Lapsuuden sauna

 

Kävelen teeripassista metsästysmajalle lapsuuden kotini pellon reunaa pitkin. Repussa on musta teerikukko, ja olalla riippuu vanhan kunnianarvoisen konepistoolitehtaan valmistama kivääri. Askel on kevyt, käynti rullaava. Syy siihen on selvä: yksi laukaus, yksi saalis. Pitkä ketju ei nytkään katkennut, sillä ase on tarkka. Patruunoita kuluu kahdesta neljään syksyä kohti.

 Ohitan vanhan riihen. Sen kerrotaan olevan 1860 – luvulta. Haulikkohollin päässä on jyväaitta. Se on valmistunut vuonna 1844. Siitä etelään päin seisoo harmaa rakennus samassa ketjussa: kaksikerroksinen aitta – hevostalliyhdistelmä.

Toinen osa ei ole ollut hevosten käytössä sataan vuoteen, vaan on siihen talon vaurastuessa säilötty peltojen kultaa elikkä viljaa.

Hevostalli, navetta ja päärakennus on purettu 1950 – luvulla ja korvattu uusilla.

 Vanha savusauna seisoo jotenkin yksinäisenä vajaan sadan metrin päässä. Sen käyttö lopetettiin syksyllä 1960, kun uusi talo valmistui.

Sauna on rakennettu itä – länsisuuntaan. Nyt se näkyy kallistuneen vanhuuttaan länteen.

 Saunan keskeinen osa on valmistettu hirsistä, ja on se neljä metriä kanttiinsa. Välipohja on laadittu kuorituista olkavarren paksuisista kuusipölleistä. Niiden välit on tilkitty seinäsammalella. Päälle on rahdattu kuumentamalla kuivattua hiekkaa kymmensenttinen kerros. Saunassa on lautarakenteinen pukuhuone. Sen itä - ja eteläseinällä on kiinteät penkit.

Pieni ikkuna antaa etelään, järvelle. Toisessa päädyssä on lautarakenteinen halkovarasto, samankokoinen kuin pukuhuone, pari metriä pitkä.

 Saunan neliruutuinen ikkuna katsoo pohjoiseen päin. Ruudut ovat noin kolmekymmensenttisiä, neliön muotoisia. Ovesta sisään astuessa heti seinän vieressä – ikkunan alla - on saunapenkki. Ovelta lauteille asti lattian virkaa hoitavat paksut puupalkit. Muualta saunan pohja on kivistä karkeaa soraa.

 Ovelta katsoen vasemmalla on kiuas. Sen kivet on muurattu puolen metrin korkeuteen asti joka sivulta saven ja kalkin seoksella. Sidosaineena laastissa on alun perin ollut rukiin olkia, jotka ovat vähitellen kovassa kuumuudessa hiiltyneet pois, jättäen huokoisen aineen jäljelle. Kiukaan yläosa on valmistettu taitavasti 100 litraa vetävän muuripadan ympärille ladotuista kivistä. Pata lepää kahden paksun rautapalkin varassa pohjastaan. Sen alla on tulipesä.

Lauteille noustaan leveistä palkeista tehtyjä portaita pitkin saunapenkin vierestä. Ylälaude on metrin levyinen, viidestä paksusta laudasta tehty.

 Saunan kalustus oli niukka: penkki, muuripata, saunalyhty, saippua koteloineen, iso vesikauha, löylyastia, suuri korvo sekä kolme soikion muotoista pesuvesiastiaa.

 Saunalyhty oli mielenkiintoinen. Siinä oli vesipesä, irrotettava yläosa, jonka läpi tuli pieni messinkiputki. Yläkappaleeseen sopi parahiksi tuijun lasi. Lamppuun kuului pieni messinkirasia, jossa oli salaperäistä ainetta isoina rakeina. Lamppu sytytettiin pudottamalla rakeita vesipesään, jonne yläpesästä tiputettiin vettä. Siinä oli säätöruuvi. Kun metalliputken pään lähellä raapaistiin tulta, siinä alkoi palaa kirkas liekki. Liekin suojaksi asetettiin tuijuun lasi. Riittävä valaistus oli saavutettu. En enää muista, voitiinko liekin suuruutta jotenkin säätää.

 Aikuisiässä olen saanut selville, että rakeet olivat karbidia, joka veteen joutuessaan muodostaa asetyleenikaasua. Se palaa kirkkaalla liekillä. Ihmeellinen keksintö. On herännyt kaipuu hommata jostain toimiva lapsuuden saunalyhty!

 Savusauna lämmitettiin aina leppä – tai haapahaloilla. Tehtävää hoiti ikivanha, kaiken kokenut mummo. Milloinkaan saunassa ei ollut kitkua tai häkää. Lämmittäjä kävi lyömässä niin sanotut häkälöylyt ennen kuin väki alkoi valmistautua saunaan lähtöön. Sinä aikana sauna ehti siintyä, ja kitku poistui lautatorvesta tehdyn räppänän kautta ulos.

 Kurkussa tuntuu kuristava tunne, kun katselen vanhan lapsuuden saunan alennustilaa. Kiuas on rappiolla. Muuripata haljennut ja ruostunut ikävästi. Lauteet ja penkki ovat kehnossa jamassa. Vesikorvoa, pesuastioita ei ole enää olemassa. Löylyastia, suuri yksikorvainen oluthaarikkaa muistuttava puusta valmistettu esine siirtyi uuteen saunaan, jossa se palvelee yhä. Kiehtovin esine, saunalyhty, on teillä tietymättömillä. Se on lopullisesti sammunut, ja muutaman vuoden perästä lumen taakka varmaankin painaa koko saunarakennuksen ketaroilleen.

Mikään ei ole ikuista. Kaikki maallinen katoaa, mutta muistot lapsuuden saunasta häviävät vasta viimeiseen hengenvetoon autuuteen kutsuttaessa.

Karbidivalaisin koottuna. Ruostumatonta Saksan armeijan kamaa Ropinsalmelta.

Valmistettu 1941.

 

 

                

 

 

Maskirovka

 

Otsikon sana on meille vieras. Se on venäläinen termi, jota ei voi suomentaa yhdellä sanalla. Käsite sisältää hämäystä, petosta, näyttelemistä, harhautusta ja salaa toimimista.

Venäläiset ovat hämäyksen mestareita. He osaavat puhua valetta totena, johon monet uskovat. Asia on totta tänäkin päivänä.

Jääkiekkoa paljon seuraavat muistavat ruotsalaisen Anders ”Masken” Karlssonin. Hän oli puolustaja, joka osasi taitavasti jännittyneen pelitilanteen aikana huomaamatta liukua asemaan, josta hän tuikkasi maalin tai esti vastustajan maalivahtia näkemästä, mitä oikeasti tapahtui. Äkkiä kiekko oli maalissa.

Suomen musta hetki oli Moskovassa – missäpä muualla – kun joukkueemme johti Ruotsia kahdella maalilla ja peliaikaa oli vähän jäljellä. On uskomatonta vieläkin, että Suomen joukkue ei voittanut pelissä Ruotsia. Tasapelin arkkitehti oli Masken Karlsson, joka teki taikatempun, vaikka peliaikaa oli jäljellä vain 55 sekuntia.

Suomen jääkiekkojoukkue oli jo tuudittautunut voittoon Ruotsista, joka oli suuri asia. Ruotsalaiset näyttivät jo alistuneilta, mutta se oli vain hämäystä, jossa Anders Karlsson oli mestari.

 

Miltiades oli kreikkalainen sotapäällikkö, joka oli sotakentällä harhautuksen ja hämäyksen mestari.

Persialaiset nousivat maihin vain runsaan neljänkymmenen kilometrin päässä Ateenasta. Siellä oli tasanko, johon suuri armeija voitiin ryhmittää. Kuningas Dareios oli kulkenut voitosta voittoon hallituskautensa aikana. Valtio oli rikas. Kultaa ja hopeaa ja jalokiviä pidettiin palatsissa, jonka arkut olivat kalleuksia pullollaan.

Kiusallinen maa, Kreikka, vaan ei antautunut, kuten muut. Taisteluja oli käyty jo pohjoisessa. Niissä kreikkalaiset olivat taistelleet maineikkaasti, mutta persialaisten joukkojen määrä oli suurempi, ja Kreikan valtaaminen näytti olevan vain ajan kysymys.

Miltiades oli harjoittanut joukkonsa hyvin. Armeijalla oli nopeasti toimivat viestiyhteydet kentällä ja selkeä vastuun jako operaatioiden aikana.

Persian armeija ei ollut uskoa silmiään, kun kreikkalaiset lähestyivät juoksujalkaa. He juoksevat kohti kuolemaansa, Dareioksen armeijan päälliköt uskoivat. Kreikkalaiset juoksivat kiinni persialaisten joukkoihin, jolloin he olivat suojassa vihollisen jousimiehiltä. Lisäksi Persian laivaston sotalaivoista ei ollut saatu maihin ratsuväkeä, koska se oli vaikea ja hidas toimi. Siksi Kreikalla oli kiire taisteluun. Tätä vihollinen ei tajunnut.

Miltiades oli suunnitellut taistelun kulun ennakolta ja kertonut sen sotapäälliköilleen. Keskustaa oli vähän heikennetty, ja siinä voittivat persialaiset. He työntyivät väkisin eteenpäin. Armeijoiden siivillä, oikealla ja vasemmalla, kreikkalaiset eivät väistyneet paikoiltaan.

Juuri, kun persialaisten armeija näytti tehneen läpimurron, ja he pääsivät yhä lähemmäs kreikkalaisten leiriä, Miltiadeen joukkojen oikea ja vasen sivusta tekivät sotaliikkeen, jota vihollinen ei voinut aavistaa. Armeija veti siipensä yhteen, ja Persian armeija oli saarroksissa. Kreikan armeija menetti hieman alle 200 miestä, mutta persialaiset yli 6000. Kreikkalaiset valtasivat monia Dareioksen laivaston laivojakin.

Taistelun jälkeen Miltiades lähetti pikalähetin ilmoittamaan taistelun tulos Ateenaan. Viestin viejä juoksi niin nopeasti kuin jaksoi, ja huusi kaupungin torilla ”Riemuitkaa ateenalaiset, olemme voittaneet!”

Sankarillinen lähetti menehtyi ylirasituksen seurauksena. Hänen muistokseen urheilijat juoksevat yhä maratonia, joka on kestävyysjuoksun kuningaslaji.

 

Neuvostoliiton maskirovka saavutti huippunsa kesäkuussa 1944.  Saksan armeijan keskustarintama oli pysynyt asemissaan jo kauan aikaa syvällä Venäjällä. Stalingradin tappion jälkeen taistelut olivat riehuneet pääosin eteläisellä rintaman osalla ja lounaassa, jossa Puna-armeija oli edennyt jo pitkälle.

Venäläiset toteuttivat suuren hämäysoperaation, Maskirovkan.

Armeija oli aktiivinen etelässä, mutta rintaman keskiosassa jatkui puuduttava asemasota.

Öisin ja sumuisina sekä pilvisinä päivinä koottiin salaa piiloon tykistöä, ammuksia, panssarivaunuja, polttoaineita, kaikkea mitä tarvitaan miljoona-armeijan operaatioon. Kaikki naamioitiin taitavasti.

Vasta viimeisessä vaiheessa tuotiin sotilaat hyökkäysasemiin vain vähän ennen H- hetkeä. Tällä haluttiin estää se, että mahdolliset vangiksi jääneet eivät paljastaisi sodan suurinta hämäystä.

Rintaman ylitse lähetettiin loikkareita saksalaisten puolelle. He puhuivat palturia nälästä ja tarvikepulasta joukoissa. Ja saksalaiset tosikot uskoivat nuo tarinat.

Normandian maihinnousu alkoi 6. kesäkuuta ja hyökkäys Suomeen 9. kesäkuuta.

Saksan armeija joutui siirtämään ilmavoimia ja myös Tiikeri- ja Pantteri- panssarivaunujaan länteen. Nämä vaunut olivat ylivoimaisia kaikkiin muiden armeijoiden taisteluvaunuihin nähden.

Kun Neuvostoliiton tiedustelu havaitsi ja ilmavoimat varmisti siirrot, alkoi valtava hyökkäys suoraan Saksan miinakenttien lävitse. Tykistö pehmitti saksalaisia ja valtavassa tulituksessa panssarimiinat ja hyppymiinat räjähtelivät.  

Menetyksistä välittämättä neuvostojoukot murtautuivat lävitse. Saksalaiset eivät perääntyneet, jolloin osa joutui saarroksiin. Kaikki, jotka tavattiin, tuhottiin. Se oli kosto Saksan hyökkäyksestä kesäkuussa 1941. 

USA oli antanut 400 000 autoa, noin 5000 panssaria sekä lähes 10 000 lentokonetta sekä runsaasti muuta sotamateriaalia säilykkeistä alkaen neuvostoarmeijalle.

 Saksan rintama murtui. Venäläiset vapauttivat alueensa ja ennen pitkää he saavuttivat Veiksel- joen Puolassa. 

Mutta, mutta. Menestyksenkin keskellä armeijassa liikkuivat puolueen tarkkailijat ja kavaltajat. Kaikki venäläisten tykistössä tiesivät, että amerikkalainen Studebaker oli maailman paras kone tykkien vetämiseen. Se oli osa Amerikan apua. 

Tämän asian totesi eräänä päivänä toverilleen  upseeri nimeltään Aleksander Solzenitshyn tupakkatauolla. Hänet kavallettiin ja tuomittiin pakkotyöleirille, joka melkein vei hengen. Amerikkalaisen tekniikan ylistäminen oli salaa pantu rikoslakiin rikoksena, josta sai jokainen kymppinsä varjoissa toimineiden kavaltajien todistuksella. 

Onneksi maailmankirjallisuudelle yllä mainittu tykistön upseeri selvisi tuomiosta ja heti sen jälkeen suuren mahakasvaimen poistosta ja röntgenhoidosta. Hoidon hänelle antoi lempeä naislääkäri. 

Hän tavoitti tulevan kirjailijan puiston penkiltä hyvin heikossa kunnossa. Kasvain oli suuri, mutta lääkäri taitava. Hoito piti antaa salamyhkän vallitessa, ettei lääkäri itse olisi joutunut pakkotyöleiriin.

Semmoista on taitavasti toteutettu Maskirovka.

 

Lajityypillinen käytös

 

Kuten ihmiset, sudetkin kokeilevat voimiaan. Vahvempi voittaa, ja kun vastustajan purema on kipeästi käynyt, seuraa kimmastuminen. Koska sudella on hallussaan tappavat aseet, heikompi heittäytyy kyljelleen juuri ennen ratkaisevaa vastustajan iskua, ja tarjoaa kurkkunsa purtavaksi. Voittaja ei pure. Se noudattaa ikiaikaista lajityypillistä käytöstä, joka on kehittynyt muinoin susille.

 

On arveltavissa, että luonnon valinta on käyttäytymisen perimmäinen syy. Miten pärjää lauma, jossa on pahojen puremien vammauttamia jäseniä sekä osa on kuollut taisteluissa?

Koska luonto on ankara, ja pedoillakin on joskus nälkäkausia, paremmin ovat menestyneet ne susilaumat, joissa on riittävästi joukkovoimaa suurten saaliiden nujertamiseen. Näin lajin mukainen käytös on päässyt vallitsevaksi.

 

Luonto kokeilee koko ajan parempaa.

On havaittu, että suurin osa susista pelkää ihmistä. Pienempi osa on välinpitämättömiä. Ne menevät omia polkujaan. Hyvin pieni vähemmistö osoittaa aggressiivisuutta, uhmaa ihmistä.

Hyökkäävällä luonteella on kuitenkin luonnossa riskinsä. Vammautuminen liian voimakkaan saaliin kimppuun sumeilematta hyökätessä voi viedä sudelta loppuiäkseen kyvyn saalistaa. Siitä tulee invalidi. Yksin se ei enää pärjää ja on vaikeissa oloissa taakka koko laumalle.

 

Biologien mukaan laumasta eroaa nuoria susia harhailemaan kauemmas. Ne etsivät uutta reviiriä, ja samalla ovat aikeissa perustaa oman lauman. Euroopan raatelevin peto on kuitenkin mystinen eläin, jonka perimmäistä luontoa emme tunne.

 

Susivuosina 1960- luvulla pitkin maata harhaili suurikokoisia susia. Ne eivät olleet nuoria, vaan elämänsä kunnossa. Eräs yksilö saalisti hirviä ilman lauman apua. Se piiritettiin marraskuussa Nilakan, suuren järven, rantaa vasten. Metsästäjät olivat varmoja saaliistaan, mutta motti olikin tyhjä. Peto oli uinut hyisen ja pimeän järven selän ylitse! Järven rannat olivat jäässä, mutta ulappa lainehti vielä vapaana.

Peto ammuttiin Hämeessä, ja se painoi vielä koko maan halki jatkuneen takaa-ajon jälkeen 43 kiloa.

Suuressa vaarassa ja järkytyksessä ihmisen lajityypillinen käytös on pako. Luemme joskus lehdistä, miten Intiassa uskonnollisten juhlien aikana ihmisiä tallautuu hengiltä, kun tiiviisti yhteen kokoontuneeseen massaan iskee paniikki.

 

Paniikkiin joutunut tuntee pelkoa, hätää ja hänen ajatuskykynsä hämärtyy. Järjen käyttö unohtuu. Kauhistus valtaa sydämen ja jäljelle jää vain pako, kuten seitsemällä veljeksellä Impivaarasta.

 

Ruumiilliset tuntemukset ovat paniikissa samat kuin paniikkihäiriössä: sydän lyö tuhatta ja sataa, kasvoissa ja raajoissa on puutumisen tunnetta sekä vapinaa, havaintopiiri kapenee, ja mieltä hallitsee pelko ja kauhun tunne. Pelko ilman loppumisesta tai tajunnan menetyksestä on läsnä. Sairastunut on usein vakuuttunut, että hänellä on sydänvika.

 

Ensimmäinen kohtaus tulee usein stressaantuneelle ihmiselle jonkun ulkoisen syyn laukaisemana, mutta myöhemmin ilman mitään näkyvää syytä.

Paniikkihäiriö voi laueta kaupan jonossa, surujuhlassa, kovassa rasituksessa tai vaikkapa kolaripaikalle tullessa.  

 

Vielä muutama vuosikymmen sitten oli käytettävissä erinomainen lääke moneen äkilliseen sairauskohtaukseen, kuten paniikkihäiriöön. Sitä otettiin myös pelossa, heikotuksessa ja järkytyksessä sekä rintakivussa. Kyse oli Hokmannin tipoista.

Lääke annosteltiin sokeripalaan, joka heti vietiin suuhun.

Lääke vei nopeasti kohtausoireet mennessään, koska se teki käyttäjänsä nopeasti välinpitämättömäksi paniikkioireille ja kivulle. 

 

Herkät ihmiset kokevat surujuhlassa kovia. Itku on kurkussa ja sydän hätäilee. Sanat tukahtuvat kurkkuun ja jaloissa asuu heikkous. Jos noidankehä pahenee, edessä on paniikkihäiriökohtaus. Juuri silloin Hokmannin tipat olivat oikea lääke.

 

Ihmiset, jotka ovat kokeneet nukutuksen tietävät, kuinka juuri ennen tajun menoa vallitsee autuas olo: kipu ja ahdistus ovat poissa. On kevyt ja myönteinen olotila kuin taivaan autuudessa. Mikään ei paina mieltä. Juuri tämmöiseksi kuvataan Hokmannin tippojen vaikutusta. Ne sisälsivät eetteriä 30% ja loput spriitä.

 

Lääke oli hyvin suosittu. On valitettavaa, että esiintyi väärinkäyttöä, ja siksi Lääkintöhallitus kielsi halvan ja hyvän lääkkeen. Kerrotaan, että talvimarkkinoiden aikaan koko Raahen kaupunki tuoksui eetterille ja viinalle!

 

Kaipaan yhä lääkärin käyttöön Hokmannia, jota mikään nykyajan troppi ei voi korvata.

 

 

 

Halkojen ja klapien valmistus

 

Polttopuiden valmistus ja kuivatus ei ole hätäisen hommaa, vaan tarvitaan siinä asiaan perehtynyt ammattimies.

Pitkään sodan jälkeen kaupunkienkin talot ja työtilat lämpisivät haloilla, joita tarvittiin paljon. Silloin tarvittiin urakoitsijoita, jotka ostivat halkoja tekijöiltä, ja he kuljettivat halot kolmen – neljän tonnin kuorma-autoilla matkojen takaa kaupunkeihin. Junatkin kuljettivat polttopuuta.

 

Kun maailma rauhoittui suursodan jälkeen ja jälleenrakennus päättyi kuten säännöstelykin, alettiin vähä vähältä käyttää kivihiiltä ja öljyä lämmitykseen. Siihen aikaan kukaan ei hoksannut ajatella ilmakehää.

 

Maaseudulla lämmitys on pitkään toimitettu haloilla tai klapeilla. Halot ovat metrin mittaisia, mutta puoliksi katkaistuna tai kolmeen osaan lyhennettynä, puhutaan klapeista.

Vanhojen talojen leivinuunit olivat isoja. Niihin sopivat metriset halot. Suuri leivinuuni helloineen saattoi olla mitoiltaan 3x3 metriä, ja se oli miestä korkea. Kun semmoinen tehtiin liuskekivestä, rakennelma painoi 43 tonnia eli panssarivaunun verran. Massaan tuli vielä päälle suuri hieman neliöpohjaista, katkaistua kartiota muistuttava piipun alaosa sekä piippu. Nekin olivat liuskekiveä tai piipun tasapaksuinen osa oli tehty tiilimuurauksella.

 

Kun tällaisen kolossin sai lämpöiseksi, uuni hehkui lämmintä monta päivää.

 

Paras polttopuu tulee koivusta. Sen lämpöarvo on hyvä, ja koivumetsä on melko nopea kasvamaan. Savusaunaa lämmitettiin vain leppä, haapa tai koivuhaloilla. Vanhanaikaiset ihmiset eivät tahtoneet savusaunaan koivuhalkojakaan kuin yhden pesällisen. Lämmitystä piti jatkaa leppähaloilla. En osaa sanoa tuota lepän suosimisen syytä.

Savusaunoissa kuivattiin maltaita olutta varten ja kypsyteltiin palvilihoja. Lihoista tippunut rasva otettiin talteen. Sitä käytettiin taloudessa tai metsässä käristyksen teossa paistamisen apuna.

 

Vanhan ajan koivuhalkomotit metsässä olivat taideteoksia. Pinoissa oli päällimmäinen kerros ladottu kuori ylöspäin. Molempien motin päätyjen pystytukipuut oli päällimmäisen halkokerroksen yläpuolelta yhdistetty toisiinsa vaakapuulla. Vaakapuussa oli niin sanotut lohenpyrstöurat, joihin pystytuet lukittuivat. Työhön käytettiin pokasahaa ja kirvestä. Se oli taidetta se.

 

Nykyään uunit ovat pienempiä. Lämmitykseen kelpaavat puolimetriset tai vain 33 senttiset klapit.

On syytä valmistaa metrin mittaisia halkoja. Niiden pinolle pitää laittaa riittävän paksut aluspuut. Nykypäivinä alustana näkyy käytettävän kuormalavoja, jotka ovat erinomaisia ilman kiertämisen varmentajina.

Pinon päätyyn ladotaan joka toinen halkokerros poikkisuuntaan edelliseen nähden. Näin kaikista suunnista tuuli haihduttaa ja vie mukanaan kosteutta.

 

Pinon sivun on hyvä olla etelään tai lounaaseen, että auringon paahde synnyttäisi halkojen välisissä raoissa ilman virtauksen. Päädystä kolmen tai neljän metrin päähän ladotaan toinen ristikolle tuleva osa pinoa. Se vakauttaa pitkää halkopinoa siten, ettei se ala painua vinoon ja myrskytuulessa kaadu. Ei ole kätevää latoa halkoja kahden metrin korkuiseksi pinoksi. Miehen korkeus riittää. Silloin puiden käsittely on helpompaa.

 

Pino on syytä valmistaa lievästi toiseen päätyyn päin laskevaksi tai sitten keskikohdasta molempiin päihin päin alenevaksi.

 

Halkopinon kattaminen suojaksi sateelta on hyvin tärkeää. Muovin alla tai pressuja käyttämällä pilataan Suomessa suuri määrä muutoin hyviä halkoja.

Paras suojakate syntyy 120 senttiä leveistä vanhoista kattopelleistä.

 

Molemmin puolin pinoa on kangen avulla laitettava pystyriukuja parin metrin välein. Niihin sidotaan peltien ylitse narut, tai sitominen tehdään rautalangalla. Kova tuuli vie muutoin pellit mukanaan. Narujen päälle on hyväksi asettaa pitkiä rankoja varmentamaan peltien paikoillaan pysyminen tuulisella säällä. Aukealla käy tuuli voimakkaasti. Pinohan pitää aina sijoittaa auringonpaisteen ja tuulen vaikutuspiiriin.

Se mestari, jonka halkopinosta kuvat ovat, poraa halkojen päihin ruostumattomasta teräksestä ruuveja, joista peltien ylitse kulkevat rautalangat toiselle puolelle. Tämä on varmin tapa saada pysymään pellit paikoillaan.

 

Kyllä pressuakin voi käyttää pinon päällä, mutta silloin pressu on kiinnitettävä kireälle kymmenen sentin välein kulkevien rimojen päälle.  Rimat muodostavat vakaan kehikon, jossa pressu pysyy kiinni kahden päällekkäisen riman välissä puristuksen avulla kehikon reunoissa ja päädyissä. Tämmöisessä systeemissä on hyvin tärkeää, että vesi valuu pressun päältä pois nopeasti, joten pinon päällyksen täytyy viettää enemmän kuin peltejä käytettäessä. Yhtään reikää ei saa katteeseen tehdä!

 

Pressukehikon alle pitää asettaa riukuja, että ilman virtaus ei esty. Kehikko täytyy ankkuroida paikoilleen pehmeällä narulla tai joustonarulla, sillä rautalanka kihnuttaa helposti pressuun ikäviä reikiä, joista vesi pääsee halkojen päälle pilaamaan polttopuut.

Metrin mittaisten halkojen teko vaatii erikoiskirveen käyttöä. Kotimainen Fiskarsin kirves on paras. Toinen tapa on käyttää traktorikäyttöistä hydraulihalkaisijaa, joka työstää paksuja ja oksaisiakin puita. Laitteen voima on suuri, ja siihen saa teriä, jolla metrin puupölkky menee neljään halkoon kertatyönnöllä.

Jos näitä keinoja ei voi käyttää, on toki klapisirkkeli olemassa. 

Koneella kaksi miestä tai naista tekee päivässä suuren määrän klapeja. Koivu-, leppä- ja haaparangoista  toinen katkoo 30- 33 senttisiä pätkiä ja toinen halkoo ne 2-4 osaan laitteessa olevalla ruuvihalkaisijalla. Sitten klapit voidaan yhdessä pakata verkkosäkkeihin. Ne voidaan vaikkapa maitokärreillä työntää suoraan pyöröhirsistä tehtyyn latoon, jossa ne kuivuvat ihan hyvin, kun seinien lävitse liikkuu ilmaa, joka käy myös reilusti maan yläpuolella olevan lattian alta. Verkkosäkeissä klapit voidaan kuivattaa samoin kuin metriset halotkin, jolloin ne kuivavat perusteellisesti.

 

Kun puut ovat kuivuneet vuoden pinossa, ne voidaan katkoa kahtia tai kolmeen osaan joko pinon vieressä tai yleisimmin ne ajetaan klapisirkkelin viereen mönkkärin tai traktorin peräkärryllä. Sirkkelissä on tavallisesti ruuvihalkaisija, jolla paksuimmat klapit voi vielä halkaista tarpeen mukaan pienemmäksi.

 

Kuivat klapit ladotaan halkovarastoon tai ne pannaan 40 – 60 litran verkkosäkkeihin erillisen säkityslaitteen avulla. Tällaisia säkkejä on helppo käsitellä ja niistä syntyy vakaa kuorma auton peräkärryyn. Säkkejä on myös helppo kasata pinoiksi varastoon, jossa niistä tehdyt pinot eivät kaatuile helposti.

Toisena vuonna sen jälkeen, kun puu on kaadettu, se on jalostettu klapiksi kuivattamalla ja varastoimalla pois taivasalta. Vasta sitten, näin valmistettuna, puu antaa ihanan lämmön, milloin leivinuunista, milloin takasta tahi saunan kiukaasta.

Klassisen kaunis halkopino mestarin käden jäljeltä. Pinot ovat ystäväni Juha Immosen tekemät. Kuvatkin ovat hänen ottamiaan.

Halkopino on tuettu hyvin. Pellit suojaavat halkoja vedeltä ja lumelta.

 

Taitavaa ladontaa pinon päässä

Siististi ladottu halkopino. 

 

Murhatutkimukset

 

Olin pojan kanssa teeripassissa koululaisten syysloman aikaan vuonna 1998. Vähän ennen puoli kahdeksaa kuului koillisen suunnasta laukaus ja pian sen jälkeen toinen, erisävyinen aseen ääni.

Arvelimme, että maaninkalainen hirviporukka ampui hirven. Lopetuslaukaushan kuulostaa erilaiselta, koska se ammutaan maata vasten. 

Puhuttiin kyllä siitä, että ääni ei ollut kiväärin ääni, mutta meille ei tullut mieleenkään, että juuri silloin tehtiin 1,5 kilometrin päässä murha. Se selvisi vasta myöhemmin.

Tuona aamuna poika sai saaliiksi yhden teeren. Kun aamulento oli ohitse, palasimme mökille. Meille oli tullut tavaksi suolistaa lintusaalis siellä ja laittaa sitten riista halkovarastoon riippumaan, jossa se sai mureutua muutaman päivän. 

Sen touhun aikana mökin ohitse ajoi auto, jonka poikani tunnisti seisoneen aiemmin isoveljen pihassa. Autossa oli ollut useita aseita ilman asesuojia. Nyt auto ajoi taas sinne ja kävi vähän aikaa tyhjäkäyntiä, kunnes palasi takaisin. Kuski ajoi mökin ohitse kävelyvauhtia, tarkastaen samalla, näkyykö talon asukasta meidän mökillä.

Laitoimme mökillä kaiken talvikuntoon, vaikka oli vasta lokakuun puoliväli. Erävuosi oli ollut hyvä. Sain saaliiksi yhden pyyn ja neljä teertä.

Kului aikaa muutama viikko. Yhtenä päivänä soitti minulle Kuopion rikospoliisi. Entisestä kodistani, sen parvelta oli löytynyt Valmet- haulikon pakkaus. Osasin kertoa, että se on nuorimman veljeni Valmet- 312 haulikon pakkaus. Tämä veli asuu Joutsenossa, ja on siellä opettajan virassa, vastasin poliisin kysymyksiin.

Jäljestäpäin sain tietää, että talossa oli tehty kotietsintä murhatutkimukseen liittyen. Siinä oli löytynyt ilmeisesti verinen kevytpeite kokoa 2 x 3 metriä. Peitettä pidettiin autotallissa, joka oli nyt lukossa isoveljen ollessa kauppareissulla. Peite oli löytynyt navettaladon takana olevasta suojasta, jossa olivat hevoskärryt, pankkoreki, hevosvehkeitä ja moottorikelkka. Sinne peitettä lainannut mies oli sen vienyt, murhan tekopäivän aamuna aivan silmiemme alla. Oli tiistai, 13. lokakuuta 1998.

Talossa asuva vanhin veljeni oli rikospoliisin putkassa yhdessä murhatutkimusten vaiheessa. Viereisessä putkassa oli hänen jäniskoiransa. Sanoin, että en usko velimiehen tehneen murhaa. Liian hyvä sydän, ei sovi tappajaksi, mainitsin.

Purola- nimisestä paikasta, juuri Maaningan rajan läheltä, oli kadonnut asukas, joka oli veljessarjan nuorin. Hän asui siinä yksinään, ja hän työskenteli monissa taloissa kutsun mukaan. Meneillään olivat etsinnät.

Kadonnut oli kysytty mies metsätöihin ja polttopuiden tekoon. Hän osasi hommat, oli luotettava ja ystävällinen. Hän ei ollut koskaan eksynyt eikä lähtenyt kotoaan ilmoittamatta siitä muille. Järvet olivat sulat, joten hukkumiseen ei uskottu, mutta etsijöitä huolestutti tapaturma metsähommissa.

Rikospoliisi oli ihmetellyt, miksi toinen talon veljes, joka oli hirvijahdin takia paikalla, ei osallistunut etsintöihin, vaan oli sen viikon perjantaina etelä-Savossa asti huollattamassa autoaan. Semmoiseen matkaan ei pitänyt olla mitään syytä, koska lähin auton huoltopaikka, kaksikin, oli muutaman kilometrin päässä. Etsinnöissä oli ollut paljon lähikylien väkeä ja helikopteria käytettiin apuna. Katoamisilmoitus oli tehty torstaina, 15. lokakuuta.

Veli kertoi minulle putkasta päästyään, että hänen heikosti tuntemansa mies oli kesän aikana käynyt monta kertaa hänen luonaan kylässä, lähinnä ostamassa perunoita. 

Nämä tiheät vierailut olivat kummastuttaneet. Perunoita veli oli antanut ilman maksua. Se oli tavallinen menettely maaseudulla. Mies oli tuon Purolan veljeksiä, mutta ei asunut siinä nyt.

Kesällä hän oli lainannut 2 x 3 metrin kokoisen kevytpeitteen, jota hän ei sopimuksen mukaan palauttanut. Syyskuun lopulla sama mies oli käynyt kylässä viimeksi. Silloin hän oli näyttänyt monet aseensa autonsa perästä. 

Aseissa ei ollut näkynyt lain vaatimia suojuspusseja.  Vieras oli ottanut yksipiippuisen haulikon käteensä ja antanut veljeni siihen tutustua. Närhi oli lentänyt keskustelun aikana pihakoivuun, jolloin vieras oli ojentanut patruunan, ja veli oli pudottanut linnun puusta vieraan toivomuksesta.

Antoiko mies haulikon siksi, että siihen jäisi velimiehen sormenjäljet?

Kaiken tämän veli kertoi auliisti kuulusteluissa rikospoliisin hiostuksen alaisena. Poliisi kaipasi hylsyä ja etsi välitulppaa velimiehen pihalta.. Niitä ei löytynyt koskaan. 

Viattoman närhen ampumiseen poliisi ei takertunut, vaan keskittyi kuningaslajiin eli murhan selvittämiseen. Se on vaikea tehtävä, joka ei aina ratkea. Kevytpeitteen palauttamisesta veli ei ollut tiennyt mitään, koska hän ei ollut paikalla silloin.

Neljän päivän päästä, lauantaina, Purolan asukas löytyi ammuttuna pientilansa rajan seudusta. Häntä oli ammuttu haulikolla takaapäin selkään ja sitten maata vasten kaulan tyveen. Kyseessä oli selvästi harkittu murha. 

Tämän yksityiskohdan tiesi vain rikospoliisi. Epäilty uhrin isoveli oli soittanut kaverilleen heti nuorimman veljensä löydyttyä. Hän oli sanonut, että uhri oli ammuttu haulikolla. Koska tämän asian tiesi vain rikospoliisi, oikea tekijä oli löytynyt.

Oliko uhri vedetty velimieheni lainaamalla kevytpeitteellä tiheän metsän kätköön. Kun etsinnät jatkuivat, oli monta päivää aikaa sotkea jäljet.

Uhrin isoveljeä kuulusteltiin monesti. Hän oli johtanut epäilykset minun veljeeni, joka siis pidätettiin koiransa kanssa ensimmäisenä. Poliisi löysi kotietsinnässä kevytpeitteen, ja näin rikoksen tehnyt oli johtanut poliisin epäilykset pois itsestään. Yksin asuvalla ei ollut pitävää alibia.

Postimies oli vakuuttanut, että uhrin veljen auto oli juuri seitsemän jälkeen murhatalon pihassa, vaikka epäilty oli sanonut olleensa erään sukulaisen talossa, josta oli lähtenyt vasta kahdeksalta. Kuorma-autoilija oli nähnyt ajettuaan kaksi kertaa kadonneen miehen kodin ohitse saman auton samassa pihassa seisomassa seitsemän ja kahdeksan välillä.

Epäillyn yöpaikan vanhukset eivät olleet osanneet tarkasti sanoa, milloin vieras oli lähtenyt autollaan hirvimetsälle tai lahtauspaikalle lihan jakoon. Siinä se oli kahdeksan korvilla, talon vanhaisäntä oli arvellut. Niin sovittiin jo edellisenä iltana.

Tämän kelloajan epäilty oli käskenyt sanoa, jos poliisi utelee. Tämä käsky oli pelottanut vanhuksia, koska siinä vaiheessa asioissa ei ollut mitään vikaa.

Tietysti tällainen ristiriita kiinnittää heti tutkijoiden huomion. Rikospaikalta poliisi etsi hylsyjä, mutta raportin mukaan etsintää metallinilmaisimella häiritsi maapohjassa oleva voimakas magneettisuus. 

Hylsyjä ei tavattu, mutta uhrista löytyi juuri samanlaisia hauleja kuin epäillyn hallussa olleista patruunoista löydettiin. Haulien koostumus pystytään määrittämään. Se on jokaisella patruunatehtaalla erilainen, ja tämä seikka auttaa rikospoliisia.

Lopulta uhrin veli tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen taposta aihetodistusten perusteella. Koska tappaja ei tunnustanut, häntä ei tuomittu oikeaan rangaistukseen eli elinkautiseen vankeuteen murhasta. Hän oli myynyt muutama vuosi aikaisemmin osuutensa tilasta toiselle veljelleen, ja oli nyt maaton mies. 

Nyt hän oli tullut katumapäälle ja ratkaissut asian murhalla. Poliisi piti tilan puolikkaan saantia ilmaiseksi omaan omistukseen murhan syynä.

Hylsyjä ei löytynyt eikä asetta. Ne tekijä oli varmaankin heittänyt pitkällä autonsa huoltoreissulla vesistöön. Savossa riittää vesistöjä. 

Uhrista löytyneet haulikon patruunan välitulpat viittasivat siihen, että niiden valmistaja oli puolalainen tehdas Pawam Pionki ja patruunan nimi siis Boar. Näitä patruunoita löytyi uhrin talon yläkerrasta kotietsinnässä. Vahva viite oikean tekijän suuntaan sekin.

Ehkä tappaja ei sittenkään luottanut siihen, että veljeni sormenjäljet aseessa todistaisivat hänen tehneen verityön. Pelkät sormenjäljet eivät riitä, pitää olla painava syy murhaan, ja sitä ei ollut. Sukeltaja tutki läheisen lammen ja ehkä muitakin vesistöjen piilopaikkoja, mutta etsittyä asetta tai hylsyjä ei löytynyt.

 

Minua kiinnosti tuo metallinpaljastinta häirinnyt voimakas magneettisuus. Puolentoista kilometrin päästä rikospaikasta löytyi metsäautotien vierestä outo kivilohkare. Siinä oli tienteon vuoksi kaivinkone puhkaissut soraharjun, ja harjusoran joukossa oli kiinnostava lohkare.

Se vietiin Pyhäsalmen kaivoksen geologille, joka teki kaivoksella karkean analyyttisen tutkimuksen. Kivessä oli rautaa 12,4 % ja niin sanottuja harvinaisia maametalleja.

Lähetin puolet lohkareesta Kuopion Geologian Tutkimuskeskukseen. Sieltä ei ole kuulunut mitään vastausta. Soitin vuoden päästä saman tutkimuslaitoksen Helsingin virastoon, koska Kuopion laitos ei vastannut yhteenkään sähköpostitiedusteluuni.

Minulle kerrottiin YT- neuvotteluista. Niiden seurauksena määrityksiä tekevä henkilökunta oli sanottu irti. Arveltiin, että jäljelle jääneet herrat eivät osaa tehdä analyysejä, koska opinnoista on paljon aikaa kulunut.

Jätin asian silleen. 

Olen monesti ajatellut, että niinkö Tervon ja Maaningan välisellä raja-alueella, jossa ei asu ketään, uinuu Prinsessa Ruususen unta valtava malmiesiintymä. Poliisin metallinpaljastin ei pienestä magneettisuudesta häiriinny, olen arvellut itse mielessäni.

Toisaalta, lähellä ovat Rautalammin reittinä tunnetun järvi- ja jokiketjun latvavedet. Nehän virtaavat Päijänteeseen asti ja siitä Kymijokea pitkin mereen. Vesissä on muikkua, siikaa ja taimenia.

Kaivos yläjuoksulla voisi pilata Helsingin juomavedet. Siksi tästä asiasta pitää olla aivan hiljaa.

Veli kertoi saaneensa pidätysaikana herkullista ruokaa. Semmoista ei kuulemma kotona pysty valmistamaan. Uni oli tullut putkassa hyvin, koska syyllisyys ei painanut. Silti pintaan oli kihonnut hiki, kun poliisi tivasi jokaista askelta lähimpien viikkojen ajalta. Kukapa pystyisi semmoisen aukottomasti kertomaan, koska ajattelua häiritsi tuntikausien kuulusteluissa vakavan rikoksen tutkimus.

Pidätys oli aiheeton, ja vieläkin veli on tästä ärsyissään sekä tekijälle että poliisille. 

Lopulta poliisi oli kertonut, että epäilys syyllisyydestä ei ollut enää todellinen, vaan nyt kuultiin vain todistajana. 

Tämä olisi pitänyt kertoa jo aikaisemmin, kuten myös se, että oikea syyllinen oli kavaltanut hänet virkavallalle päästäkseen vastuustaan henkirikoksessa. Murha ei ollut tullut hänen pieneen mieleensä koskaan, velimies mainitsi, kun äskettäin haastattelin häntä itse asiassa kuultuna ties kuinka monennen kerran.

Koira viereisessä sellissä oli saanut osakseen hyvää hoitoa ja kunnon evästä, ulkoilutusta ja rapsuttelua sekä ystävällistä puhetta. Kun piti lähteä kotiin, eläin oli epäröinyt lähteä jo tutuksi tulleesta paikasta.

Tämä koira - Jokiniskan Jymy - tarjosi minulle seuraavien vuosien aikana unohtumattomia jänisjahteja. Se oli reilu kaveri ja aina ystävällinen, kuten jäniskoirat yleensäkin. Ne eivät erottele herroja ja tavallista kansaa toisistaan, vaan ovat kaikille käytöksessään samanlaisia.

Niin pitää olla meidän ihmistenkin,

 

Rhapsody in blue

 

Se on sininen rapsodia tuo Gerschwinin sävellys. Mies oli nero, jonka sävellystyön musiikin parissa katkaisi syöpä. Alkuperäinen sukunimi oli Gerschowitz, ja mies oli Amerikan juutalainen.

Hän muutti nimensä vähemmän Israeliin viittaavaksi, koska Amerikan mafian yksi rahantekokeino olivat palkkamurhat. Juutalaisvihan huumaamia on aina riittänyt niin idässä kuin lännessäkin. Säveltäjä halusi olla turvassa.

Mafia teki rahaa kieltolain ollessa USA:ssa voimassa yhdistämällä peliluolat eli kasinot, maksettujen naisten hommaamisen isoille herroille, sekä valmistamalla viinaa ja kauppaamalla sitä bisneksen ohella. Ensimmäisessä maailmansodassa traumatisoineet saivat mafian kautta morfiinia ja muita aineita, jotka auttoivat kestämään sodan kauhut.

Nykyään tilaa kutsutaan posttraumaattiseksi oireyhtymäksi. Siihen kuuluu jatkuva vaaran tunne, epäilykset, että tarkka-ampuja on saamassa juuri jyvälle sekä unettomuus. Kranaattikauhu meinaa nousta uudelleen pintaan. Eristäytyminen on melko tavallinen reaktio traumatisoituneella.

Muistoissa ovat myös pelon ja pakenemisen vuoksi vanhoillisen sotalain perusteella ammutut asetoverit. Eivät he tahallaan paenneet, hermot vain eivät kestäneet ihmisten lahtausta.

Saksa oli käytännössä koko muuta maailmaa vastassa, mutta sen armeija oli hyvä ja jokainen mies koulittu ammattitappajaksi.

Milloin tahansa juoksuhautaan saattoi ilmestyä saksalainen partio, joka puhdisti pätkän juoksuhautaa käsikranaattien ja juoksuhautaluudan nimen saaneen aseen avulla. Partio vei surmatuilta upseereilta asiakirjat ja hyökätessään yöllä komentopaikalle saaliina oli sotasuunnitelmat ja kartat. Englanti ja Ranska olivat vuosia syvällä liejussa taistelussa Saksan keisarikuntaa vastaan.

Tuo luuta, jolla juoksuhautaa lakaistiin, oli länsimaille täysin tuntematon ase, Bergman- konepistooli. Saksan aseteknikot olivat luoneet uuden aseen, joka on pätevä tänäkin päivänä.

Saksa ei hävinnyt sotaa rintamataisteluissa, vaan kotirintaman kärsivällisyys petti, ja USA:n ehtymättömien resurssien vuoksi vaaka painui liittoutuneiden puolelle.

Saksan tykistö oli voimakas ja osaava. Moni sai sen vuoksi posttraumaattisen oireyhtymän. Osa sairastui myöhemmin viinan tai morfiinin takia, koettaessaan niiden avulla hoitaa hermojaan.

Gerschwin sävelsi balladin Summertime, joka on yhä suosittu. Sen melodia on ihmeellinen pianolla taiten soitettuna, mutta myös lukuisten artistien laulamalla esittämänä. Jopa jatsina se on viehättävä. Tämä laulu rauhoittaa kiihtyneen hienosti.

Keskustelin hiljattain kaverin kanssa viime aikojen tapauksista metsällä. Jäniskoira oli hyvin toiminut. Kannatti ottaa välivuosi puuduttavasta hirvijahdista. Nyt koira on oppinut jo hyväksi, vaikka toki oppia pitää aina vain saada lisää. Milloinkaan ajokoira ei ole täysin valmis. Sää vaihtelee ja metsän otusten oveluus on käsittämätön.

Sorsat ovat vieläkin järvellä, vaikka on menty itsenäisyyspäivästä sivuitse. Niitä on suojeltu ja ruokittu viljalla ja kuorituilla auringonkukan siemenillä. Yhtään ei ole ammuttu niiden kauneuden vuoksi. Kevään ensimmäisiin sulapaikkoihin rannalla on jo varattu tarjoamista.

Sorsat muuttavat Ruotsiin talveksi. Ruotsalaiset herkkusuut saavat lihavia sorsia ruokapöytäänsä. Möisivätkö svenskit siksi aseita meille hieman halvemmalla, kun he tietävät, mistä sorsat tulevat?

Perussuomalaiset ovat nyt ykkösenä. Kansalle vieraat päätökset ovat siihen johtaneet. Valkoposkihanhia ei saa edes käsiä taputtamalla häiritä.

Jo se on kummallista, ja vielä pahempaa on, että runsas kolmesataa saatiin ampua pelotteeksi, mutta kaikki piti asettaa mullan sisään haudan lepoon. Hanhien määrä  on miljoona yksilöä. Eikö tuosta olisi voinut köyhille perheille jouluhanhet ampua, kysyy kansa.

Jatkuvilla kansan oikeustajun vastaisilla päätöksillä on aina seurauksensa. Minuakin harmittaa, kun fiksujen naisten johtama hallitus ei ota järkeä käteensä maaseutua koskevissa asioissa. Sudetkin saavat tehdä mitä lystäävät eli koiranomistajan on seisottava tumput suorana – melkeinpä asennossa – kun susi syö tai raatelee parhaillaan koiraa.

Vuoden 1962 metsästyslaki oli viisas. Tämmöisessä asiassa sai puolustaa koiraa tai muuta eläintä ja ampua petoa verekseltään. Oikea tappaja sai lähdön. 

Nyt anotaan kaatolupaa ja se saadaan kuukauden päästä. Tappaja on kaukana ja kiltti susi ammutaan. Näin toimimalla noudatetaan muodollisesti lakia, joka muuttui 1992 niin, että omaa elukkaa ei saa enää puolustaa.

Puuttuu vielä oikeustapaus, että susi käy lapsen päälle, jolloin isä tai äiti ei saa puolustaa lastansa, vaan suden täytyy saada syödä vatsansa täyteen ja mennä sitten kolmeksi päiväksi makaamaan tiheään naavakuusikkoon.

Laki on vihervasemmiston toiminnan helmi, ja koko ajan voimassa. Se on otsikossa mainittu sininen rapsodia.

Kaksi sinisorsaa uiskentelee kosteikolla, jonka valmistutin niille rauhan paikaksi

 

 

 

Latvalintujahti

 

Oletko kuullut, että ensi talvena päästään latvalintujahtiin, kysyi tuttu mies, joka toimi metsästysseuran johtokunnassa. En ollut kuullut, mutta pian luin siitä lehdestä.

Me neljäkymmenlukulaiset emme olleet päässeet laillisesti huurremetsojahtiin tai teerijahtiin talvella. Olin lukenut niistä kuvauksia. Se oli onnistunut paikallisille asukkaille Lapissa ja määrätyissä Oulun läänin kunnissa, jotka kuuluivat poronhoitoalueeseen. Siellä oli vanhan lain mukaan pidempi kanalintujahdin aika kauan sitten.

 Jahtiaika oli lyhyt, kymmenen päivän mittainen, ja se koski vain teeriä. Huurremetsojen perään ei päästy, mutta hyvä näinkin.

 

Syksyn lintukanta oli hyvä. Melko harvoilla metsästysreissuilla sain kotikuntani seuran alueelta kolme teertä ja kaksi pyytä, mutta itäisestä syntymäkunnastani, jossa olin ollut seuran jäsen 1960- luvun puolivälistä saakka, onnistuin pudottamaan kuusi teertä ja kaksi pyytä. Teeristä puolet jäi saaliiksi uudella kiväärillä, jonka ostin vuonna 1979. Metsästin silloin ilman koiraa kiertelemällä maastossa lehden lähtöön asti ja sen jälkeen vahtimalla metsäniemekkeissä, joihin linnut kokoontuivat.  

 

Lisää varusteita ei juuri tarvinnut hankkia. Vuosi aikaisemmin olin ostanut kotimaiset eräsukset, joiden pito perustui suomupohjaan. Ne ovat käytössä tänäkin päivänä.

Vaimo ompeli maastopukukankaasta kiväärin piipun suuhun tupen. Ompelin siihen kiinni leveää harmaata kuminauhaa. Siinä oli valmiina napin läven reikiä. Nyt tuppi oli helppo yhden napin avulla kietaista kiinni aseen hihnan yläkiinnikkeeseen.

Valmiina oli sen ajan maastopukukin. Kääntämällä asu nurin syntyi lumipuku. Housuissa oli vain taskun reiät, joiden kautta pääsi toisten housujen taskuihin.

Tärkeimpään varusteeseen, lintukivääriin, tutustuin perusteellisesti kahden vuoden aikana. Ase oli tarkka ja sen liipaisu helppo säätää sopivaksi. Patruunan lentorata näytti taulukon perusteella olevan sen ajan suorin.

 

Reilusti ennakkoon pyysin esimieheltä ylityö- ja päivystysvapaata kymmeneksi päiväksi. Pomo metsästi hirviä, joten hän ei hoksannut lainkaan mistä oli kysymys. Varmaa lupausta oli vaikea perua ilman vahvoja perusteita! Ajoin hyvissä ajoin isän ja äidin luokse syntymäkotiini, josta käsin metsästys oli järkevintä panna toimeksi.

Paikallisilta asukkailta sain tietoja talviteerien liikkeistä.

Vallitsi ankara pakkanen, joka ennusteiden mukaan näytti jatkuvan.

Hiihdin koelenkin maastossa, ja totesin lunta olevan ainakin seitsemän kymmentä senttiä. Jossakin puolen metrin syvyydessä oli kovempi kerros ja parin sentin syvyydessä toinen.

Lumen pinta piti ikävää karsketta, joka kuului tyynessä pakkasilmassa kauas. Tätä päällimmäistä kovaa kerrosta ei ollut joka paikassa, huomasin.

 Talosta luvattiin lämmintä ruokaa puolilta päivin sekä päivällinen pimeän tultua. Sauna sovittiin illaksi, ja leivinuuni röyhysi joka päivä varusteiden kuivaamisen ja talon lämmityksen takia.

 

Mukaan maastoon otin reppuun vain kuksan ja termospulloon kuumaa mehua sekä eräkirveen, sanomalehtiä sekä puukon ja tulitikut.

Hiihtelin aamun hämärässä suoniityn kautta metsän kätköön. Molemmin puolin reittiä olivat mäkiharjanteet, jotka hitaasti erkaantuivat toisistaan seuraavien kilometrien aikana. Tiheässä koivuviidassa näkyvyys oli kehno, sillä viimeksi satanut lumi oli perusteellisesti tarttunut joka oksaan. Pujottelin kärsivällisesti nuorta puustoa kierrellen eteenpäin. Lumi rahisi vietävästi. Viimeisen lauhan sään aikana puista oli tippunut vettä, joka oli jäätynyt. Ennen kuin ehdin päästä väljempään metsään, huomasin muutaman teeren lentävän suoraan poispäin menosuunnassa! Ne olivat olleet koivuja kasvavan laakson yläosassa aamueineellä.

 Nousin vasemman puoleisen harjanteen rinteelle. Siellä hiihto oli melkein äänetöntä äskeiseen verrattuna.  Töyrään päältä laskin vinosti melkein kolmesataa metriä. Lumi upotti runsaan kymmenen senttiä, ja vauhti alamäessä oli juuri sopivan turvallista.

Alhaalta tähystelin maisemaa. Silmä ei erottanut riistaa. Kopeloin kiväärin selästä ja aukaisin kiikarin suojuksen.  Valo oli jo riittävä lintujen etsimiseen, mutta tässä touhussa kiikarin linssi huurtui ikävästi. Olin unohtanut ottaa reissulle mukaan pienen taskukiikarin, joka olisi nyt kullan arvoinen.

 

Reitti veti edelleen idän suuntaan, jossa tavoitin ojitetun suon, jolla ennen asustivat riekot. Ne eivät kestäneet ojituksen vaikutuksia, vaan katosivat. Suolla kasvoi kymmenmetrinen harventamaton männikkö, joka lumisena peitti tehokkaasti näkyvyyden.  Muutin suunnan etelään ja aloin hiipiä suksilla hitaasti.

Äkkiä huomasin teeriparven lentämässä kaukana. Siinä oli lähes kolmekymmentä lintua. Ihmettelin niiden arkuutta, mutta vasta jäljestäpäin sain tietää, etteivät ne paenneet minua.

Suon laidassa pidin juomatauon. Kuuma mehu oli mahdottoman hyvää. Kauan ei paikallaan kärsinyt olla, sillä villapaidan päällä oli vuoreton anorakki ja päällimmäisenä lumipuvun takki. Hartioilla ja repun päällä oli reilusti lunta, ja osa siitä oli jo vähän kastellut lapoja. Seuraavina päivinä hylkäsin anorakin ja laitoin sen tilalle sarkapuvun takin.

 

Hiihdin lounaan suuntaan ja laskin etelän puoleiselta harjanteelta vinosti alas. Samalla suunnalla töksähdin tiehen ja sitä myöten hiihdin syömään, sillä alkoi tuntua, että energia ei enää riitä. Olin lähtenyt pakkaseen vain kahvin ja yhden voileivän turvin. Nyt muistin, että energian kulutus kolminkertaistuu pakkasilmassa oleskellessa.

Talossa odotti kuuma lihakeitto, karjalanpiirakat, munavoi ja muut itäisen Suomen herkut.

Jahdista virisi pöydässä keskustelu. Pahinta oli pienen taskukiikarin puute. Toinen hankaluus oli huono näkyvyys, ja kolmantena hiihdosta syntyvä ääni. Näihin vastuksiin ei keksitty lääkettä.

 

Pakkanen ei ollut aamupäivän aikana laskenut yhtään. Ilma ei ollut kirkas, vaan pilviverho peitti taivaan.

Pienen lepohetken jälkeen hiihdin tietä puolitoista kilometriä sinne, missä tulolatu yhtyi tiehen. Lumi oli jo vähän kohmettunut ja suksen pito erinomainen. Harjun rinteen puolivälissä käännyin vinosti tulosuuntaan tavoitteena päästä harjanteen päälle.

 Ylhäältä oli erinomainen näkyvyys harjanteen molemmille puolille jopa puolen kilometrin verran. Jatkoin vähän väliä pysähdellen länteen vuoron perään harjanteen laen molempia sivuja hyödyntäen helpointa reittiä. Täällä kasvoi suuria ikimäntyjä. Riesana ei ollut pientä puustoa, kuten alamaissa. Tämä olisi pitänyt hoksata jo aamulla.

Pohjoisen suunnalla, ainakin puolen kilometrin päässä näkyi männyn latvassa musta möykky. Tähystelin sitä kiväärin kiikarilla. Aivan varmaksi asia ei selvinnyt, mutta arvelin metson istuvan mäntyryppäässä.

 Harjanne laajeni mäeksi, jonka huippu oli kartan mukaan 160 metriä merenpinnasta, ja sen juurella olevan järven pinta neljäkymmentä metriä alempana. Korkeuserot olivat tällä metsästysalueella melkoiset.

Laskin eräsuksilla mäen siksak- tyyppisesti mutkitellen tielle asti. Taimikossa näkyi aivan tuoreet jäniksen pakojäljet, joista raportoin majapaikkaan päästyäni.  On liian kylmä keli jäniskoiralle, sanottiin. Sen keuhkot eivät kestä, vaan se saa verensyöksyn, lisättiin.

 

Päivällistä odotellessa jahdin kulkua käytiin läpi. Isä kielteli hiihtämästä alamaiden ryteiköissä, joista ei nähnyt mitään, vaan neuvoi liikkumaan hitaasti ylhäällä harjanteella paremman näkyvyyden vuoksi ja kun teeriparvi näkyisi kaukana, hiihtämään harjanteen takana kohdalle, ja siitä yrittämään lähestymistä tai ammuntaa.

Vaatetus oli sopiva. Hiihtoreunuksella varustetut nahkasaappaat kahden villasukan kera suojasivat jalat hyvin. Paksut villalapaset ja väljät nahkarukkaset pitivät kädet lämpöisinä. Jalkojen suojana oli viisi kerrosta vaatetta, jos lyhyet alushousutkin laskettiin mukaan. Kauluri tuntui välttämättömältä, samoin kaksinkertainen pipo.

 Aseen päälle pitäisi saada lumisuoja. Se voisi olla lakanakankaasta tehty. Reiät pitäisi puhkaista asehihnalle, ja päälle pitkä telaketjuvetoketju, kuten pilkkihaalarissa. Suojus ei tähän jahtiin joutuisi, sillä ongelma oli vetoketjun saaminen tänne erämaan laidalle.

 

Toisena jahtipäivänä suuntasin pohjoiseen, josta kaarsin pohjoispuolisen harjanteen länsipäähän. Pitkä nousu vei korkeuskäyrälle 160. Ylhäältä näkyi, että eilisen reitin koivuviita oli tyhjä. Hiihtelin harjanteen päällä suurten mäntyjen keskellä. Tiesin, että alla oli kivinen tanner, mutta paksu lumi peitti sen nyt hyväksi alustaksi.

Eilinen latu tuli vastaan. Olin laskenut menosuunnassa vasemmalle, alamaihin. Nyt jatkoin harjanteella.

Kaukana metsätuppaassa näkyi muutamia teeriä! Vaihdoin harjanteen eteläsivulle ja lähestyin maltillista vauhtia. Eilistä reittiä lähestymällä linnut olisivat nähneet minut jo neljänsadan metrin päästä.

 Teeret olivat syömässä koivuissa, jotka kasvoivat harjanteen pohjoislaidassa. Lähestymisen loppuvaiheessa näkyvyyden peitti kuusikkokaistale, jota ei voinut kiertää. Kymmenmetriset kuuset olivat kuin valkeita kartioita, niin valtaisa oli niihin tarttunut lumimäärä.

Kuusivyöhykkeen läpi pujottelu tuotti varmaan sen verran ääntä, että kun pääsin siitä lävitse, koivut olivat tyhjät!

 Lähtiessä oli ollut 23 astetta pakkasta. Linnut vaikuttivat erittäin aroilta. Syyspuolella – lumiaikaankin – niitä pääsi sumuisella ilmalla, kun oli lämpöasteita, lähestymään haulikkohollille melko helposti.  Tihkusade ja pilvinen päivä kesytti sorsatkin, mutta kirkas ilma muutti ne aroiksi, aprikoin hiihtotaukoa pitäessä.

 Hiihdin harjanteen päähän ja sieltä etelän suunnalle. Sieltä reitti johti toisen harjun päälle.

Oli juomatauon paikka. Viimeisen tunnin aikana ei ollut havaintoja teeristä. Ne saattoivat olla jo kiepeissä suojassa pakkaselta

Pitkän, varovaisen taivalluksen jälkeen huomasin vahingossa teeriä harjanteen pohjoispuolella suomännyissä. Laskeuduin suksien päälle ja odottelin vähän aikaa. Kurkistin varovasti harjanteen reuna ylitse: siellä ne olivat yhä.

 Seuraavina minuutteina kaikki kävi sujuvasti, koska olin unta odotellessa tehnyt mielikuvaharjoituksia juuri tätä tilannetta varten: tamppaus suksilla rinteen suunnassa, sukset pois jaloista, hyppy lumeen, kivääri selästä, lipas taskusta, lataus ja varmistus, hiipiminen sauvat vasemmassa kädessä, niiden työntäminen paksuun lumeen ristikkäin, lumisuojuksen poisto, asennon hakeminen ja laukaus.

Lunta oli tässä valtavasti. Jalat eivät yltäneet maahan asti, mutta pääsin tähtäämään. Sopivalla matkalla näkyi noin kymmenen lintua suomännyissä, mutta harjanteella kasvavat lumiset puut peittivät suurimman osan suosta.

 Ristikko nousi alhaalta mustan teeren kylkeen. Lintu istui sivuittain. Osuma olisi varma, sillä matka oli hieman alle sata metriä, ja puun latva juuri harjanteen laen korkeudella. Päästin varmistimen ja aloin nostaa uudelleen ristikkoa. Juuri silloin teeret pomppasivat pakolentoon!

 

Kaiken ponnistelun ja vaivannäön jälkeen ällistys oli valtava. Kun sisäinen maailma tasaantui, yritin miettiä, mikä meni vikaan.

Oliko se sauvojen asettelu ristikkäin?

Olin kantanut väsyksiin asti Degtjarjov - pikakivääriä armeijassa, ja muistin nyt tuon aseen hienon etutuen. Reppu vain alle, ja kaiken tuon voi tehdä usein näkösuojassa. Mutta jälkiviisaus on vain tulevaisuutta varten, jos sitäkään!

Hiihtelin allapäin lounaalle.

 

Ruokapöydässä etsittiin selitystä teerien paolle. Seulaan jäi kaksi seikkaa: ne näkivät asemiehen naaman tai joku hiihti harjanteiden välissä samaan suuntaan.

Jo illalla jälkimmäinen vaihtoehto vahvistui, sillä postia hakiessa isoveli oli nähnyt salon itäpäässä tieltä johtavan paksun leveiden suksien ladun pohjoiseen.

 Otin myöhemmin yhteyttä edellisenä kesänä talvijahdista kertoneeseen mieheen. Hän sanoi hiihtäneensä siellä ja muisti teeriparven paon juuri tuosta paikasta. Ne olivat havainneet hänet jo kahdensadan metrin päästä. Mies epäili, että hiihdon äänet pelästyttivät valppaat teeret.

 

Iltapäivällä kävin tunnin lenkillä pohjoisen suunnalla. Siellä oli vanhaa kuusimetsää ja taimikoita ja yksi laajahko siemenpuualue, mutta koivuja ei juurikaan. Teeriä ei näkynyt, mutta hieman vesakkoa kasvavien taimikoiden vaiheilla jänikset olivat liikkuneet runsaasti. Metsäautotien loppuosassa, lähellä kääntöpaikkaa hirvet olivat elelleet viikkoja ja taitelleet ojien penkoissa kasvavia koivuja, raitoja ja haapoja. Silmut ja oksien kärkiosat oli tarkoin syöty.

 

Pakkanen jatkui kireänä seuraavina päivinä.

Liikuin maastossa ahkerasti aamun hämärästä iltaan asti, mutta saalista ei tullut. Ampumaan en päässyt kertaakaan. Joka päivä teeriä näkyi, mutta lähestyminen ei onnistunut. Useimmiten ne pakenivat, vaikka hiihdin harjanteen suojassa. Ehkä ne sittenkin kuulivat suksien aiheuttamat äänet.

 Näytti siltä, että teerillä oli käytössä kollektiivinen johtaminen: kun arin lähti pakoon, koko parvi seurasi perässä. Suurimmassa parvessa oli noin kolmekymmentä lintua, ja ne olivat monesti hajallaan noin hehtaarin alueella. Aina joku niistä huomasi vaaran. Teerillä oli varsin hieno systeemi haukkojen ja muiden uhkien varalle. Joka uskoi hälytystä, se pelastui.

 

Yhtenä päivänä otin mukaan juomisen lisäksi leipäpalaset ja lenkin puolikkaan. Puolen päivän aikaan laskin harjanteelta alas paikassa, jolla laakson pohja oli korkeimmillaan, keskellä metsää.

Lumesta törrötti esiin paksu, osittain ontto katkenneen ikihongan tyviosa. Se ulottui pari metriä lumen pinnan yläpuolelle.

Tamppasin ympäristön huolellisesti ja iskin säleitä harmaasta kelon pinnasta, Ne tuoksuivat tervakselle. Tuli otti niihin helposti.

 Kävin noutamassa pitkän makkarakepin, jona aikana tuli pääsi voimaansa. En poistanut suksia jalasta, sillä lunta oli liikaa jalan liikkumiseen.

Kesken makkaran paiston alkoi kuulua hornamainen ujellus ja humina hiljaisessa metsässä. Ääni syntyi, kun tuli puhkaisi reiän kelon onttoon keskiosaan, jolloin syntyi voimakas veto. Liekit löivät ylös kuin puhalluslampusta. Tulen lämpö sai naaman kuumottamaan.

 

Tiaisia pyrähteli tulipaikan vaiheilla, mutta ne eivät rohjenneet tulla ottamaan murusia, joita tarjoilin. Linnuilla oli kovat ajat lumisessa metsässä pakkasjakson aikana. Kuukkeleita en nyt tavannut. Viimeisen lintuparin huomasin tällä salolla edellisen kevättalven hankikelin aikaan. Viimeiset naavakuusikot olivat häviämässä, ja juuri se oli käsitykseni mukaan kuukkeleiden tuhon syy.

 Tauko teki hyvää. Perusteellisesti käristetyn makkaran ja eväiden syönti sai ajatusmaailmaan muutoksia. Eihän täällä mitään hätää ollut. Ei saalista ollut pakko saada lainkaan. Sekin oli voitto, kun pääsi näkemään nuo varovaiset ja kauniit mustat linnut huurteisissa puissa.

 Nuotiolla selkiintyi sekin, että hiihtämisen määrällä teeriä ei tavoita, vaan liikkumisen piti olla lähes hiivinnän kaltaista etenemistä ja ympäristön tarkkaa havainnointia. Metsässä oli teeriä, vieläpä runsaasti.

 

Toiseksi viimeisenä jahtipäivänä laskin vinosti tielle eteläiseltä harjanteelta. Koko päivänä en ollut huomannut teeriä, ei aamullakaan. Olivatko parvet poistuneet alueelta, jossa niitä ahdisteltiin niin, että ruokarauha häiriintyi?

Huomasin, että tien molemmin puolin kasvava nuorehko koivikko oli jäänyt huomiota vaille. Alue oli puoli kilometriä pitkä ja parisataa metriä leveä ja sen keskellä kulki tie taloon, jossa asustelin. Aluskasvustona siinä oli kuusi.

 Tieltä lähti vinosti ylöspäin vanhan talvitien pohja. Hiihdin sitä pitkin sadan metrin matkan. Siinä oli haulikkohollin verran neliömäinen alue, vanhan tukkilanssin pohja.  Lumen syvyys tässä oli ainakin kahdeksankymmentä senttiä.

Aukon itälaitaan valmistin suksia lapion kaltaisesti käyttäen sekä polkemalla syvän lumikuopan. Juolahti mieleen, että tähän ne tulevat aamulla ruokailemaan, sillä kolmena viime aamuna ei heti hämärässä ollut havaintoa siitä, missä teeret ruokailevat aamulla. Tämä paikka oli koko viikon ajan jäänyt tutkimatta!

Metsästysalueen korkeusero vaihteli sadankahdenkymmenen ja kahdensadan ja kymmenen metrin välillä. Ylhäällä oli paikoitellen puissa raskasta tykkylunta, mutta tässä paikassa pitkän harjun etelärinteen alaosassa koivuissa oli vain paksu huurre. Ehkä järveltä yleensä tässä puhaltava tuuli oli karistellut vähän päästä koivut puhtaiksi lumesta. Vai oliko jatkuva teerien ruokailu marraskuusta lähtien puhdistanut koivikkoa?

 

Päivällispöydässä kerrattiin kulunutta viikkoa. Talon vanhempi miesväki kummasteli teerien arkuutta. Arvelin, että se johtui kovasta pakkasesta ja seisovasta ilmasta. Vähäisetkin äänet kuuluivat kauas.

Isä sanoi, että teeret syövät vain aamun aikana ja painuvat kovilla pakkasilla kieppiin eivätkä ne enää iltapäivällä siksi ole löydettävissä.

Aamun suunnitelma passiin valmiiksi menemisestä tuli hyväksytyksi siksi, että vaihtoehtoja ei löytynyt.

 

Lähdin pimeässä hiihtämään tietä pitkin passiin valmistellulle paikalle. Koetin laskeskella aikaa niin, etten joutuisi olemaan paikallani puolta tuntia enempää. Nyt pakkaslukema oli 18 astetta, joten puoli tuntia liikkumatta paikallaan oli jo lähellä kestokyvyn rajaa. Iltapäivällä sää lauhtuisi ennusteen mukaan reilusti.

 Perillä asettelin sukset ja sauvat kuopan laidalle. Niiden päältä olisi tukeva ampua, jos linnut tulisivat. Istuin kuopan pohjalla repun päällä. Repussa ei ollut mitään muuta kuin anorakki ja runsaasti sanomalehtiä eristeenä. Pakkasta vastaan taistelin lähes koko ajan paikallaan voimistellen. Muuten ei tuntunut pärjäävän. Tavallisin liike oli nostaa istuvassa asennossa jalat suorana parikymmentä sentti ylös ja tehdä sitten rentoutus. Pitkät sarjat ja käsien huiskuttelu vaakatasossa tuntuivat vähän auttavan, mutta yleiskylmettymisen tunne ei kokonaan kadonnut. Nyt olisi tarvittu väljä, kovaan pakkaseen tarkoitettu haalari tai sissitakki.

 

Juuri, kun pimeyteen alkoi tulla aavistus valoa, selän takaa kuului huminaa. Iso teeriparvi laskeutui koivuihin etualalle, suurin osa näkymättömiin. Yksi lintu oli selvällä linjalla noin kahdeksankymmenen metrin päässä.

Varovasti hankkiuduin polvilleen lumikuopassa ja työnsin rukkaset suksien päälle. Ase oli muuten valmis, vain pyssyn suun suojus tarvitsi poistaa. Neljä kertaa suurentavan kiikarin valovoima riitti jo.

Viivyttelemättä otin tarkan tähtäyksen, sillä teeret ovat oikullisia liikkeissään. Ase toimi täsmällisesti, ja musta mytty putosi huurteen seassa puusta. Parvi pakeni sinne päin, mistä se oli tullutkin. Saalis löytyi helposti ja olin hyvin tyytyväinen.

 Hiihdin tien ylitse rannan puolelle mielijohteesta. Samalla kuulin idästä päin auton vaivalloisen käynnistyksen ääntä. Sitä seurasi voimakas kaasuttelu, jolla auto pysyisi pakkasessa käynnissä. Arvelin mielessäni, että tuttu mies oli mökillään, sama, joka syyskesällä kysyi minulta talvijahdista.

Äkkiä ainakin viisikymmenpäinen teeriparvi tuli auton äänen suunnasta ja laskeutui ympäröiviin koivuihin. Ehdin juuri pudottautua polviasentoon, kun linnut tulivat. Syrjäsilmällä näin, että joka puolella oli teeriä kaula varoitusasennossa.

Piinallinen tilanne jatkui hetken, mutta sitten teeret alkoivat ruokailla ja ne ääntelivät hiljaa. Minulla oli kivääri valmiiksi ladattuna oikeassa kädessä, koska olin aikonut pujotella itseni koivikon läpi vajaan sadan metrin päähän järven rantaan katselemaan, jos niemien rantakoivikoissa näkyisi lintuja.

 Otin kiinni olkavarren paksuisen koivun rungosta ja samalla käden liikkeellä poistin varovasti piipun pään suojuksen. Sopivalla matkalla näkyi muutamia lintuja. Yksi oli kyljittäin.

Jaoin ensin teeren neljään osaan ristikolla ja sitten vielä pään puoleisen osan samalla konstilla. Olin tutkinut kiväärin käynnin huolellisesti eri matkoilta. Kun laukaus kajahti, lintu putosi alas siipiään avaamatta.

 

Kun otin lippaan pois ja vielä polviasennossa sovittelin piipun lumisuojaa paikoilleen, korviin kuului auton hyrinä. Lumipenkan yläpuolella autosta vilahteli vain vähän kattoa näkyvissä, niin paljon oli silloin lunta tuolla seudulla.

 Kylmyys ei tuntunut, kun hiihtelin entiseen kotitaloon tietä pitkin. Siellä oli väki vieraineen kahvipöydässä. Olin arvannut autolla liikkuneen miehen oikein. Hän kertoi hiihdelleensä koko viikon metsäalueen itäosassa. Kokemukset olivat samat. Arkoja ovat talviteeret. Vieras kertoi itsekin havainneensa muutaman teerien kaukaa karkaamisen. Ne johtuivat varmaan minun liikkeistäni.

 

Vieraan poistuttua arvailtiin syytä siihen, miksi noin satapäinen teeritokka oli oleskellut koko alkuvuoden viiden kilometrin päässä isohkolla järvellä. Sitä ei päässyt mistään päin lähestymään.

Vanhoilta on tieto, että lähestyvä sään muutos saa linnut joskus jäälle. Nyt sää oli lauhtunut jo kahdeksan astetta neljässä tunnissa ja alkoi hienoinen lumisade. Se enteili talvituiskua.

 Meille nuoremmille selitys ei kelvannut. Osaako teeri ennustaa sään kymmenen päivän päähän?

Minä tiesin, että tuon järven rannat ja saaret olivat täynnä koivikoita. Aamuruoka oli lähellä ja päivälepo aukealla hyvin turvallista haukkavaaran vuoksi. Syötyään teeret kaivautuivat kieppiin.  

Saarten rantojen lähellä oli metrinkin verran pehmeää tuulen juoksettamaa lunta, jonka alla tarkeni pakkasessa. Niin kertoivat talviverkoilla kalastavat jälkeenpäin.

Kettu on ovela, susi vielä nerokkaampi. Miksi linnut olisivat tyhmiä? Sellaiset luonto tuhoaa pois ja eläinlaji häviää.

 

Jahdin jälkeisellä viikolla oli lehdissä yleisökirjoituksia, joissa paheksuttiin metsästäjien käytöstä. Etelä-Suomessa olivat jahtimiehet ajelleet pitkin metsäautoteitä ja ampuneet tien penkoilta lintuja. Ehkä juuri sen vuoksi viranomaiset kielsivät talvisen jahdin. Lisäksi muutettiin myöhemmin lakia niin, että auton pysäköinnin jälkeen piti kulkea vähintään sata metriä ennen kanalinnun ammuntaa.

Pitäjässä, jossa metsästin talviteeriä, metsäautotiet olivat auraamatta. Metsätyöt tehtiin syystalvella, samaten puiden ajo tien varteen. Tie aurattiin helmikuulla, jolloin pakkanen puri pinnan kantavaksi. Sen jälkeen puut ajettiin rekoilla pois.

 Terve ja järkevä vanhan ajan systeemi, joka säästi kustannuksia. Siitä hyötyivät myös ystävämme teeret!

 

 Teeriparvi huurteisessa metsässä