Tulen loisteessa

 

Mikäpä on mukavampaa, kuin vuoleskella takkatulen loisteessa tai ottaa välipalaa metsätyötauolla lämmittävän nuotion äärellä. Talviseen metsään ei pidä lähteä ilman evästä, sillä jo pakkasessa oleskelu lisää energian kulutusta.

 

Lämmityksen valmistelu alkaa rankametsässä. Työ on syytä tehdä syksyllä tai alkutalvesta. Rankakasat on eduksi sijoittaa latvusten ja oksien päälle kauas maakosteudesta.

Kevättalvella alkaa klapien teko. Itse käytän 33 -40 sentin pituutta ja halkaisen vielä nelisenttisetkin kertaalleen. Valmis klapi saa olla melko pienikokoista, jolloin se kuivuu nopeasti.

 

Klapikasa saa jäädä rantteelle tuulettumaan ja kuivamaan koko kevääksi. On hämmästyttävää, miten kevätahava kuivattaa puuta, vaikka yöllä on pakkasta. Jo viikon päästä voi tuntea, miten päällimmäiset puut ovat keventyneet.

 

Työntelen päällimmäisiä klapeja, jotka ovat jo hyvässä kuivumisen vauhdissa, maitokärryillä puuvarastoon. Sen lattian alta ja hirsien välistä käy jatkuva veto. Vain katto on pitävä.

Järjestelen polttopuut pinoihin tuohen puoli alaspäin. Vähemmän vaivaa vaativaan heittosysteemiin en ole halunnut antautua. Järjestys on aina parempi kuin sekasotku.

 

Lopulta siirryin käyttämään 40 tai 60 litran verkkosäkkejä, joihin sopii 33 sentin pituinen klapi. Säkit on helppo työntää maitokärryillä varastoon ja siellä pinota nätisti. Varastosta säkit on mukava lastata peräkärryn kyytiin. Lavalle voi tehdä hyvänlaisen kuorman eikä siitä mitään tipu tielle.

 

Klapit on hyvä tuoda lämpiämään päivää ennen polttamista. Ennen vanhaan muorit latasivat haalean uunin puilla parikin päivää ennen sytyttämistä.

Varaavan takan, hellatakkauunin ja leivinuuninkin lataan niin, että 2 – 3 halkoa tulee pohjalle alustaksi. Niiden päälle tulee ensimmäinen täysi kerros. Seuraavan kerroksen ladon taas poikittain edelliseen nähden. Leivinuunissa tästä pitää tilan puutteen vuoksi luopua parin ylimmän puukerroksen suhteen.

 

Sytykkeet on helppo tunkea pohjimmaisten klapien viereen. Tähän sytytykseen käytän ohuita honkapuita, jotka on pienellä kirveellä lyöty säleiksi. Ne on kuivattu huolellisesti, ja tuli tarttuu niihin helposti.

 

Olen hämmästellyt nykyistä ohjetta, joka neuvoo sytyttämään puut päältä päin. Sehän erinomaista höperyyttä on! Täyden palon vaiheeseen pääsy viivästyy. Palavista syttypuista tippuu hehkuvia palasia alas. Puut syttyvät sittenkin niistä alhaalta käsin, mutta paljon epävarmemmin, kuin vanhalla konstilla.

 

Toisaalta, kyllä puut syttyvät päältäkin käsin ihan helposti, kun klapi vaan on kuivaa. Teen monesti niin, jos lämmön saannilla ei ole kiire, sillä hidas pimeän väistyminen on oma suuri nautintonsa.

 

Tulen leikkiä katsellessa ja lämmöstä nauttiessa mieli käy hartaaksi. Varjot liikkuvat. Mieleen nousee ihan luolamiehen ihana elämä!

 

Surujuhla

 

Elämässä on paljon iloa ja hyvää, mutta myös surua. Kaikki me ajallansa siirrymme tuonilmaisiin, tuonelaan.

Siitä emme pääse, mutta kun uskomme sen paikan turvalliseksi, sitä ei ole tarvis pelätä.

 

Muistan ensimmäiset hautajaiset, joissa olin mukana noin kymmenvuotiaana. Oli jo vähän lunta maassa ja ilma kylmä. Isän veli oli kuollut.

Setä oli nuorena ollut etevä ja voimakas. Kevättalvella hän oli lentokelillä hiihtänyt koulukaverinsa kanssa kilpaa pari kilometriä.

 

Erottuaan kaveristaan hikisenä, hän oli hiihdellyt järven selkää kotiin päin. Kylmä luoteistuuli pohotti vastaan.

Vanhan kansan analyysin mukaan juuri hikiseen otsaan käynyt kylmä viima aiheutti aivokalvontulehduksen. Se meinasi viedä hengen.

Sairaudesta toivuttua puhekykykin oli lähes kadonnut. Jäljelle jäi mies, josta ei ollut kuin talon aputöihin. Hän sanoi aina nopeasti jotakin ja kuin änkyttäjä, hän toisti saman pari, kolme kertaa.

 

Setä oli ahkera tekemään halkoja ja oli mukana kaikessa maataloushommassa. Muistan vieläkin, miten hän tuli kiiruusti sisälle ja jo ovella toisti kolmesti, että sorsa uip, viri käyp.

Isä sieppasi hirven sarvesta Husqvarnansa ja klaffista taskuun patruunoita. Puolen tunnin päästä hän tuli kotiin neljän sorsan kanssa.

 

Kaikki me surimme ystävällistä setää. Isä oli meitä valistanut älykkään veljensä kohtalosta nuorena.

 

Menimme kylän taksilla hautajaisiin. Kuljettaja osallistui myös maahanpanijaisiin sen ajan tavan mukaan.

Äidilläni oli tummat vaatteet ja suruharso tai – huntu, joka peitti kasvot. Se oli vanhan ajan hautajaisasuste, jota kukaan ei enää käytä.

Isällä oli musta puku ja meillä lapsilla pyhäasut ja valkea paita. Asuun kuului lasten kravatti, jossa oli kauluksen alla kiertävä musta kuminauha, ja se kannatteli solmuntapaisesta asustetta.

Minulla oli karvahattu päässä.

Kun setä oli laskettu maan poveen, pappi aloitti suruvirren. Surin setää ja jännitin väenpaljoutta, ja siksi karvahattu – aitoa Nikita-mallia – unohtui päähän. Vieressä seissut isä tempaisi hatun päästäni ja iski sen kenttään niin, että lumi pöllähti. Itku silmässä otin karvahatun käteeni. Tilaisuus meni läpi ilman lisämokia.

 

Siihen aikaan muistotilaisuus järjestettiin noin vuoden kuluttua hautajaisista. Setä oli kuollut lumiaikaan, mutta muistotilaisuus järjestettiin elokuulla.

 

Väkeä tuli jalan, veneellä ja polkupyörillä.

Pappi johti tätä tilaisuutta, jossa kaikki olivat pyhäpuvussa.

Vieraille tarjottiin aluksi hyvää ruokaa. Pappi kehotti ruokavirteen ja aloitti sitten ottaa tarjolla olevaa juhlaruokaa. Muut tarttuivat lautasiinsa vasta, kun pappi oli istuutunut syömään.

 

Ruokailun jälkeen pappi puhui, mutta ei kukaan muu uskaltautunut. Ei ollut varmaankaan sopivaa sanottavaa, ettei herkkää tilaisuutta loukattaisi. Sukulaisnaisten silmissä kiilsi kyynel, ja kansa oli muutenkin vakavamielistä.

Meitä lapsia isä neuvoi ennakkoon, että ei saa sanoa mitään, ellei joku kysy jotakin asiaa.

Jonkun ajan kuluttua aikuisille tarjottiin kahvia ja leivonnaisia, mutta lapset eivät saaneet mitään. Kaikkihan olivat jo saaneet hyvän aterian, ja limonadi ei kuulunut sen ajan surujuhlaan.

 

Aikuiset keskustelivat vaimealla äänellä pitkän aikaa.

Luettiin adressit, minkä teki selväsanainen sukulaisnainen. Sitten pappi piti lyhyen hartaushetken, mihin muistotilaisuus päättyi.

 

Tuon jälkeen surujuhlia on riittänyt.

Muistotilaisuus on siirtynyt samalle päivälle kuin hautaus.

Kenelläkään ei ole suruhuntua tai surunauhaa tai nappia enää.

Pappi johtaa edelleen muistotilaisuutta, joka on hyvä asia.

Lapset saavat olla vapaammin. Ennen piti olla paikoillaan ”kuin tuomitun”.

 

Äitini menehtyi sydänkohtaukseen, joka oli hänelle jo kolmas. Kolmas kerta se toden sanoo, ennen vanhat sanoivat, ja he uskoivat siihen.

Kävin kotoani, yli sadan kilometrin päästä, vaimon kanssa hoitamassa kaikki muodollisuudet ja äidin arkkuun asettamisen Tervossa.

Päivän muodollisuuksien aikana toimin konemaisesti. Surun aiheuttama henkinen shokki sen varmaan sai aikaan.

 Äidistä jäi hyvä muisto. Hän oli ruskeasilmäinen ja hänellä oli tuuhea, tumma ja luonnonkiharainen tukka. Kasvot olivat kauniit kuin madonnalla keskiajan öljyväritöissä.

Hän hoiti minua väsymättä, kun olin pienenä keuhkokuumeessa. Kuumeen laskiessa hän pyyhki ihon kuivaksi ja vaihtoi kaikki alusvaatteet kuiviin sekä antoi lääkettä. Hän tarkasti yölläkin, että henki on vielä jäljellä.

Kun lähdin raskaan päivän jälkeen ajamaan kahdenkymmenenviiden kilometrin päähän mökille yöksi, alkoi sataa rankasti vettä. Silloin vaimo sanoi, että taivaskin itkee Tervon mummoa. 

Kiitän häntä mielessäni vieläkin näistä sanoista, sillä ne ovat minulle totta.

Silloin aloin itkeä hiljaa ja muistan nuo sanat yhä ja saan samalla runsaat kyyneleet silmiini.

Ei aikuinen mieskään ole rautaa tai kiveä.

 

 

 

 

 

 

Taistelu elämästä

 

Olin aloittanut opiskelun kaukana kotoa. Siihen aikaan ei ollut tapana soittaa puhelimella kuin tositärkeissä asioissa, vaan yhteyttä pidettiin korteilla ja kirjeillä. Opiskelijan elämä ei ollut auvoista ruuan suhteen, vaan naama pyrki olemaan kapeaa sorttia. Poskissa näkyivät kuopat ilman hymyäkin.

Joskus tuli kirjeen sisällä seteli, joka tuntui taivaan lahjalta.

 

Kotonani oli nuori jäniskoira silloin vahvimmillaan, ja isä sekä isoveli metsästivät ahkerasti. Saalista tuli. Yleensä jahti loppui yhteen, vain harvoin kahteen saaliiseen. Ei ollut hyvä tapa rasittaa ajuria liikaa. Niinpä koira pysyi terveenä ja sen käpäliin ei tullut vaurioita.

 

Kun suvi-ilman jälkeen tuli pakkanen, se oli vaarallista koiran käpälille niin kauan kuin tuli paksulti uutta lunta. Sen piti kunnolla vielä pureutua jäätyneeseen polanteeseen kiinni ennen kuin jahti saattoi taas alkaa.

 

Kerran marraskuun alkupuolella järvet jäätyivät, mutta lunta ei vaan kuulunut. Vallitsi lauha ilmanvirtaus ja sumut leijailivat alamaissa ja jääpeitteen saaneiden vesistöjen yllä.

Kotona oli leivontapäivä. Äiti oli mestari tekemään kalakukkoja, karjalanpiirakoita ja ohrarieskaa. Vieläkin tunnen hiukaistuksen ja nälän tunteen, kun ajattelen maalaiselämää karjatilalla.

 

Miehet olivat menneet metsälle. Veli kertoi, että koira löysi melko pian jäniksen, mutta ajo suuntautui yli kahden kilometrin päähän kotoa ja alkoi siellä kiertää mäkeä, jonka korkeus on 220 metriä. Siellä oli kirveen koskematon metsä, joka oli niin tiheää, että sen sisällä oli aina hämärää. Etelärinteet olivat alaosastaan hyvin jyrkät. Muistan, että kun rupesi selälleen muna-asentoon, rinnettä voi laskea sammalkerroksen päällä kuin talvella pulkkamäessä.

 

Miesten tullessa ajon piiriin, oli pian huomattu, että jänis kiersi mäkeä puolivälissä rinnettä. Passipaikkaa joutui etsimään pitkään, kun näkyvyys oli rajoitettu. Alhaalla suoalue oli sinä päivänä vahvassa sumussa, veli mainitsi.

 

Koiran äänestä kuului, että ajo kävi silloin tällöin lännempänä, missä salon poikki kulki vanha polku. Tilanne jatkui samanlaisena kauan, kunnes passimiehet päättivät laskeutua polulle ja tehdä sinne tulet evästaukoa varten.

Tulilla istuminen on aina mukavaa. Eväitä ei vielä otettu esiin.

 

Äkkiä polun varren puihin laskeutui liitolennosta muutamia teeriä. Olivatko ne pelästyneet mäessä pauhaavaa ajoääntä? Kun ase oli käsillä, veli oli pudottanut kukkoteeren lennosta, kun valppaat teeret huomasivat miehet ja pakenivat suolle päin.

Veli oli palkittu kilpailuissa hyvästä ammunnasta haulikkokisoissa.

 

Ajo kuului vielä mäestä päin, kun polulle ilmestyi vaalean karvan jo saanut jänis. Se seisahtui ensin paikalleen, mutta pyörähti äkkiä tulojäljilleen. Se oli juuri kimmahtamassa metsän puolelle, kun haulikuuro osui, ja siihen jahti päättyi siltä päivältä.

Oli aika nauttia kahvia ja eväitä. Koira tuli likomärkänä nuotion lämpöön. Siinä veli kytki sen ja antoi pienen palasen omastaan.

 

Tauon jälkeen veli kertoi lähteneensä kytketyn koiransa kanssa polkua, jota nykyään kutsutaan välitieksi. Siinä on vähän matkaa heikkokuntoista metsäautotietä ja sen jatkeena mönkkärin ura.

Tarkoitus oli kävellä kotiin johtavalle tielle. Sen ja maantien puolen risteyksessä oli silloin heittolaatikossa sanomalehti. Tilustie päättyi kotiin kolmen kilometrin päässä.

 

Veli kertoi isän lähteneen metsää pitkin kotiin päin. Metsä oli silloin vaikeakulkuista monien pirunpeltojen takia. Siksi isä oli laskeutunut kapean järven rantaan ajatellen, että lumettomalla jään tasaisella pinnalla on helppo päästä eteenpäin yhteensä yli kilometrin matkan. Sitten olikin jo hyvä kävelyreitti kunnon polkua kotiin.

 

Kun isä oli kävelyt vähän matkaa, järven jää petti. Pudotus vei umpisukkeloon, eivätkä jalat tavanneet pohjaa. Kyseessä on kapea rotkojärvi, jonka suurin syvyys on 18 metriä.

 

Alkoi taistelu elämästä, josta isä ei muistanut jälkeenpäin paljon mitään.

 

Pudotessa reppu oli selässä ja rakas yksipiippuinen Husqvarna- haulikko olkapäällä.

Isä ei osannut sanoa, miten hän sai haulikon käsiinsä päästyään toisella kädellä kiinni jään reunaan.

Hän kertoi lyöneensä aseen piipun jään läpi monta kertaa, kunnes jää ei enää lohjennut. Hän iski vielä kerran niin, että aseen piippu meni jään läpi. Kaikki voimat ponnistaen haulikosta vetäen nousi toinen jalka jäälle. Silloin oli pimentynyt taju hetkeksi.

Kun epäselvien muistikuvien mukaan isä oli kokonaan jäällä, hän oli työntänyt haulikon kaikin voimin rantaa kohti. Kierimällä hitaasti, ranta oli tullut vastaan.

 

Isä kertoi, että hän ei ollut päästä pystyyn sitten millään. Joka paikka oli turta ja olo kummallinen.

 

Polulle pääsystä ei jäänyt muistikuvaa.

Sen etapin saavutettua askelen pituus oli vaaksan verran.

Haulikko olalla isä sanoi tikittäneensä kuin ompelukone nopeaa askellusta. Matka edistyi hitaasti ja tuntui, että voimat loppuvat.

Isä sanoi hämärästi tajunneensa, että jos pysähtyy istumaan ja lepää, se on samaa kuin kuolema.

 

Veli oli tullut kotiin jo ajat sitten, äiti kertoi. Riihen vieritse kulkevalla polulla äiti oli havainnut isän etenevän äärimmäisen hitaasti pihaa kohti.

 

Äiti ryntäsi ulos ja talutti isän sisälle.

Mies ei mitään puhunut, veli kertoi myöhemmin.

 

Äiti sanoi riisuneensa leivinuunin edessä erämieheltä vaatteet pois. Haulikko piti nostaa uunin päälle, samoin reppu.

Jäykän ja käteen jääkylmän miehen päälle äiti veti suoraan lattialla välihousut ja villapaidan.

Kun isä jo makasi sängyssä paksujen peittojen alla, pahin oli ohi.

 

Äiti sanoi keittäneensä ison kattilallisen teetä, johon tuli rutkasti sokeria. Sitä melkein pakolla juottamalla veri alkoi kiertää.

Veli pani alakerrassa saunan lämpiämään.

Siinä oli iso pönttökiuas, joka oli silloin yleinen maataloissa. Kiukaan iso kivimäärä piti saunan kauan aikaa kylpykelpoisena.

 

Lääkkeenä klaffissa olleesta pullosta äiti sanoi kaataneensa joka toiseen mukilliseen vähän viinaa.

Silloin uskottiin sen tehoon kylmettyneen lääkkeenä.

Runsaan tunnin päästä veli ja isä menivät saunaan, jonka löylyissä äiti kertoi isän viipyneen melkein tunnin.

Isä oli ollut aina varsin laiha, joten jääkylmä vesi vaikutti häneen pahemmin kuin rasvapitoisempaan tyyppiin.

Isä sanoi myöhemmin, että edes Talvisodan pakkasissa Ruhtinaanmäellä, Koirinojalla ja Lemetissä ei kylmettynyt niin pahasti kuin jänisjahdin jälkeen jäihin pudottua. Henki siinä oli hiuskarvan varassa.

 

Ymmärsin oppia saatuani, että sekavat muistikuvat johtuivat varmaan hypotermiasta, joka oli vähällä tappaa.

 

Myöhemmin lähin naapuri pohjoisen suunnalla ja naapurikunnassa oli pilkkireissulla pudonnut jäihin. Hänet löydettiin kuolleena, ylävartalo jään päällä. Kuolinsyytutkimuksen mukaan hän ei ollut hukkunut, vaan kuollut hypotermiaan.

 

Taistelussa aseesta oli irronnut jyvä. Ase oli saanut olla kuuman uunin päällä seuraavaan päivään. Sitten piippu oli täytetty paloöljyllä, kun pyssyn suu oli ensin tukittu korkilla. Veli kertoi kaataneensa lukkokoneiston täyteen samaa öljyä. Asetta pidettiin tuvan nurkassa pystyasennossa viikon päivät. Sitten veli kertoi kaataneensa öljyn pois ja puhdistaneensa kuivauksen jälkeen haulikon aseöljyn ja trasselin avulla.

 

Kun sain isän kuoltua pari vuosikymmentä myöhemmin Husqvarnaan hallussapitoluvan, lähetin sen paketoituna Oulaisiin asesepälle, joka harrasti vanhojen aseiden entisöintiä.

Aseseppä kiinnitti alkuperäisen kaltaisen jyvän piipun päälle ja uusi kaikki osat, jotka epäilyttivät. Kamppailussa sulkuläpän kiinni pysymisen mekanismi oli särkynyt myös. Sekin tuli kuntoon.

 

Haulikon mukana sain siihen kuuluneet latausvehkeet. Tuttu nuori mies antoi minulle 20/75- kaliiberisen haulikkonsa patruunoita.

Lyhensin hylsyä viisi milliä, poistin savuttoman ruudin ja muovisen välitulpan. Korvasin tulpan lasten vanhan huopatossun varresta leikatuilla kiekoilla, joita tuli kolme päällekkäin. Mustaa ruutia minulla oli ennestään. Palautin haulit patruunaan ja stuukkasin hylsyn reunat etulapun päälle. Kauniisti käänsi vanha laite muovisen hylsyn suun ja käännös pysyi.

 

Ammuin haulikolla pahvilaatikosta tehtyyn tauluun. Käynti oli tasainen ja suppea.

Kun näen tuon haulikon oman aseeni vieressä asekaapissa, siitä tulee aina mieleen isän taistelu elämästä erämaajärvellä.

 

Hyvää viikon loppua!

Kun olin vielä lapsi lauantainakin oli koulua, mutta päivä oli lyhyempi.

Kotiväki puuhasi omia maatalouteen tai karjan hoitoon liittyviä askareitaan. Kotona oli hyvä tuoksu, olihan leivontapäivä. Uunissa valmistui uutisleipää, karjalanpiirakoita ja kalakukkoja.

Läksyt tehtyä koulun kävijät olivat vapaat. Savusaunaa kyllä piti vahtia. Sen lämmitys kesti yleensä viisi tuntia. Saunalle oli matkaa 75 metriä. Sinne kuskattiin vesikelkalla pesuvesi kaivolta talvella, jolloin työntämiseen tarvittiin vähän apua, kun äiti veti nuoralla lastia. Suureen korvoon mahtui paljon vettä.

Kiukaan päällä, tulen nuoltavana oli valtaisan suuri, pullopohjainen rautapata. Siinä lämpisi kuuma vesi liki kiehuvaksi. Siitä otettiin lämmintä vettä valmiiksi pesuastioihin ja pantiin kylmää tilalle. Kiukaan lähellekään lapsia ei päästetty palovammojen pelossa.

Saunaan kuljettiin keväästä lokakuulle asti paljasjaloin, mutta syksyn ja kevään rapakeleillä turvauduttiin kumisaappaisiin. Niitä pidettiin talven saunareissuillakin, mutta joskus mentiin kiivasta vauhtia paljasjaloin vain pyyhe ympärillä saunasta tupaan.

Valoneuvona oli myrskylyhty sen jälkeen, kun vanha karbidilamppu oli palvellut loppuun. En tiedä varmasti syytä saunalampun käytön loppumiseen. Ehkä karbidia ei enää ollut myynnissä, koska oli pula-aika.

Niin sanottu Pyhän pito alkoi lauantai-illan päivällisestä.

Radiosta kuunneltiin toivotut levyt. Silloin piti olla aivan hiljaa, kun radiosta kuuluivat hartaat laulut tai klassisen musiikin rakastetut sävelet.

Vanhemmat kävivät vielä ruokkimassa karjan ja huoltamassa hevosen, minkä

jälkeen mentiin saunaan.

Saunassa oli kahden litran teräskauha sekä puusta valmistettu löylykauha ja vesikiulu, jossa oli yksi puukahva, joka oli muotoiltu kauniisti. Se oli yhden kiulun seinämän laudan jatke.

Savusaunassa oli hyvin suuresta haapapuusta kaiverrettu kaukalo, joka oli lapsen pesua varten.  Muistan vielä hämärästi, kun äiti pesi siinä pikkuveljeä. Alkuun hän pani vastaan pesukaukaloon laskettaessa, mutta sopivan lämmin vesi rauhoitti hänet, ja pian pikkuveli jo iloissaan roiskutti vettä muiden päälle ja kiljahteli iloisesti.

Kun aikuiset ottivat löylyä, sitä ennen vastoilla kylvetettyjen lasten oli kuumuuden takia pakko laskeutua lauteille vievien portaiden kautta alas. Portaiden askelmat olivat turvallisuuden vuoksi hyvin leveät, koska saunassa oli aina hämärää.

Ikkunan alla oli pitkähkö leveä penkki, jolla me pienimmät istua napotimme odottamassa huuhtelua. Sen jälkeen lähdettiin pyyhe ympärillä kiitämään tupaan kuin pikalähetit. Talvella kaikki kulkivat yhdessä letkassa myrskylyhdyn valossa. Syksyn hallailtoina oli jännittävää suunnistaa pimeässä paljasjaloin kohti tuvan ikkunaa, josta näkyi Tilleyn kirkas valo.

Iltapalalla saatiin vasta leivottua leipää, piirakoita tai kalakukkoa, joka oli lämpöisenä maistuvaa. Ahvenkukko on maukas ruoka, kunhan kalojen päälle on pantu silavaa!

Keväästä syyskuulle asti me lapset nukuimme nahkasten alla hirsiaitassa. Kun alkoi olla todella kylmiä öitä, oli lopulta siirryttävä sisälle taloon, mikä tuntui haikealta.

Sunnuntaina sai nukkua vähän pidempään. Vanhemmat tulivat aamunavetalta ja herättivät aamupalalle.

Ratiokirkko kuului ohjelmaan, eikä ennen puolta päivää tehty mitään työtä tai läksyjä.

Jos maanantaina uhkasi vesisade, sunnuntain iltapäivällä koottiin kuivia heiniä sateen alta latoon tai puitiin seipäillä kuivuneita eloja. Muuten sai olla vapaana.

Joskus hyvällä ilmalla käytiin koko perheen voimin marjassa tai sienessä.

Mukana oli poimurit ja suuri kaksikorvainen vakka, kaikki päreistä kokoon pantuja sen ajan kaluja.

Muovisankoja ei syrjäkylillä tunnettu. Oli vain pellistä valmistettuja sankoja, joita ei käytetty kuin taloushommissa.

Perunan nostossakin oli poimureina pärevakat, joista sisältö varovasti kaadettiin laudasta kasattuihin laatikoihin.

Talvisaikaan tehtiin pitkän ja pimeän illan aikana puhdetöinä pärevakkoja, kirvesvarsia sekä kelkan tai reen jalaksia. 

Siinä työssä oli mukava olla avustajana ja oppimassa.

Isä oli erityisen taitava vakkojen ripojen teossa samoin kuin pisteaidan panossa, jossa tarvittiin kuusen oksista halkaisemalla tehtyjä sidetarpeita. Halkaisun piti mennä pitkin oksan keskellä olevaa ruskean väristä sisusta pitkin. Isä neuvoi sen mitä piti tehdä, jos halkeama alkoi kaartua vinoon.

Tilleyn kirkkaassa valossa tehtiin viimeinen läksyjen kertaus tai isä tarkasti, onko laskut tehty oikein. Apua sai, jos probleema ei ratkennut. Se tuntui hyvältä, sillä tuon ajan opettajat olivat jäyhänlaisia.

Semmoinen se oli se hyvä viikon loppu.

Pihahommia

Omakotitalossa asuvalle siunaantuu monenlaisia pihahommia, jotka on vaan tehtävä. Muuten kaikki ränsistyy ja se viittaa siihen, että tuossakin asuu laiskuri, jopa kaljaveikko.

Omenoita ovat puut tuottaneet tänä kesänä hyvin. Niiden säilyttäminen voi olla ongelma, koska hyvinä ne kestävät vain rajatun ajan.

Erinomainen keino on omenien kuivaaminen, jolloin ne säilyvät helposti seuraavaan kevääseen asti. Kuivaus onnistuu samalla kuivurilla, joka käy sienille, marjoille, kalalle ja lihallekin, jos laite on kunnollinen.

Luontoillassa mainittiin, että kuivatut sienet säilyvät lasipurkeissa vähintään viisi vuotta, mutta todennäköisesti kymmenen. Sienet voi halutessaan kuivurin tehtyä työnsä, rusentaa karkeita kahvinporoja muistuttavaksi jauheeksi. Tämmöinen ei vaadi suurta tilaa. Kuivaan itse kantarellit ja erityisesti myöhäissyksyn sienet, suppilovahverot aina kuivurilla.

Suolattuina sieniä ei ole meidän taloudessa säilytetty vuosikymmeniin.

Vanhaan aikaan sienet säilöttiin aina suolan avulla, jolloin suolan määrä oli käytettäessä myöhemmin sieniä, ongelma. Niitä piti liottaa yön yli pari, kolme kertaa, ennen kuin liiallinen suola on poistunut.

Harvensin vattupenkeistä ensin pois marjoja tehneet varret ja laitoin sitten kaksi milliä paksusta narusta kaksoistuet niille varsille, jotka pian toisessa harvennuksessa jäävät jäljelle. Jätän kaksikymmentäviisi senttiä väliä ja kiinnitän vuorotellen kummallekin puolelle vuorotellen vatunvarret pitkittäislankojen väliin sitomalla niille 10 senttiä tilaa pitkittäissuunnassa kullekin pehmeällä laatoitusnarulla.

Kaikki liian lyhyet varret tai muuten vahingoittuneet poistan. Minua on neuvottu, että harventaminen on tärkein työ, jos meinaa odottaa satoa seuraavana kesänä. Tukilangat ja sidonta ovat tarpeen, koska runsas lumi kaataa kasvuston muuten, jolloin vatun varret taittuvat ikävästi eivätkä pysy seuraavana keväänä pystyssä.

Lopullinen harvennus on helpointa tehdä, kun lehti putoaa. Kaikki poistetut varret työnnän oksasilppuriin ja rouheen laitan kompostoriin. Se virkistyy parissa, kolmessa päivässä lämpömittarin mukaan parhaimpaan tehoonsa.

Talvella kompostorin valmistaja neuvoi minua laittamaan joka kerta siihen materiaalia lisätessä vähintään yhden mitallisen kompostiherätettä. Sain lisäksi neuvon poistaa samalla tavalla kuin kesällä, keskellä talveakin, kompostin alaosasta lämpöä tuottamattoman valmiin mullan. Sanottiin, että tämä toimi on välttämätön, jos aikoo saada kompostin toimimaan yli talven.

Pohjalle käskettiin panemaan kuiviketta ainakin 15 sentin paksuudelta ennen kuin pois otetun kompostimullan tilalle painellaan yläkautta kompostin sisältöä.

Kovina pakkaspäivinä suositeltiin laittamaan kompostorin sisälle viiden litran muovikanisteri kuumalla vedellä täytettynä, ettei vaan lämpö laske liikaa. Hyvän kanisterin saa pienkonebensiiniastiasta huuhtelemalla sen ja vielä laittamalla sen sisään pyykinpesuainetta ja hurskuttamalla seosta perusteellisesti. Vielä pari huuhtelua kylmällä vedellä, ja niin on sinulla käsissäsi vuosikausiksi hajuton vesisäiliö kompostoria varten. Kanisterin alle voi panna pahvilevyn, jolloin kanisterin pinta pysyy puhtaana.

Pesin auton puutarhaletkun päähän kiinnitetyn harjan avulla. Pesun yhteydessä olen huomannut jo parin vuosikymmenen ajalta, miten yhä vähemmän ötököitä iskeytyy tuulilasiin ja auton keulaan. Viime vuosisadalla oli vielä ongelma saada valtaisa kuivunut ötökkämassa pois auton jäähdyttimestä. Aikoihin sitä ongelmaa ei ole ollut. Tuulilasin puhdistamiseen myytiin huoltoasemilla hyönteissieniä ja Viis itikoista- nimistä nestettä, joka pehmitti kuolleet ötökät, jolloin ne oli helpompi saada irtoamaan.

Koska ajan samaa reittiä vähän yli sadan kilometrin päähän mökille ja takaisin, tästä havainnosta voi vetää johtopäätöksen, että kimalaiset, paarmat, mehiläiset, ampiaiset, kärpäset ja pienemmät lentävät ovat romahdusmaisesti vähentyneet. Se ei tiedä hyvää luonnon kannalta. Saman päätelmän ovat tällä korkeudella tehneet monet omenanoita kasvattavat.

Pölyttäjiä ei ole tarpeeksi.

Kimalaiset tekevät pesänsä edellisenä kesänä kasvaneeseen kuloheinään, jota ei ole riittävästi, kun kaikki on pihoilla niin siistiä. Peltojen pintareetkin pitää viljelijöiden EU- direktiivien mukaan niittää, jolloin suojaiset pesäpaikat puuttuvat. Kaikki pellot on salaojitettu, joten ojapenkkojen kuloheinikot ovat kadonneet.

Liika siisteys on samaa kuin ötököiden tuho. Se on minun käsitykseni.

Haara-ja räystäspääskyt ovat vähentyneet huomattavasti, koska lehmien ulkolaidunnus on harvinaistunut. Navettojen tuntumassa ei enää ole tunkioita, joissa sikisi suuri määrä kärpäsiä linnuille eineeksi. Samat kärpäset tunkeutuivat kyllä karjasuojiin, joissa oli pakko pitää kärpäspapereita.

Eräs ukko kertoi menneensä levähtämään maalaistaloon, jossa oltiin käsinlypsyllä ulkosalla. Hän sanoi ensin ihmetelleensä talon hiljaisuutta, mutta sitten hoksanneensa, että väki tekee pitkää päivää. Lautaset olivat olleet valmiina pöydässä kuten syömiseen tarvittavat kalutkin.

Kulkija oli havainnut, että kärpäset rypivät kokkelipiimäkannussa ja russakat olivat leivän kimpussa.

No, se oli sitä aikaa, jolloin maalaiselämä säästi kansan allergioilta. Itsekin näin ensimmäisen kerran atooppisen taiveihottuman vasta armeijassa ja astmasta kuulin mainittavan siellä ensimmäisen kerran.

Tiedetään, että kaikenlainen yliherkkyys on yleisyydeltään nyt Suomessa noin 20 % kansasta.

Heti itärajan takana tuo lukema on kaksi prosenttia.

Siellä ei olla turhan tarkkoja hygieniasta. Lapset saavat jo pienenä tunnustella kielellään maata, nuolla navetan oven pieltä ja mutustella vaikka mitä, joka meille on liiallisen siisteyden takia vastenmielistä.

Haavat ja naarmut saavat parantua ajan kanssa ilman kummempaa panostusta monissa matalan hygienian maissa, jolloin lapsista kasvaa vahvoja kestämään vaikeissa oloissa.

Toinen puoli asiasta on se, että osa lapsena heikoista menehtyy, mutta siellä pannaan uusi lapsi alulle. Se on niin mieluisaa miehille siellä, missä käskyvalta on otettu pois naisten ulottuvilta.

Perhesuunnittelu katsotaan luonnon vastaiseksi. 

Kumma, että cityvihreät eivät ole hoksanneet vielä tätä! Kun elämä menee politiikassa ahtaalle, olisi hyvä pelastautua äitiysvapaalle, jonka aikana elämä on rehellistä ja idyllistä. Ei tarvitse valehdella koko kansan edessä.

Aavistukset, enneunet ja lahjat

Aikoinaan kansakoulun luonnonopissa neuvottiin, mitä luonnon merkkejä pitää seurata, että voi tietää sään muutoksista.

Tunnetuin on varmaankin ilta- ja aamuruskon merkitys. Ilma voi muuttua huonoksi, jos aamulla ruskottaa.

Kansalaisen ilmapuntaria seurattiin maataloissa. Jos kuusen oksa kääntyi alaspäin, se merkitsi sadetta. Poudassa oksa tökötti pystyssä. Elävien kuusten oksatkin käyttäytyvät samansuuntaisesti.

Kun sade lähestyy, muurahaiset tukkivat kekonsa ilmastointireiät, jotta vesi ei pääsisi niiden kotiin. Se kuinka paljon aikaisemmin nämä asiat tapahtuvat, tämä tieto on minulta kadonnut.

Äitini osasi aavistaa tulevatko vieraat kylään jo aamulla, vaikka vieraita tuli vasta iltapäivällä. Hän sanoi tuntevansa, että suuta syyhytti.

Hän osasi myös aavistaa kirkkaan heinäpoudan aikana, voidaanko niittää luokoa ja miten paljon. Äiti sanoi, että se lyö väsymyksen ja jonkunlaisen sykkivän päänsäryn, kun sateet ja ukkoset ovat tulossa.

Isä oli oppinut luottamaan äidin tuntemuksiin. Luokoa tehtiin vain sen verran, mikä ehdittiin panna seipäille aamupäivän aikana. Yleensä sade alkoi siinä kolmen maissa, useimmiten ukkosrintamana.

Tunnettu eräkirjailija, jo edesmennyt Leevi Karsikas, kertoi minulle ja hän kirjoittaa siitä kirjoissaankin, että hänen isänsä näki enneunia. Juuri niissä raudoissa oli kettu, mihin enneuni viittasi.

Karsikas oli perinyt tuon lahjan isältään, ja se oli tarkka lapsuuden ajan.

Lahja hävisi, kun hän lähti etelän luonnottomiin oloihin.

Tämä lahja palasi takaisin, kun hän jätti kunnallisvirkamiehen työn ja siirtyi elämään ekologisesti. Samalla hän kirjoitti eräkirjoja.

Olipa mukava mies, jolla oli valtavat määrät kaikenlaista perinnetietoa, joka katoaa, kun sitä ei kukaan tallenna.

Karsikas mainitsee enneunien lahjan olleen verraten raskas taakka toisaalta, koska ihmiselämässä sattuu myös paljon ikäviä asioita, kuten ystävien ja sukulaisten äkilliset kuolemantapaukset. Niistä tulee usein enneuni, hän mainitsi minulle. Tämmöinen asia pitää tietysti salata ja salaisuuden säilyttäminen elämän ja kuoleman kysymyksissä on aina raskasta.

Tapasin vanhan miehen, joka asuu yksinään talviasuttavassa kesämökissä. Hän on kotoisin Etelä-Suomesta, jossa hän on syntynyt ja tehnyt elämäntyönsä. Mies tekee vielä rankoja ja niistä polttopuita käsipelissä. Sain semmoisen vaikutelman, että hän on korkeasta iästään huolimatta hyvämuistinen ja teräväpäinen.

Jutellessa jotenkin vahingossa tulin kysyneeksi, miksi meistä kaikista ei ole kaivon katsojaksi, vaan se on harvoille Luojan lahja.

Vanha mies kertoi, että hänen ollessaan vielä koululainen, vanhat miehet yrittivät löytää kaivon paikan. Valmista ei tullut ahkeralla yrittämiselläkään. Silloin joku miehistä sanoi, että antakaapa varpu tuolle pojalle, siis hänelle.

Mies kertoi kokeneensa valtavan yllätyksen, kun jo vanhempien kulkemalla linjalla äkkiä varpu taipui voimakkaasti.

Siihen tehtiin kaivo, jonka vesi ei milloinkaan loppunut, ei ihmisiltä eikä karjalta.

Hän kertoi etsineensä elämän aikana monelle kaivon paikan.

Varvun vaihtoehtona hän käytti ohutta lankaa, jossa on lenkki ja toisessa päässä metallirengas, vaikkapa sormus.

Kun tullaan vesisuonen kohdalle, rengas alkaa heilua kuin heiluri edestakaisin. Se tekee kiertoliikettä kuin voimistelija jättiläistä rekillä, kun vesisuoni on melko lähellä maan pintaa tai veden virtausmäärä on suuri.

Olin menossa kotiini sadan kilometrin päähän mökiltä, jossa laitoin kaiken valmiiksi, vaikka talvi tulisi.

Jututin miestä avoimen auton lasin kautta.

Mies kertoi minua suuresti kiehtovan asian, kun kysyin, pystyisikö hän piirtämään karttaan vesiputkien paikan, jos hänet vietäisiin Helsingin pallokentälle. Siellä on maan alla paljon suuria vesiputkia, muistaakseni suurin on lähes puolitoistametrinen.

Vanha, viisas sanoi heti, että vain Luojan tekemät vesikanaalit maan sisässä löytyvät, mutta ihmiskäden rakentamat keinotekoiset veden tiet eivät näy.

Asia kiinnosti minua, koska Suomen Lääkärilehti julkaisi noin kolmekymmentä vuotta sitten tutkimuksen, jossa Rovaniemeä myöten kutsuttiin maan parhaat kaivonkatsojat juuri tuolle pallokentälle.

Matkat maksettiin ja kymmenen kuuluisinta varpumiestä saapui paikalle. Kentällä heille annettiin suuri paperiarkki, jossa oli pallokentän kartta. Siihen tuli merkitä kaikki putket, joissa virtasi vesi. Aikaa annettiin kaksi tuntia.

Kaikki kutsutut pitivät tehtävää helppona.

Kun kaksi tuntia oli kulunut, paperit kerättiin pois ja kaivonkatsojat päästettiin vapaasti lähtemään matkarahoineen pois.

Tulos oli hämmästyttävä: yhdenkään piirroksen vesiputket eivät olleet oikeissa paikoissa eikä edes yhden putken suunta ollut sinne päin, minne piti.

Kaikkein isoimmankaan, melko matalassa sijaitsevan putken, jossa oli valtava virtaus, paikkaa ja suuntaa kukaan ei ollut osannut määrittää.

Koska tutkimus julkaistiin vain Lääkärilehdessä, en usko että tämä tutkimus oli tullut kuvaamani miehen tietoon.

Viimeiseksi tämä mies kertoi minua kovin kiinnostavan asian, aivan kysymättä: hän sanoi näkevänsä ihmisen pään ympärillä selvän halo- renkaan, jos henkilö on täysin terve.

Jäljestäpäin olen miettinyt, että varmaan pelon takia en uskaltanut nousta autosta ulos miehen tarkastettavaksi! Kukapa ei pelkäisi salakavalaa tautia?

Aion, jos vanha mies on vielä silloin elossa, mennä kutsumattomana vieraana keväällä hänen luokseen puhelemaan näistä kiinnostavista ilmiöistä.

Ymmärrän hyvin, että tämmöisen lahjan saaneet ihmiset pitävät Luojalta saamansa lahjat salassa, etteivät ihmiset ala kateuden takia heitä kiusata.

Niin tekivät ennen niin sanotut verenseisauttajatkin. He auttoivat ihmisiä, mutta eivät ottaneet avustaan maksua eivätkä levittäneet tietoa lahjastaan minnekään. Kansa, paikalliset asukkaat tiesivät nämä ihmiset ja turvautuivat heihin.

Aikoinaan Oulun Yliopiston lastentautien professori Kauko Kouvalainen tutki kysymystä verenseisautuksesta, siis kyvystä pelastaa ihminen, jolta verisuoni oli katkennut eikä vuoto lakannut.

Neljän kilometrin päässä lapsuudenkodistani asui kuuluisa verenseisauttaja. Hän oli yrittänyt opettaa taitoaan isääni vähän vanhemmalle pojalleen. Tämä oli juuri pahimmillaan murrosiässä, ja hän jätti koulutuksen kesken.

Hän harmitteli sitä, että taito ja tieto meni näin maan rakoon.

Sitä olisi kipeästi tarvittu 1939 – 1945, jolloin sotilaamme vuotivat runsaasti verta.

Tämä mies kertoi juuri aikuiseksi tultuaan vakoilleensa isäänsä ja seuranneensa jo vanhaksi tulleen miehen liikkeitä.

Kerran hän oli päässyt näkemään, miten verenseisauttaja oli kiitollisena taidostaan vuollut terävällä puukolla pienestä hopeakuutiosta hopeaa lähteeseen, joka oli synkässä metsässä ilmeisesti vain tuon mestarin tiedossa.

Asiat osaavat olla merkillisiä eikä selitystä kaikkeen voida tietää.

Lapsuuden metsä

Se ympäröi kotitaloa idässä, pohjoisessa ja lännessä. Etelän suunnassa oli runsaan sadan metrin päässä neljä ja puoli kilometriä pitkä, mutta kapea järvi ikään kuin poikittain. Eteläinen naapuri näkyi, mutta järven ympäri kiertämällä matkaa kertyi sinne yli kuusi kilometriä.

Metsä oli valtion metsää, joka oli saanut olla rauhassa 1860- luvun suurpalon jälkeen. Koska seudulla oli vain polkuja ja talvisin hevosreittejä jäitä pitkin, rintamamiehille lisämaiksi lohkottua saloa ei kyetty sen aikaisilla vehkeillä hyödyntämään. Teitä ei ollut, ja maasto oli mäkistä ja vaikeakulkuista pirunpeltoineen. Ukkosmyrskyllä salomaa huokaili syvään ja pelottavasti.

Pihamaa ja pellot sekä sata metriä pisteaitojen ulkopuolista metsää oli tuttua, samoin tie koululle ja tuttuihin kyläpaikkoihin, joissa aina käytiin perheenä. Metsään ei ollut lupaa lähteä yksinään. Siellä oli valtavankokoisia puita, ja siellä tuntui olevan aina hämärää. Sieltä ilmaantui salaperäinen peto, joka tappoi metsässä lampaan meiltä ja naapurista hanhen. Isä ampui petoeläintä, mutta se katosi salon sokkeloihin eikä sitä löytynyt.

Kerran Juhannuksen tienoilla koppelo hautoi vain sadan viidenkymmenen metrin päässä talosta pisteaidan vieressä. Se antoi meidän tulla kahden metrin päähän eikä paennut. Isä sanoi, että emometsolla on hautomakuume. Se kuulee tai aistii, että poikaset ovat kuoriutumassa.

Pohjoisessa oli suuri salomaa. Jossain kulki pitäjän raja ja sen takana metsä jatkui pitkään. Siellä oli mökki, jossa asui  mummo ja hänen poikansa perheineen.

Tuo mies oli seurustellut kahden nuoren naisen kanssa yhtä aikaa. Kun toinen alkoi odottaa, hän murhasi ja poltti vähemmän mieluisan. Siitä tuli murhatutkimus ja elinkautinen.

Jatkosodan aikana elinkautis- ja muille vangeille annettiin mahdollisuus lähteä rintamalle. Se kuittaisi jäljellä olevan tuomion. Se oli Nikke Pärmin pataljoona.

Nikke oli kysynyt yhdeltä sotilaalta katselmuksen yhteydessä, mistä hänet oli tuomittu. Murhasta, mies vastasi. Pärmi sanoi siihen, että hyvä, kun saatiin ammattimies hommiin. Vihollisia saa ampua täysin vapaasti.

Tätä miestä monet pelkäsivät. Vanha mummo – hänen äitinsä - kävi jalkaisin meidän talon kautta kaupalla ja lainasi joskus venettä.

Kerran kylältä tultuaan, hän astui kotitalooni levähtämään.

Vieraalle tarjottiin kahvia ja kestitystä sen ajan tavan mukaan.

Mummo kävi yhtenään ulkona ja humaltui aina vaan lisää. Kerran äiti lähti perään, ja kysyi, mitä mummo juo. Vastaus kuului, että otan tässä polttoainetta.

Se oli kaasutinspriitä, jota myytiin silloin litran pulloissa halvalla.

Jäljestä päin arveltiin, että mummo, murhamiehen äiti, oli häpeän vuoksi varmaan hermojaan spriillä hoitaessaan jäänyt aineen vangiksi.

Epäiltiin, että keskellä metsää valmistettiin viinaa myyntiin. Ilmankos ennen talvisia juhlapyhiä sinne päin saattoi kaikessa viattomuudessa ajaa hevoskaravaani kyläilemään.

Kolmen kilometrin päässä asui pariskunta, joilla oli monia lapsia. Siellä keitettiin erinomaista viinaa, jota herratkin ostivat säännöllisesti. Harvoin poliisi yllätti, koska ympäristö suojeli tätä paikkaa. 
Kavaltajaa eli kyrväyttäjää ei väestön parista löytynyt, koska viinasta hyötyi niin moni! Joskus mies tunnusti keittämisen, ja lähti mielellään talven nälkää pakoon linnaan.

Tosiasiassa rouva valmisti viinan ja myös möi sen. Sillä saatiin rahoja jauhojen ja lihan ostoon sekä muihin taloustavaroihin. 
Kanalintujen ansapyynti oli tässä perheessä suurta, koska laajat suoalueet vaikuttivat lintujen sikiämiseen positiivisesti. Äänetön pyynti ei kiinnittänyt turhaan kenenkään huomiota.
Pari lehmää oli maidon antajana sekä lampaita. Vasikat pistettiin lihoiksi. 
Rouva oli taitava laittamaan kaikenlaisia ruokia, ja lapset saivat hyvän hoidon ja huolenpidon.

Talvella koulumatkalla vastassa olivat riekot jo runsaan sadan metrin päässä kotoa. Järven lahden rannasta lähti kapea, mutta pitkä suo. Siinä nuo salaperäiset linnut asustivat. Niitä ei koskaan ammuttu, koska miesväki ei silloin osannut ampua lentoon.

Syksyllä sulan veden aikaan järvi piti kiertää polkua pitkin koulumatkalla. Polku kierteli hämärässä metsässä kolme kilometriä. 
Sen tuntumasta lähti niin aamulla kuin koulusta palatessakin valtavalla ryminällä metsopoikueita, teeriä ja usein myös yksinäisiä ukkometsoja. 

Pyitäkin näkyi usein, varsinkin paikassa, jossa oli talvellakin sula lähde. Sen ympärillä kasvoi koivuja sekä leppiä. Lähde toimii yhä ja sen vesi on isäni mukaan aitoa elämän vettä, kylmää ja puhdasta.

Aluksi suurten lintujen pakoäänet pelottivat, mutta kun pakoon ei päässyt, pelko meni ohitse. Tässä koulussa opin varmasti tunnistamaan kanalinnut niiden lentoäänistä.

Syyskesällä ja syksyllä tehtiin koko perheen voimin jännittäviä reissuja marjaan ja sieneen. 
Isä, äiti ja isoveli poimivat, mutta meitä kahta nuorempaa ei patisteltu. Mukana oli kyllä molemmilla pienet vakat poimureina. Enemmän kiinnostivat suuret puut, kelot ja konkelot sekä siirtolohkareet.  
Vasta yli kymmenvuotiaana tuntemattoman metsän pelko helpotti minun mielestäni. Metsä ei enää pelottanut, vaan se alkoi kiehtoa yhä enemmän.

Semmoisia metsiä ei enää seudulla ole, vaan lapsuuden metsä on pelkästään muistini varassa. Isän jälkeen metsätilan hallinta on ollut isoveljellä ja minulla. Puun ostomiehet ovat aina kimpussa kuin käkihavukat, mutta olen vastannut heille,että haluan säilyttää metsän riistametsänä. Siellä on ihanaa marjastaa, sienestää ja kuljeskella. Kanalinnut ovat alueeseen mieltyneet, ja se ilahduttaa minua kovin.

Rauhoitusalue Kuhmossa Venäjän rajaa vasten muistuttaa siellä käyneiden kertomuksen mukaan lapsuuteni metsää. Siellä asuvat metsot, teeret ja villipeurat.

Onneksi on jotain pysyvääkin, vielä.