitettu lääkehoito. Jos potilaalla on vajausta vastustuskyvyssä, neuvon nopeasti kääntymään erikoislääkärin puoleen.

Kroonisen hermosäryn hoitamista varten on syytä hankkiutua kipulääkärin luokse.

On muistettava, että mikään sairaus ei kohtele kaikkia samalla tavalla.

Lievänä flunssana nopeasti ohi menevä koronatauti voi toisen ennestään terveen tappaa nopeasti. Osalle ei ilmeisesti tartunnasta tule mitään oireita. Leviämisensä varmistajina virukset ovat hyvin viekkaita.

 

Katsomuksia

 

Ennen lasten kasvatuksen yhteydessä annettiin hyviä neuvoja.

Neuvottiin, että on sanottava heti, jos johonkin kohtaan ilmaantuu kipua.

Vasta myöhemmin minäkin ymmärsin, että tällä tarkoitettiin myös umpisuolen tulehdusta. Tiedän, että vielä 1950- luvulla lapsia kuoli siihen. Kipua siedettiin liian pitkään.

Jos pissi menee housuun tahi kakka, neuvottiin se heti tuomaan julki.

Se oli viisasta, koska oireen taustalla saattoi olla tauti.

Ei aina pidä luulla kaikkea vahingoksi, mainittiin.

Tahallinen housuun teko tuomittiin uhmaksi ja siitä saattoi tulla remmituomio.

 

Heinäaikaan kovassa kuumuudessa paljaspäin työskennellessä aamusta iltaan varoiteltiin helteen vaarasta.

Jokaisella tauolla patistettiin uimaan. Sehän oli mieluista. Joskus unohduttiin veteen liian pitkäksi aikaa. Veli huomasi, että isä huutaa jotakin kodin pihalta käsin. Asetuttiin kuuntelemaan. Kuului erikoinen käsky:” Lopettakaa kuikkana olo heti! ”

Olimme kilpailleet sukeltamisessa ja veden alla olon pituudessa menemällä yhtaikaa veden pinnan alapuolelle.

Vakiolaji oli kolmistaan pystyssä uinti, jossa toisella kädellä heitettiin pesäpalloa uimarilta toiselle. Jos pudotti pallon, siitä tuli yksi virhepiste. Nyt tämmöiset omatekoiset kisat huvittavat.

Kuulimme vasta jälkeen päin, että yhden sukulaistalon isäntä oli saanut lämpöhalvauksen. Hänet vietiin sekavana huonossa kunnossa Kuopion keskussairaalaan.

Lämpöhalvauksessa ruumiinlämpö nousee 39 – 40 asteeseen. Useimmiten syynä ovat liika vaatetus helteellä, nesteen ottamisen liian vähäinen määrä ja ankara rasitus auringonpaisteessa.

Ahkera isäntä niitti traktorilla heinää aamusta iltaan. Hän  seivästi paljon muiden mukana. Tehtiin putkessa heinätöitä isolla pellolla monta päivää. Aikaisin aamulla ja myöhään illalla lypsettiin karja. Yösydännä urvahdettiin.

Äkkiä oli tullut heikotus ja huimaus. Voimat eivät enää riittäneet heinän seivästämiseen. Jotain outoa näkyi silmissä. Se oli kuin näky. Tuntui yhtämittaa etova,viheliäinen olo. Muut huomasivat, että isännän puhe oli sekavaa. Viinasta se ei johtunut, koska sairastunut oli raitis. Lopulta tajunta pätki ja isäntä lyyhistyi pitkälleen.

Tuohon aikaan ei osattu rasituksen yhteydessä hellesäillä hoitaa nestetasapainoa. Televisiosta nähtiin, että hiihtokisoissa pitkillä matkoilla kilpailjoille juotettiin mustikkasoppaa. Pahat kielet kertoivat, että sopassa oli terästyksenä viinaa. 

Varsinaisia urheilujuomia ei käytetty eikä niitä tunnettu. Meilläkään ei ollut heinäpellolla mitään juotavaa. Sanottiin, että puolisella ja kahvipaussilla otetaan vahvistavaa ja nestettä. On vain koetettava kestää. Työ oli siihen aikaan pyhä asia. Jos siinä lepsutteli ja lusmuili, kavalsi oman autuutensa.

Minä en tahtonut kestää kuumaksi lämmitetyn saunan löylyjä pitkää aikaa. Päässä alkoi surista ja olo tuntui hyvin erikoiselta. Helpotti, kun laskeuduin alas tai kävin jäähyllä ulkona. 

Opiskeluaikaan selvisi,että verenpaine oli minulla 110 - 115/ 65 - 70. Paine laski kuumuudessa, ja siitä johtuivat aluksi minua huolestuttaneet oireet. Pää vaikutti tavattoman kevyeltä ja arvelin mielessäni, että jos se vielä kevenee, tästä lähdetään lentoon.

Joka miehelle äiti oli ostanut oljesta valmistetut hellehatut Kuopion torikauppiaalta. Ne muistuttivat villin lännen lierihattuja. Hattujen uskottiin suojaavan auringonpistokselta.

Työtä tehtiin ilman paitaa tai väljässä lyhythihaisessa kesäpaidassa. Isä käytti aina pitkähihaista paitaa ja nahkasaappaita. Meillä lapsilla oli uikkareiden päällä farkut ja jaloissa mustat Nokian kumisaappaat. Pelättiin näet käärmeitä, joita kivisillä Savon mailla riittää. Isä valitti, että kumisaappaat eivät hänelle sovi, vaan jälkikäteen tulee yöllä hankalia suonenvetokohtauksia.

Lopulta, kun jalat hautuivat joka päivä, saatiin tinkaamalla koripallotossujen kaltaiset jalkineet. Ne olivat mieluiset.

Vielä 1969, kun olin armeijassa, luutnantti kielsi juomasta rangaistusmarssin aikana. Oli armoton helle. Päälle puettiin mallin 1936 sarkapuku. Kesäpuseroa ei saanut pukea. Reppuun laitettiin täyspakkaus, ja pystykorvakivääri nostettiin roikkumaan remmistä olkapäälle. Parolasta - kasarmilta – lähdettiin tahtimarssia kohti ampumarataa, joka oli Hätilässä. Marssijärjestys sekosi vähän väliä. Silloin otettiin ojennus ja tahti korjattiin. Siviilit ilkkuivat meille alokkaille ohi ajaessaan.

Komppaniaa seurasi kaksi venäläistä Gaz- kuorma-autoa. Niiden lavalle heitettiin kovakätisesti pyörtyneet ja täysin uupuneet, sekavat tyypit.

Kuulin ainakin kerran marssin aikana luutnantin ohjeen uudelleen, että juuri nyt on virhe juoda vettä. Se teki veteläksi. Pärjäsin maataloustyön antamalla hyvällä kunnolla rangaistusmarssilla. Ainoa vaikeus oli suolaisen hien vuoto silmiin.

Perillä ampumarata - alueella komennettiin pystyttämään teltat kuusikkoon. Siellä oli hyviä teltan paikkoja ja vanhaa juoksuhautaa sekä poteroita. Aliupseerit näyttivät vartiopaikat, joissa piti vuoron perään vahtia, ettei vihollinen hyökkää kimppuun. Vartiossa nukkumisesta uhattiin putkaan panolla.Ymmärsin, että kaikki tämäkin oli osa rangaistusta.

Aamupalan jälkeen emme olleet syöneet mitään. Vasta illan suussa pakkiin sai jäähtynyttä lientä ja mukillisen maitoa. Illan viilennyttyä saimme peltimukiin hyvän määrän sokeroitua teetä ja leipää. Jo vain se maistui. En ole ehkä milloinkaan saanut niin hyvää iltapalaa.

Kollektiivinen rangaistus määrättiin siksi, että yhdeltä alokkaalta oli hävinneet kuivaushuoneesta sukat.

Kun kukaan ei tunnustanut, luutnantti määräsi siltä seisomalta rangaistuksen. Tunsimme kaikki itsemme pahasti loukatuiksi.

Miksi ei määrätty kaikkia riisumaan siinä kasarmin kentällä sotilassaappaita? Villasukat menettänyt olisi helposti tunnistanut omansa ja varas olisi jäänyt kiinni.

Muiden seisoessa paikallaan olisi voitu lisätutkimuksena yksi kaappi kerrallaan tutkia kaapin omistajan ja sukkansa menettäneen sekä upseerin läsnä ollessa.

 

Ei siis tehty alkeellistakaan tutkintaa, vaan määrättiin kollektiivinen rangaistus. Jo silloin tunsin, että tämä ei taida olla minun paikkani, tämä armeija. Ei ollut oikeutta ja kohtuutta.

Seuraavana päivänä ammuttiin matalapainepatruunoilla tottumisen vuoksi. Lounaan jälkeen alettiin ampua kivääritauluihin mahdollisimman tarkasti. Sen jälkeen, kun upseeri sääti kiväärini tähtäimet, ammuin 89 pistettä sadasta. Siihen loppui ammunta minun osaltani. 

Ammuttiin kyllä myöhemmin niin, että taulut olivat ylhäällä viisi sekuntia. Sinä aikana piti ampua viisi laukausta. Tulosta ei minulle kerrottu, mutta upseeri lupasi ostaa sotilaskodista ensimmäisen luokan ampumamerkin. Ilmeisesti ammunta meni riittävän hyvin.

Tervosta kotoisin ollut toinen alokas ampui 3 - 4 sentin kasan viidellä laukauksella, mutta osumat olivat oikealla alhaalla. Upseeri kiitti tarkkuudesta ja sääti tähtäimiä. Huomion kohteena oleminen vei kuitenkin tältä mieheltä ammunnan sekaisin niin, että uutta hyvää kasaa ei enää syntynyt.

Kirjallisissa kokeissa vastasin niin kuin taisin, ja sen perusteella määrättiin aliupseerikouluun. Myöhemmin sain ampua konepistoolilla ja kevyellä konekiväärillä. Ne tuntuivat minun aseiltani.

Aliupseerikoulusta käsin suunnistajat saivat melkeinpä jokaisena viikonloppuna pidennettyä lomaa.

Minä anoin työlomaa kotiin viljankorjuuseen, koska isälle oli puhjennut hankala reuma (joka myöhemmin tappoi hänet) ja velimiehen vasen solisluu oli katkennut tapaturmassa.

Ei tullut työlomaa.

Silloin päätin tehdä kaiken hitaasti, hitaasti. En valittanut koskaan, mutta en panostanut enää mihinkään enää. Näin vältin komennuksen upseerikouluun.

Kirjallisissa kokeissa vastasin kyllä hyvin menestyen, minkä mielestäni piti paljastaa herroille tahallinen uhma systeemiä vastaan.

Merkillistä oli, että kansakoulun käynyt veljeni, joka oli kuin kotonaan armeijassa. Hän ei saanut lomaa ollessaan samassa yksikössä kolme vuotta minua aikaisemmin.

Hän oli tietääkseni komppaniansa paras suunnistaja. Veli pärjäsi pitkien matkojen marsseilla ja juoksuissa Lehijärven ympäri. 

Konepistoolilla veli ampui yksittäislaukauksilla 45 pistettä viidestä kymmenestä, ja lyhyillä sarjoilla melkein yhtä hyvin. Luutnantti sanoi, että veli oli komppanian paras konepistoolimies. Hän ampui pystykorvakiväärillä 92 pistettä. Tunnustan, että olen huonompi ampuja kuin veli.

Hänet pantiin aliupseerikouluun puhtaasti hänen sotilaallisen pärjäämisensä vuoksi. Hän sai rintaansa ykkösluokan suunnistus – ja ampumamerkin, mutta lomia ei kuulunut. Olisi varmaan pitänyt kilpailla siviilissä ja käyttää kilpailuvapaita.

Kyllä hän armeijan jälkeen kilpailikin, hirvenhiihdossa ja trap-ammunnassa, jossa hän oli pitäjän parhaita. Veli antoi tasoitusta muille, sillä hänen haulikkonsa oli 16- kaliiberinen. Mitalit ovat vieläkin tallella.

Kerran samassa hirvenhiihtokisassa oli mukana Suomen eturivin ampumahiihtäjä Mauri Röppänen. Hän jäi koitoksessa veljeni taakse. Kisa käytiin vuonna 1972 Suonenjoella. Samana vuonna Röppänen oli ampumahiihtäjänä Suomen edustajana Sapporon olympiakisoissa. 

Hirvenhiihtokisoissa veli kävi kahdesti Kiuruvedellä ja joka vuosi oman pitäjän kisoissa sekä riistanhoitopiirin kisoissa. Sijat olivat yleensä luokkaa 5 - 6, joskus vain 20. 

Veli arveli, että avotähtäimillä kirkkaalla ilmalla ei voinut pärjätä paremmin, koska monilla oli jo kiikaritähtäimet ja aseessa ampumahiihtovaljaat. Rahat eivät riittäneet kunnollisiin varusteisiin. Isä ei oikein ymmärtänyt kilpailuissa ja harjoitusammunnoissa kulkemista. Kukkaron nyöritkin pysyivät tiukassa solmussa.

Veli kertoi houkutelleensa kisoihin serkkuni, joka innostui lajista. Tervon joukkue Kukkonen- Karhunen - Lemmetty voitti monta kertaa hirvenhiihdon joukkuekilpailut eri pitäjien alueella niin sanotuissa piirin kisoissa. Serkkuni on erinomainen ampuja, samoin Karhunen ja Lemmetty. Hänellä on hirviaseena yhä sama Sakon tarkkuuskivääri. Kiikarina on Leupold 6,5 - 20x 50.

Siihen aikaan parhaana ratana veli piti Pielaveden rataa. Myös Suonenjoen radan veli katsoi hyväksi. Siellä syntyi juoksevaan hirvikuvioon ennätys 55 pistettä kymmenellä laukauksella. Silloin korkein numero taulussa oli viitonen, ja sen keskellä vielä napaviitonen, josta sai kuusi pistettä.

Aseena veli käytti isän hirvikivääriä, 8,2 x 53R. Semmoiselle yleisö nauraisi nykypäivänä makeasti. Olkaremmin lisäksi kilpailua varten hän laittoi aseeseen manillanarusta toista olkaa varten kiinnittimen. Kivääri hakkasi  silti selkää hiihtäessä. Röppäsellä oli ollut käytössä ampumahiihtovaljaat ja kiväärissä kunnon tähtäin. 

Isän hirvikiväärin piippu ei ollut parasta luokkaa, vaan oli jo kulunut. Onneksi Erkki Jokitörmältä - joka oli taitava aseseppä - sai siihen aikaan patruunoita, joiden luotien paksuus oli 8,25. Niillä käynti parani olennaisesti.

Minun aikanani oli yksi suunnistajista Laiho- niminen. Hän pääsi yhtenään kilpailulomille. Asia julistettiin käskynjaolla.

Seurasin sanomalehdestä urheilutuloksia hyvin tarkasti. Koskaan en nähnyt tulosluettelossa Laihon nimeä, mikä viittasi väärinkäytökseen. Toisaalta, voi olla, että tuota miestä suosittiin muista syistä. 

Yksi turkulainen oli jo melkein kolmikymppinen aliupseerioppilas. Hän  ihmetteli, että eivät anna hänelle lomaa, vaikka hänellä oli perhe ja kaksi lasta. Hän ei ollut hyvä ammunnassa eikä suunnistuksessa. Minun kävi sääliksi tämä ihan muuten kunnollinen perheen isä, jolla oli opiskeltuna tutkinto valmiina.

Tuntuu, että sen ajan kouluttajat eivät olleet hyviä hoitamaan sotilaiden yhteishenkeä. Vääpelinä oli yksikätinen mies. Häntä sanotiin ropsikouraksi, sillä oikealla hänellä oli puusta tehty käsiproteesi. Hän teki kunniaa vasemmalla kädellä. 

Kerrottiin, että kriisikesänä 1944 hän oli kouluttanut miehiä käyttämään panssarinyrkkiä ja panssarikauhua venäläisiä tankkeja vastaan.  Hän oli ottanut kauhun ammuksen käteensä ja sanonut, että tämä ei laukea vahingossa, vaan ammutun ontelokranaatin sytytin virittyy vasta ilmalennon aikana. Hän oli lyönyt kranaatin jo tuhotun venäläispanssarin kylkeen. Kauhun ammus oli sittenkin räjähtänyt ja käsi olkavarteen asti oli muuttunut atomeiksi. Miehellä oli valtava sotaääni, jos jokin häiritsi hänen käskynjakoaan.

Päätin mielessäni, että jos syttyy sota Neuvostoliittoa vastaan, olen ensimmäisenä etulinjassa ja johdan siellä parhaani mukaan sinkoryhmää. Kohtelen kaikkia samalla tavalla enkä luista velvollisuuksista sodassa enkä rauhassa.

Tämän lupauksen olen käsitykseni mukaan pitänyt.

 

Havaitsemisen puutteellisuus

 

Törmäsin Ranskan presidentin - Mitterrandin - puuhiin tutustumisen yhteydessä sanaan agnostikko. Presidentin sanottiin olleen semmoinen.

Termillä tarkoitetaan – luvalla sanoen monimutkaisesti – että tietoon kristillisen uskon mukaisen jumalan olemassaoloon ei uskota. Sanotaan, ettei se suinkaan tarkoita ateismia. Presidentti on voinut tunnetasolla uskoa Jumalaan. Voiko olla olemassa monimutkaisempaa termiä?

Mitterand toimi Saksaa vastaan salaisessa Ranskan vastarintaliikkeessä. Hän ei paljastunut. Hänellä oli kyky toimia hämärässä, jossa saksalaiset tosikot olivat heikoimmillaan. 

Sähkötystä ei uskallettu käyttää, sillä englantilaiset varoittivat, että saksalaisilla oli erikoisautoja, jotka toimivat pareina. Lähettimen paikka voitiin nopeasti peilata. Kaikki kiinni jääneet joutuivat kidutuksen kohteeksi ja heidät ammuttiin riippumatta siitä, tunnustiko vaiko ei.

Englantilaiset pudottivat laskuvarjoilla kirjekyyhkysiä. Niiden jalassa oli valmiina kapseli, johon salasanoma pantiin. Kyyhkynen lensi Englantiin, eikä saksalaiset aavistaneet mitään.

Kaikki sanomat eivät tulleet perille. Syy siihen olivat muuttohaukat, jotka iskivät kirjekyyhkyihin ja söivät ne. Silloin pää- ja sotaministeri Churchill määräsi kaikki Englannin muuttohaukat ammuttaviksi. Haukkakannan palautuminen on kestänyt yli 70 vuotta.

Kun Mitterrand kuoli, vaimon ja lasten lisäksi hautajaisiin ilmestyi toinen rouva 22- vuotiaan tyttärensä kanssa. Vasta silloin paljastui, että presidentti oli salaa elänyt kahden naisen kanssa vuosikymmeniä.

Arveltiin – koska turvamiehet olivat aina Mitterrandin läheisyydessä – että korppi ei korpin silmää noki. Miehet ovat semmoisia, lisättiin.

Uusi presidentti, Hollande, oli avoliitossa 33 vuotta. Secolene Royal ei havainnut mitään, vaikka hänen miehensä oli seurustellut viidettä vuotta toisen naisen kanssa. Hollande jätti Royalin äkillisesti.

Vähän aikaa meni hyvin, mutta sitten uusi rouva huomasi, että Hollande lähti usein yötä vasten ajamaan Elysee- palatsista skootterilla ja palasi vasta aamulla kotiin.

Rouva pani lopulta varjostajat skootterimiehen perään. Selvisi, että presidentti kulki vieraan naisen luona. Tieto vei rouvaparan sokkiin. Hänet vietiin ambulanssilla Pariisin parhaaseen sairaalaan. Kyseessä oli henkinen sokkitila eikä sydänkohtaus, kuten pelättiin.

 Rouvaa sääli koko Ranska niin, että presidentti menetti kaiken luottamuksen sekä sosialistipuolueessa että kansalaisten keskuudessa.

 

Vaimollani oli Peugeot 201- merkkinen ranskalainen auto. Eräänä aamuna – Olkkopuron seudussa – valtavat voimat tarttuivat autoon. Se lensi tien ylitse maantien ojaan. Auto kääntyi ilmassa tulosuuntaan. Vaimo soitti asiasta, jolloin hommasin traktorimiehen vetämään hänet autoineen takaisin tielle. Potilaat odottivat vastaanotolla.

Traktori veti auton tielle ja vaimon matka jatkui. Jo kahden sadan metrin päässä toinen auto ajoi rinnalle ja kuski näytti merkkiä, että pitää pysäyttää. Vaimo ei tulkinnut merkkiä oikein, vaan jatkoi ajoa. Silloin miesautoilija ohitti ja hiljensi tasaisesti vauhtia, ja näytti merkkiä tien laitaan päin. Nyt vaimo pysähtyi.

Mies sanoi, että onko rouva lainkaan tietoinen siitä, että vasen takapyörä ei pyöri. Eipä tietysti, miten semmoinen olisi mahdollista? Neuvottiin ajamaan suoraan korjaamolle, jonne auto jäi sulateltavaksi. Jäätynyt viti oli syy vikaan.

Metsästyskaverin rouva lähti Kuopioon talvikelissä. Moottori tuntui vetävän hieman nihkeästi. Ehkäpä lokilämmitin ei ollut toiminut riittävän kauan.

Kuitenkin tehokas moottori – kaasua lisäämällä – vei auton kaupungin alueelle eikä aikaa oltu lainkaan menetetty.

Äkkiä kuului kova pamahdus ja auto tärähti sekä heittelehti, mutta pysyi onneksi tiellä. Rouva soitti pelästyneenä miehelleen kotiin, joka lähti ajamaan omalla autollaan hätiin. 

Rouvan mielessä kävi vaikka mitä. Räjähtikö pommi auton alla? No, kukapa nyt haluaisi murhata viattoman rouvan, joka oli aivan tietämätön kaikesta pahasta. Hän tiesi kyllä, että joka toinen viikko Suomenmaassa murhattiin yksi nainen keskimäärin. Mutta, eihän juuri hänelle semmoista voi tapahtua, ei suinkaan.

Kaveri sanoi minulle, että siinä tiheän liikenteen keskellä piti vaihtaa vararengas. Onneksi siinä oli riittämiin ilmaa. Rouva pääsi jatkamaan asioilleen.

Korjaamolla tutkittiin renkaan äkillisen puhkeamisen, räjähdyksen syytä. Kävi ilmi, että rengas oli ollut jo pitkään paikalleen juuttunut niin, että liukas polannekin oli pystynyt hiomaan renkaan hyvin ohueksi. Lopulta se oli räjähtänyt. Syy jumiutumiseen oli jäätynyt levyjarru. Vitikeli oli saanut aikaan vaarallisen ilmiön, saman kuin minunkin vaimollani.

Kauan sitten peruutin autotallista lauantaiaamuna. Tavallisesti auto rullasi luiskaa alas, kun sen takapyörät sai varovasti peruuttamalla autotallin ulkopuolelle. Nyt ei niin käynyt. Piti kaasuttaa. Päätin ajaa takaisin autotallin sisälle. Polanteella oli laahausjälki vasemman takapyörän reitillä.

Kutsuin naapurista Hannu Kuikan apuun tutkimaan vikaa. 

Hannu tunkkasi takapyörän ilmaan ja kokeili: pyörä ei pyörinyt yhtään. Siihen aikaan autossani oli edessä levyjarrut ja takana rumpujarrut. Hannun diagnoosi oli rumpujarrun jäätyminen vitikelissä. Hän haki kotoaan lämpöpuhaltimen, jonka avulla jäät sulivat. Pyörä pantiin paikoilleen, ja se toimi, kuten pitääkin. 

Hannun puheesta opin, että ainakaan rumpujarruja ei saa panna talvikelillä päälle käsijarrulla yön ylitse. Vaihteen päällä olo riittää. Nyt autossani on levyjarrut kaikissa pyörissä. Silti talviaikaan kuuluu napsaus, kun jarrut irtoavat, kun aloitan peruutuksen. Varmaan ohuen jääkerroksen ote irtoaa, ja se antaa äänen. Näitä juttuja en tiennyt ennen Hannu Kuikan verkkaista luentoa, jossa joka sana oli asiaa.

Mitä opimme tästä? Ensimmäiseksi sen, että naisten huolettomuus on silmiin pistävä ominaisuus. Toiseksi: jos moottori ei tunnu vetävän kuten ennen, on syytä miettiä, pyörivätkö auton pyörät alakuunkaan. Fiksua.

Vaimo ilmoitti, että hänen autotallinsa vasen ovipuolisko oli mennyt jumiin. Se ei auennut, kuten ennen, ja oven sulkeminen vaati voimaa.

Menin tarkastukselle. Totta tosiaan. Oven sulkuhaka oli ehtinyt kuluttaa uurteen puukynnykseen. Soitin paikalle yleismies Tommi Shemeikan, joka on mestari keksimään ratkaisuja ja korjaamaan probleemit.

Tutkimme tilannetta. Ajatusten vaihto oli hedelmällistä. Todettiin, että roudan voima on suuri. Pahinta on routiva savensekainen maa. Sitä voi olla metrikaupalla.

Kun rakensin autolle suojaa, kaikki multamaa poistettiin. Tilalle pantiin paksulti sepeliä, joka tiivistettiin. Sepelin päälle laitoin laattoja metrin välein. Alajuoksut asensin niille. Laattojen kohdille tukeutuivat seinän pylväät, jotka kannattelivat yläjuoksuja. 

Seinät tein lomalaudoituksella ja oviaukkojen reunoihin asetin kestopuupylväät. Sepelin päälle asettelin kestopuulankuista niskaset. Lattiaksi naulasin samasta erästä sentin raoilla lattialankut. Autotalli on vaatimaton, mutta hyvä suoja autolle. Mitä muuta tarvittaisiin? Ei mitään.

Valokuvasin tallin ovet kännykällä. Näkyy, että vasen ovipuolisko on – ainakin oikeasta reunastaan – vinossa niin, että syntyy vaimon valittama jumi.

Silmäkin alkoi kesken tarkastuksen puhua palturia. Valehteleeko silmäkin oikeasti? Onko kyseessä kangastus, josta puhutaan vanhassa Dallape- yhtyeen biisissä Kangastusta.

Jumin aiheuttaa varmaankin routa, joka pullistaa tallin kynnyslankkua erityisesti keskiosastaan, jolloin se nousee selvästi kesäisestä sijastaan ylöspäin.

Routa longistaa jotenkin ovipieltä niin, että ovi vaikuttaa salmiakin muotoiselta, vaikka niin ei ole. Oven runkohan on yhtenäistä vanerilevyä. Levy ei pysty menemään kasaan.

Tommi nosti ovea kohottamalla saranoita sentin, puolitoista ylöspäin. Samalla nousi ovikin ja nyt se ei jumita.

Sovittiin, että kesän lämpöisillä tehdään korjaus, jonka jälkeen ovet myös näyttävät hyviltä. Hetken minua hurmasi – kuten laulussa Kemijärven Hulda Kauko Käyhköä  – paksusta vesivanerista tehdyt hienot ovet.

Palauduin maan pinnalle, kun Tommi sanoi, että asian voi tehdä halvalla tai sitten kalliimmalla. Lopputulos on sama.

 Oven vasen puolisko on vinossa. Kynnyslankku on keskuksestaan pullistunut ylöspäin.

---

 

 

Apua Ukrainaan

 

Venäjän hyökkäyksen takia Ukraina tarvitsee apua selvitäkseen. Maanpuolustustahto on siellä riittävä eikä sitä voida tuoda sinne ulkomailta.

Näyttää pahalta, kun kylät ja pienet – ja välillä vähän isommatkin – kaupungit muuttuvat rauniokasoiksi. Siinä tuhoutuvat kaupat, apteekit, bensiiniasemat, koulut ja yritykset ja ihmisten kodit ja työpaikat.

Maahan tarvitaan runsaasti lääkkeitä, yllä mainituista syistä. Tässä ovat maailman suuret lääketehtaat avainasemassa. Vain niillä on riittävät varannot auttamiseen Ukrainan toimittaman listan mukaan. Jakelu maan sisällä on kokonaan eri juttu, koska venäläiset eivät armahda sairaanhoitoakaan eikä kuljetuskalustoa.

Amerikalla on melkeinpä ainoana maana riittävä kyky kuljettaa merien taakse melkein mitä tahansa: rekkoja, linja-autoja, kuljetuslentokoneita, valmiita siltoja, vesikalustoa, ruokaa, sairaaloita, polttoaineita, korjaamoja, rakennustarvikkeita, telttoja, juomaveden puhdistamoja sekä talousveden tuottamiseen tarkoitettuja laitteita, joilla merivedestä saadaan priimaa vettä, kenttäkeittiöitä, kirurgeja sekä kouluttajia.

Tämä kyky on pienempi Englannilla, Ranskalla, Saksalla, Israelilla ja Venäjällä.

Amerikka kuljetti jo ennen sotaa Ukrainaan kättä pidempää: Heckler&Koch – kranaattikonekivääreitä, FN Mag – konekivääreitä puolustukseen sekä näihin runsaasti ammuksia, kal. 308 Nato. Saman valmistajan kevyt konekivääri, kal. 5,56 x 45 kelpaa myös hyvin kentälle, samoin kuin saksalainen Heckler&Koch- tehtaan tuote samalle kaliiberille. 

NLAW- ohjuksia panssaroituja ajoneuvoja vastaan sekä raskaampia Javelin- ohjuksia kuljetuskoneet toivat Ukrainaan ajoissa, mikä on ollut suuri onni. Näillä pärjätään kaikkia vaunuja vastaan hyvin. USA antoi kuormien mukana bunkkerien tuhoamiseen tarkoitettuja, sinkoa muistuttavia ohjuksia, mallia M141. 

NLAW ohjus painaa vain 12 kiloa. Se on kehitetty Ruotsin ja Englannin yhteistyönä. Ase sisältää korkealaatuista elektroniikkaa.

Merkillistä on, että asekuormissa oli mukana Mossberg 500 – pumppuhaulikoita ja niihin patruunoita. Kyseessä on ns. rynnäkköhaulikko.

Englannin puolustusbudjetti on hieman yli 50 miljardia dollaria. USA:lla se on 738 miljardia dollaria.

Eipä tarvitse ihmetellä, miksi ruokatarvikkeiden, sissimuonien, säilykkeiden, aseiden, ammusten ja kaiken yllä kuvatun materiaalin kuljetus sujuu niin hyvin. Vaatteita, luotiliivejä, kenkiä ja kokonaisia kenttäsairaaloita henkilökuntineen  siirtyy sinne, missä hätä on suurin.

Toivottavasti apu jatkuu riittävän pitkään, muuten puolustus ei pidä. Raakalaisia vastaan tarvitaan uljuutta ja joukkohenkeä, jota ukrainalaisilla tuntuu vielä riittävän.

Parasta apua olisi myös se, että monesti hampaaton YK:n yleiskokous saisi päätettyä, että Venäjä maksaa tämän sodan, jälleenrakennuksen, vammautuneiden hoidon, kaiken rikotun. Osin se voi tapahtua niin, että Venäjä antaa seuraavien kymmenen vuoden kulutuksen polttoaineita ja maakaasua ilmaiseksi.

Pakotteita ei saa lopettaa ennen kuin jokainen ropo on maksettu ja taivaallinen rauha vahvistettu sekä taattu.

Kun olin koululainen, nukuimme aitassa keväästä kuura-aamuihin asti syksyllä. Isä ja äiti nukkuivat talon kammarissa. 

Aitan viileydessä nukutti hyvin. Peitteenä käytimme lampaan nahasta tehtyjä peitteitä, nahkasia. Aitan yläkerrassa oli huone, jossa oli laudasta valmistettu, seinään kiinni ankkuroitu sänky. Sopivasti pään kohdalla oli pieni ikkuna, josta näki pihalle. Se antoi myös valoa lukemiseen kesäaikaan. Huoneen päädyssä oli vanhoja kirjoja sekä lehtiä. Ne kiinnostivat minua. 

Sieltä löytyi Suomen Kuvalehtiä sekä Hakkapeliitta- nimisiä aikakausilehtiä. Semmoisen kannessa oli suomalainen sotilas tähtäämässä Pystykorva- kiväärillä puun runkoon kivääriä tukien. Kuvatekstinä oli: "Iivanan rauhoitusaika on päättynyt". Lehti oli heinäkuulta 1941.

Suomen Kuvalehden artikklit olivat hyviä. Varsinkin nimimerkin Pekka Peitsen. Myöhemmin sain tietää, että se oli Urho Kekkosen nimimerkki.

Kekkosella näytti olevan yhteyksiä kaikkialle. Oli kuvia Dnepriltä, jossa 1943 oli Saksan armeijan asemat. Teksti kertoi, että perääntyessään Saksan armeija hävitti tiet, räjäytti umpeen kallioleikkaukset. Tierummut särjetiin, samaten sillat. Rautateitä tuhottiin veturiin kiinnitetyn radansärkemiskoneen avulla. Kiskot näyttivät kuvissa kiertyvän hieman kuin rullalle. Asumukset poltettiin kuten viljapellotkin. Jäljelle ei jäänyt mitään, joka hyödyttäisi vihollista.

Artikkelin tekstissä Kekkonen kirjoitti taitavasti sotapsykoosista eli sotahulluudesta. Suomessa varmaan ymmärrettiin, että tekstin kärki oli kohdistettu Saksaa vastaan, mutta niin, ettei se yksiselitteisesti Berliinin suuntaan viitannut. Se oli uskallettua tekstiä, sillä Saksan tiedustelupalvelu oli kaikkialla. Se ampui petturit ja vastustajat sekä epäilijät ulkomaillakin. Kekkonen kysyi kuin itseltään, miksi sotapsykoosi on niin laajalle levinnyt. Hän pohti myös sotapsykoosin syitä hyvin taidokkaasti.

Tuntuu siltä, että sotapsykoosi on todellisuutta tänäkin päivänä. Siksi pitää varmistaa, että me olemme kotimaassa turvassa. Muuten, olen sitä mieltä, että Suomen pitää liittyä Pohjois-Atlantin Puolustusliittoon.

Luulo ei ole tiedon väärti

 

Otsikkona on sananlasku, joku on täydelleen oikea. On luotettava vain faktoihin ja tutkimuksiin, joiden tulokset ovat yksiselitteiset.

Meillä on ollut kauan ihan hyvä linja turvallisuuspolitiikassa. Oma puolustus ja asevelvollisuusarmeija ovat olleet sen selkäranka. Lisänä on vielä sanoutuminen irti ydinaseista.

Neuvostoliitto oli jäykkä, mutta ennustettavasti toiminut suurvalta. Se hyväksyi Suomen asenteen turvallisuusasioissa täysin. Nyt asiat ovat muuttuneet. Itäinen naapurimme on arvaamaton ja vähän joka suuntaan painostava. Se asettaa ehtoja muille, mutta ei silti takaa mitään turvaa muille maille.

Täytyy sanoa, että Baltian maat kävivät kovan koulun neuvostojärjestelmän sisällä. Ne tuntevat yhä nahoissaan sen eivätkä millään halua samaan todellisuuteen uudelleen. Siksi kaikki kolme maata liittyivät Natoon.

Ukraina, joka ei ole tehnyt mitään väärää, joutui Venäjän paloittelemaksi ja nyt kammottavaan sotaan syyttä, suotta. Esimerkki pelottaa niin minua kuin muitakin.

Olen kääntynyt Natoon liittymisen kannalle. Siihen ei olisi mitään syytä, jos itänaapuri olisi Ruotsin kaltainen yhteiskunta. Koska ei ole, meidän tulee aloittaa Ruotsin tieten neuvottelut kaikessa hiljaisuudessa.

Tuskin Venäjä olisi hyökännyt Ukrainaan, jos maa olisi ollut Naton jäsen ja sen armeija laitettu iskukuntoon. Ennalta ehkäisy on monissa asioissa paras. 

Jo nyt armeijamme varustus on Pohjois-Atlantin Puolustusliiton kanssa yhteensopiva. Meillä on vielä oikeastaan vain joka sotilaan ase, kivääri, muista poikkeava. Sen kaliiberi on 7.62 x 39 patruunalle. Ase on hyvä ja toimiva, kotimaisen tehtaan laadukas peli. Nato- mailla on käytössä 7.62 x 51 patruuna. Se on voimakkaampi ja tuttu meille miehille kolmenollakasina.

Käyttö hirviaseena on yleistä, koska kunnollisella riistaluodilla varustettuna isokin eläin kuolee äkkiä. Aseeseen saa kevyempiä luotipatruunoita, joita käytetään lintujahdissa.

USA käyttää armeijansa kiväärissä 5,56 x45 kaliiberin patruunaa. Kuulan lähtönopeus on noin kilometri sekunnissa. Kevyt luoti tekee kauheaa jälkeä osuessaan.

Vihollisen sotilasta ei ole edullista sodassa tappaa, vaan vammauttaa niin, että neljästä kuuteen miestä joutuu kuljettamaan haavoittuneen kentältä hoitoon. Saattajat ovat silloin poissa rivistä.

Venäjäkin on hoksannut saman asian, ja sen armeija käyttää omaa innovaatiotaan, 5,45 x39 patruunaa rynnäkkökiväärissään tämän meidän armeijan patruunan rinnalla.

On tunnettava uhka. Se on viisautta. 

Näätäeläimet ovat viekkaita ja hyvin voimakkaita kokoonsa nähden. 

Tiedetään, että kärppä pystyy tappamaan ukkometson. Se näyttäytyy tahallaan eikä metso arvaa pientä eläintä varoa. Juuri silloin kärppä käy salamannopeasti kurkkuun kiinni ja tappaa. Se voi kiivetä puuhun, jossa kanalintu nukkuu oksalla huolettomana. Metso ei tajua, että elämä jatkuu vain noin sadan metrin pakolennon verran.

Ahma tappaa poron tai metsäpeuran ja kauriin helposti. 

Amerikan mäyrä on toisenlainen kuin meidän mäyrämme, joka syö matoja, kasveja ja kuolleita pieneläimiä.

Amerikan mäyrä liikkuu hämärissä ja yöllä, vaanii, ja se käy kurkkuun kiinni ja tappaa. Sekin asustelee maan alle kaivamissaan käytäväpesissä. Sillä on terävät kynnet ja vahvat leuat. On turha enää miettiä vastarintaa, kun tämä eläin on jo kurkussa kiinni.

Tappajan katse. Amerikan mäyrä.

On siis syytä varovaisuuteen sekä katsoa asemansa ajoissa.