Työ pitää tehdä

 

Olin saanut mökkipaikan sähkösopimuksesta kurjan tarjouksen. Tarkistin netin kautta muiden yhtiöiden vaatimukset. Ne olivat vieläkin kovemmat. Katsoin viisaimmaksi hyväksyä yli kaksi kertaa kalliimman sähkön ostamisen kahdeksi vuodeksi.

Keskustelin tästä tutun miehen kanssa. Hän oli uusinut onnekkaasti saman pituisen sopimuksen jo joulukuussa. Silloin oli jo hinta kohoamassa. Hän selvitti hyvänä tietokonemiehenä, että eipä enää löydy halvempaa mistään yhtiöstä.

Istuin näissä mietteissä, kun sähköt katkesivat hetkeksi. Pitkin päivää oli tullut lyhyitä kuuroja, mutta nyt illan suussa oli ollut jo yli tunnin poutaa. Tuuli kuivasi maata ja ruohikkoa.

Kävin ulkona kuulostelemassa ilmaa. Nurmikosta ei tarttunut kosteutta kenkiin. Koska työ on tehtävä, päätin leikata ruohon siltä osin, kun se on mahdollista traktorimallisella leikkurilla. Olen tottunut tähän koneeseen, joka on palvellut jo 17 vuotta.

Paikat, joihin ei pääse, puhdistan työnnettävällä leikkurilla, joka on iäkäs, mutta toimii yhä. Ennen pyhiä voin vielä siistiä vaikeimmat paikat trimmerillä. En tykkää ruveta nuoleksimaan joka paikkaa, koska en katso semmoista järkeväksi.

Kun valmistelin hommaa, näin korkeiden pilvipatsaisen nousevan lännestä, pohjoisesta ja etelästä päin. Ilma tuntui painostavalta, ja kuulin hiljaisen jylinän suuren pilven suunnalta. Otin muutaman kuvan pilvistä.

Ukkosta on ilmassa

Pilvipatsas kohoaa puiden takaa  

Sieltä kuului kaukaista jylinää. Varma merkki lähestyvästä ukkosilmasta.

Olisi minun ikäiseni pitänyt aavistaa, että vesikuuro voi tulla niskaan.

Ehdin leikata kymmenen minuutin ajan. Silloin suuri vesipisara moksahti päähän. Toivoin, että pilven reuna vain vähän ripauttaisi, mutta niin ei käynyt.

Alkoi rankkasade, joka kasteli hetkessä T-paidan päällä olleen pitkähihaisen paidan. Sen olin ulos lähtiessä vetäissyt päälle itikkasuojaksi.

Ajoin leikkurin sateen suojaan ja lopetin työn. Kun tulin katoksesta ulos, sade loppui! Tuuliviirimäinen käytös on minulle vierasta. Siksi en jatkanut leikkuuta, vaan pysyin päätöksessä.

Tummeni, mistä arvelin vielä pahempaa olevan tulollaan. Pilvet juonittelivat kauan aikaa, mutta seitsemän maissa ne alkoivat etääntyä. Sen jälkeen ilta oli kaunis. Sähköt pelasivat ja voin seurata rauhassa Kultaranta- keskustelua.

Ohjelma oli selkeä ja puhujat ehkä Erkki Tuomiojaa lukuun ottamatta esittivät asiansa nasevasti. Tuomioja on parissa vuodessa vanhettunut huomattavasti. Hän on sanonut, ettei enää asetu ehdolle. Se on hyvä päätös.

Tuntuu, että Venäjä on tarpeettoman sodan kautta pannut talouselämän sekaisin. Nälkäalueet laajenevat mustien ihmisten mailla. Itäinen Ukraina on jo raunioina. Kummallista on se, että yhtään järjen käyttäjää ei tunnu löytyvän Venäjän sodanjohdosta.

Asiain tila eli jama muistuttaa tapausta ensimmäisen maailmansodan ajalta Italian rintamalla.

Etulinjan kapteeni soitti rykmentin esikuntaan. Hän sanoi, että meillä on tässä aluillaan päivälliset upseerien kesken, mutta vihollinen on tullut hulluksi ja rautaa sataa asemiin niin, että ruokarauha on täysin pilalla. Aikaisemmin on voitu nauttia yli tunnin ajan ruokaa rauhassa, ja vihollinen tietää tämän.

Esikunnan eversti vastasi, että tappioita kärsittyään vihollinen on ärtynyt. Siksi se kiusaa teitä nyt. On pysyttävä sirpalesuojissa vielä, kyllä tykistötuli ennen pitkää loppuu. Ei vihollinenkaan voi olla siten täyttä ymmärrystä vailla, että ampuu kaikki kranaattinsa. Niitä on vaivalloista kuskata Alppien ylitse. Kärsivällisyyttä, kapteeni, ruoka maistuu paremmalta – ja viini myös – kun nälkä alkaa tosissaan vaivata.

Kokenut eversti oli oikeassa. Puolin tunnin päästä luutnantit ja kapteenit pääsivät syömään maukasta päivällistä.

Korkea pilvipatsas ei näytä kovinkaan vaaralliselta.

 

Hommia ja huvia

 

Kitkin aamulla kasvitarhan käsipelissä. Se ei ole mielihommaa, mutta tulee toimittaa ennen kuin kasvusto karkaa vallan käsistä. On ollut tapa repiä voikukat ja muu hyödytön kasvusto pois. Sen jälkeen työnnettävällä ruohonleikkurilla voi murskata kitketyt kasvit massaksi, joka peittää vattupenkkien välit. Se hillitsee jonkun verran viholaisten eli nokkosten kasvua.

 

Nokkonen on viheliäinen kasvi. Jotkut sanovat syövänsä nokkosta salaattina, mutta se ei kuulu minun kulttuuriini. Ennen vanhaan sitä pidettiin riesana, jolle tarjottiin viikatetta. En ole ottanut selvää, miten nokkonen pitää valmistella salaattiin, ettei se polta suuta.

Omasta pihasta saan laatikkoviljelmästä hyvää salaattia, ja se riittää minulle. Kastelen helteillä viljelylaatikot, joihin vaimo on tehnyt kylvöt. Siinä vaiheessa minun osani on ollut kuskata mustaa multaa rautakaupasta. Tämä järjestely on minusta hyvä.

 

Pihan laidoilla tarvittiin tänään ruohikon siistimistä, mutta alkoi olla jo liian kuuma. En halunnut enää ponnistella akkutrimmerin kanssa, koska se olisi vaatinut hikoamisen vuoksi toisenkin alusvaatekerran vaihtamisen.

Sen sijaan maalasin kottikärryn lastikaukalon päältä päin. Huomenna on toisen puolen vuoro. Hämmästyttävän riittoisaa tuntuu tuo Kirjo- maali olevan. Sen peittokyky on erinomainen.

Vanha kottikärry on maalattu uudelleen

Kun nälkä alkoi muistuttaa, panin monta päivää vanhaa uunikalaa varistumaan uuniin.

Kun lopetin syönnin, jäljelle jäi vain kalan rasvainen nahka. Sekin pitäisi oikeastaan syödä. Niin tehtiin ennen. Paistettu kalan nahkahan on herkkua. Kun olin lapsi, meillä keitettiin lahnanpääkeittoa. Isä, äiti ja isoveli imeskelivät kalan pään luut tarkoin. Minulle ja pikkuveljelle riitti liemi ja kalakeiton perunat. Ihmettelen vieläkin herkkua nimeltä lahnapääkeitto.

 

Eno toi mopolla lähes kymmenen kilometrin päästä, milloin yhden, milloin kaksi valtavaa lahnaa.

Hän osasi niin sanotuilla lahnanpesillä pyytää kutulahnaa. Eno sanoi, että tuo kala on niin herkkäkuuloinen, että veneessä ei saa mikään kolahtaa pyyntiä virittäessä. Paljopuheista akkaakaan ei voi soutajaksi mukaan ottaa, sillä arka kala kuulee kimakan puheäänen.

 

Yllättäen huomasin, että uusintana oli alkanut Foylen sota- niminen sarja. Se on hyvin englantilaisittain tehty. Vaatimatonta, mutta hyvää rikostutkimusta, josta tykkään. Englantilaiset ovat sitkeitä sekä tutkinnassa että puolustuksessa, jos tulee sota. Oikeudentuntoinen kansa. Germaanisten anglien ja saksien sekä viikinkien sekakansa, jossa on potentiaalia, jos heidät suututtaa. 

Juttelin tutun miehen kanssa puhelimitse. Halusin häneltä tietoa, miksi viimevuotisen ennätyssadon jälkeen nyt kahden omenapuun kukinta on hyvin vaisua. Olenko tehnyt puiden hoidossa mokan, kysyin. Ilostuin, kun omenapuukurssit käynyt mies vastasi, että hänen puunsa on samassa jamassa. Puu ei jaksa joka vuosi tehdä ennätyssatoa. Sen täytyy välillä levähtää. Tiesin, että ammattilaiset nyppivät vähintään puolet kukista pois, ehkä enemmänkin. Näin tuotto on vuodesta toiseen tasaista. Olin hyvillä mielin, kun sain tietää asioista. Maasta ei saa nyhtää kaikkea voimaa pois, vaan on elettävä luonnon ehdoilla.

Tämä on sitä konservatismia aitoenglantilaiseen tapaan. Siitä tuntui tämä puhekumppanikin tykkäävän. Englantilaiset eivät kumarra Venäjää lainkaan, vaan antavat puolustukseen tarkoitettuja aseita Ukrainalle.

 

Pidän rikostutkimuksissa ihanteena pappi Lauri Oikarisen pienikokoista mutta fiksua Simppa- poikaa. Toki hän on jo aikuinen mies, vieläpä keskusrikospoliisin tarkastaja.

Hänellä on myös lainopillinen tutkinto. Se ilmeisesti vaaditaan, kun saa korkeampaa käskyvaltaa.

Minäkin harkitsin aikoinaan rikospoliisin uraa, koska siinä pitää ajatella tarkasti ja käyttää myös mielikuvitusta siitä, miten rikos on tehty. Siinä joutuu miettimään ja kasaamaan ikään kuin palapeliä. Ajatuksissaan oli Abrahamkin istuskellessaan telttansa oviaukolla Mamren tammistossa. Viisas oli hakeutunut siimekseen iltapäivän helteessä.

Siimeksessä on varjoisaa. Siellä ei pahin paahde ahdista.

Nykyajan taide on takapuolesta niin kuin nuoret asian ilmaisevat. Minulle taide on öljyvärimaalausta, etsausta tahi vesivärityötä a la Duerer. Hänen tunnetuin työnsä on rusakko. Se näyttää öljyvärityöltä, mutta on vesiväreillä maalattu.

Arvelen, että mestari on käyttänyt mahdollisimman vähän vettä ja paksua väriä aivan öljyväritekniikan mukaan. Siinä ei saa paperia lainkaan kastella ennakkoon. Saksalaisen mestarin etsaustyö on nimeltään Ritari, paholainen ja kuolema.

Parempaa jälkeä ei ole vain vieläkään kuulunut.

Peltiseppä Kattainen valmisti ja toi minulle ennen lähtöään etelän hämärään tuulimyllyn. Siitä särkyivät siivet, joten valmistin uudet ohuesta vanerista. Impregnoin ne tervan kusella. Maalasin kulahtaneet paikat, ja nyt mylly on uudistunut. Vähästäkin pitää iloita.

 

Kun punkki puree

 

Lehdet repivät lööppejä valtavista punkkikesistä. Ne ovat järjestään ihmisiä tahallaan säikytteleviä ja turha pelottelua.

Se on kumma tuo punkki eli puutiainen. Nimessä on ikään kuin puu ja lintu nimeltä tiainen yhdistetty. Mutta ei se elukka noin vaan lennä tai vaani oksalla ohikulkijaa, ei.

Puutiainen välittää puutiaisaivokuumevirusta, Kumlingen taudin nimellä kulkevaa, yleensä lievää aivotulehdusta. Sitä vastaan on olemassa hyvä rokote. Tätä tautia esiintyy lähinnä meren saaristossa. Siellä paljon lomailevan on hyvä ottaa rokote.

Tämä meidän saaristotautimme ei uhkaa henkeä kuten meiltä itään päin elelevät saman viruksen ärhäkämmät muunnokset. Ne saavat aikaan aivovaurion.

 

Puutiaisia on kaikkialla luonnossa.

Erityisesti ne viihtyvät lehtimetsissä, joissa on aluskasvillisuutena pitkää heinää, samaten järvien ja jokien varsilla.

Ennen uskottiin, että puutiaiset viihtyvät lepikoissa. Tämän kumosi 1990- luvulla professori Wahlberg, jonka luentoa olin kuulemassa Oulussa. Tosin valoisissa lepikoissa kasvaa puiden juurella useastikin ruohokasveja. Juuri niissä puutiainen viihtyy.

Kaikki puutiaiset eivät kanna taudin aiheuttajia. Pahimmissakin paikoissa spirillejä on 40 prosentissa punkkeja.

On laskettu, että puutiainen saa purra meillä Suomessa keskimäärin viisikymmentä kertaa ennen kuin siitä seuraa tauti.

 

Punkki tarttuu mielestään hipleimpään kohtaan iholla missä se uskoo saavansa veriaterian. Se tarttuu kiinni ja puuduttaa ihon kohdasta, johon se pureutuu. Niinpä uhri ei huomaa mitään.

Puutiainen alkaa imeä verta, jolloin se turpoaa kooltaan moninkertaiseksi.

Usein käsi sattuu vahingossa pattiin, joka osoittautuu verta imeväksi eläimeksi. Koska kunnon veriaterian saanti ja sulattelu ei niin vain ole helppo juttu, puutiainen viihtyy kauan paikassa, johon se on pureutunut.

 

Wahlberg neuvoi tarttumaan hellävaroen punkkiin vain tätä hommaa varten kehitetyillä atuloilla eli pihdeillä. Sitten hän neuvoi kiertämään pihtejä hitaasti, hitaasti vastapäivään ja samalla varovasti vetämään atuloita poispäin iholta.

Näin punkki irtoaa varmasti ehyenä eikä sen suuosat jää ihoon kiinni aiheuttamaan tulehdusta.

 

Jos puutiainen on varmasti purrut, ja se on poistettu iholta, voi seurata Lymen tauti eli borrelioosi. Sitä pidetään jokseenkin hankalana tautina, jos sitä ei ajoissa huomata.

Aleksis Kiven epäillään kuolleen Lymen tautiin. Hän työskenteli ainakin yhden pitkän kesän Suomenlahden saarella Kirkkonummella. Seutu on puutiaisaluetta yhä vankasti.

Borrelioosin ensioire – joka juuri pitäisi huomata – on iholle pureman lähelle ilmestyvä punoittava läikkä, joka vähitellen laajenee renkaaksi, kun läiskän keskiosat vaalenevat ennalleen. Vaeltava punoitus eli erythema migrans on  tyyppioire,

Silloin on mentävä lääkäriin. Tauti paranee muutamilla käytössä olevilla antibiooteilla.

Borreliabakteeri on korkkiruuvin muotoinen, kuten kupankin aiheuttaja. Jos viivytellään riittävästi, se porautuu syvemmälle elimistöön: hermoihin, sydämeen, silmään ja aivokalvoihin, aivokudokseenkin.

Myös punoittava läiskä, joka säilyy yli viisi vuorokautta punkin poiston jälkeen, merkitsee borrelioosia. Läiskän ihonäytteestä taudin aiheuttaja voidaan eristää.

Joskus, varsinkin lapsilla, voi olla useita läiskiä (10 %) borrelioosin merkkinä.

 

Jos vaeltavaa punoitusrengasta ei havaita, viikkojen päästä borrelia on jo edennyt pitkälle. Tyypillinen seuraus on kasvohermohalvaus. Sitä tutkittaessa otetaan selkäydinnestenäyte ja monenlaisia verikokeita taudin selvittelyssä.

Keskushermoston borrelioosi aiheuttaa mm. suonitulehdusta, josta voi seurata aivo-oireita tai halvaus. Aivokudostulehdus oirehtii värikkäästi outoutena, pohjattomana uupumuksena ja erilaisina toiminnan häiriöinä.

Borrelioosi, jota ei ole alussa havaittu voi aiheuttaa niveltulehdusta yhdessä tai useassa nivelessä. Nivelneste lisääntyy ja on kipuja. Puremasta voi tällöin olla aikaa viikkoja tai kuukausia. Lihaksia ja jänteitä särkee samalla. Oireet aaltoilevat välillä sammuen. Harvoin pitkässäkään niveltulehduksessa nivel alkaa syöpyä.

Tauti matkii nivelreumaa, josta se pitää erottaa ja hoitaa ajoissa ennen kuin vielä pahempi kohtalo on edessä. Tulehdusarvot eivät borrelioosin aiheuttamassa niveltulehduksessa juurikaan nouse päinvastoin kuin aidossa nivelreumassa. Hoitona ovat antibiootit määrätyn kaavan mukaan

 

Sairauden diagnoosin asettamisessa olennaiset asiat ovat varmistettu punkin purema ja sitä seuranneet Lymen tautiin sopivat oireet, kuten vaeltava punoitus. Kolmantena, muttei vähäisempänä, ovat serologiset löydökset eli borreliabakteerin (Borrelia Burgdorferi) tartunnan varmistaminen verikokeilla. Jos kyseessä on vaeltava punoitus, on ryhdyttävä heti hoitoon ottamatta ja odottamatta mitään koetuloksia.

 

Keskushermoston borrelioosi tappaa.

Aikoinaan Lääkäriliitossa merkittävässä asemassa toiminut lääkäri sai Lymen taudin tartunnan Amerikasta kongressimatkalta.

Silloin sairaus oli vähän tunnettu Suomessa.

Tauti kehittyi keskushermoborrelioosiksi. Kuvattiin, että väsymyksen määrä oli valtaisa, samoin erilaiset keskushermo-oireet. Kaikki yhdessä uuvuttivat fiksun miehen hautaan asti.

 

Eräs metsästyskaveri sanoi löytäneensä suuren puutiaisen peseytyessään saunassa. Patti oli ollut kainalossa. Vaimo poisti taitavasti otuksen pihdeillä. Tautia siitä ei kehittynyt.

Äiti ja isä voivat tarkastaa lapsensa, mies vaimonsa, vaimo miehensä, koska niin sanottuja katvealueita löytyy. Mitä enemmän on ikää, sen huonommin kuluneet niskat taipuvat.

Borrelioosin sairastaminen ei tuota lainkaan immuniteettia, vaan taudin voi sairastaa huonolla tuurilla uudelleen.

Tie

 

Kuinka se tie taisi suora olla, kun maa oli mutkallinen. Oikeasti kansalaulun sanoituksessa on tien paikalla joki.

En tykkää kovin suorista teistä. Tapahtumattomuus ei helli yllätyksiä eikä tuo uusia näkymiä kuten kauniisti maaston mukaan kaarteleva tie. Sellainen on Pyhäsalmelta Säviälle menevä tie. Sitä on viihtyisää ajaa mökin suuntaan. Isä sanoi, että maantie on tehty vanhan hevostien linjauksella. Niin on useasti muuallakin.

Maaseudun teillä näkee pitkiä tien suuntaisia halkeamia. Asfaltin repeämistä menevät kaikki kesän vedet tien pohjaan. Kun tämä vesi jäätyy talvella, routa alkaa myllätä. Uskon kuitenkin, että pitkittäishalkeamien syy on toinen.

Tien pohjat tehtiin vielä sodan jälkeen kolmen – kuuden kuution kuormille. Kun kyyditään hiekkaa, se merkitsee kahdeksan – kuudentoista tonnin lastia. Nyt autot ovat aivan toista luokkaa olevien lastien sarjaa eli neljän – tai kuudenkymmenen tonnin.

Tämmöistä kuormaa ei kestä tien pohja. Sen merkkinä syntyy tyypillisesti pitkittäishalkeamia. Ne ovat monessa paikassa hyvin pitkiä. Näitä voi vielä halvalla paikata, jotta estyy entistä suurempi tuho. Koko tien uusiminen perustasta alkaen on liian kallista.

 

Quo vadis? Minne käy tiesi on historiallisen romaanin nimi. Sen kirjoitti Henryk Sienkiewicz. Se on hyvä romaani, jota suosittelen kesälukemiseksi.

Tämä kysymys on aiheellista asettaa itselleenkin. Se on yhtä tärkeä niin nuorelle, keski-ikäiselle kuin vanhallekin. Mitä minulle tapahtuu jatkossa tai mihin oikein tietä vaeltavana päädyn? Täytyy ihan pysähtyä ja ottaa asiasta pohti.

 

Mekanistis – materialistisen käsityksen mukaan kaikki loppuu kuolemaan. Sen jälkeen ihminen hajoaa molekyyleiksi ja atomeiksi. Aineiden kiertokulku, entropia, luonnossa jatkuu. Uskotaan, että täysin uutta ei varsinaisesti synny, vaan kasvu on entisten aineksien kasaan panoa määrättyjen kemiallisten reaktioiden kautta. Tämä on ateismia.

Viimeaikaiset analyysit meteoriiteista ovat hätkähdyttäviä. Niistä on eristetty kaikki aminohapot, joita tarvitaan elämän syntyyn ja sitä kautta erilaisten eliöiden kehittymiseen.

Jo kauan on epäilty, että elämä on tullut meille muualta. Kyseessä on panspermia-oppi. Sen esitti 2500 vuotta sitten elänyt kreikkalainen filosofi Anaksagoras. Saattoipa olla viisas mies.

Aikaisempi teoria kuului, että merenpohjaan syvältä maapallon sisuksista purkautuvissa kuumissa lähteissä olisi elämän rakennuspalikat syntyneet. Joitakin yhdisteitä kyllä syntyy, mutta ei rna:n tai dna:n rakenneosasia.

On kiehtovaa ajatella noita avaruuden äärettömyydessä liikkuvia meteoriitteja, joissa on valmiina aminohappoja ja muuta elämälle välttämätöntä. Tiedämme, että sopivissa oloissa rakennuspalikat tarttuvat toisiinsa kiinni, jolloin muodostuu rakenteita.

Siihen menee tavattomasti aikaa ennen kuin syntyy pätkä, joka pystyy kopioimaan itsensä. Se on se alku ja juuri. Sitä ennen oli vain eloton maailma, joka sekin on aineiltaan melko monimutkainen.

Arvellaan, että juuri tässä on ollut Luoja läsnä.

Koska maapallon syntyhistoria on ainutlaatuinen tulivuoritoimintoineen, alkukuun törmäämisen vaikutuksineen, ja juuri oikealla hetkellä monien isompien asteroidien törmäyksineen, meidän kaltaistamme elämää ei liene missään muualla.

Toki Anaksagoraan mukaan elämän rakennuspalikoita on satanut paljon muillekin alkuplaneetoille, mutta niiden kehityshistoria ei voi olla samanlainen kuin meidän maailmamme.

Ihmisestä ei ollut tietoakaan, kun asteroiditörmäys tuhosi dinot. Silloin avautui häiriötön tie pienelle nisäkkäälle. Toki linnut säilyivät ja krokotiilit, mutta ne eivät uhanneet uuden eläinkunnan syntyä ja kehittymistä.

Vain kuusi miljoonaa vuotta sitten alkuihminen erottautui muista kädellisistä. Yli puolet tuosta ajasta kului aivojen kasvuun - ja samalla älyn.

Silloin alkoi syntyä kivistä työkaluja. Ne antoivat ratkaisevan edun alkuihmiselle taistelussa ruuasta petojen kanssa. Keksittiin yhä parempia keinoja saada lihaa pöytään. Maestro oli pystyihminen eli Homo Erectus.

On jännittävää tietää, että tämä ihmistyyppi eli yhtä aikaa meidän kanssamme. Se ei ollut riittävän fiksu pärjätäkseen Homo sapiensille eli nykyihmiselle.

Siinä välissä olivat Euroopassa heidelberginihminen ja neandertalinihminen, ja Aasiassa yhtä aikaa denisovanihminen.

Kahden viimeksi mainitun ihmistyypin kanssa nykyihminen on pariutunut selvästi. Tyynen meren saaristoihmisten perimässä on jopa kolmasosa geenejä, jotka ovat denisovanihmisestä. 

Nämä vaikeasti selvitettävät asiat aukaisi kuuluisa ruotsalainen evoluutiobiologi Svante Pääbo. Hänen isänsä oli Nobel-palkittu Sune Bergström. Virosta paennut biologi oli hänen kotonaan piikana. Silloin Bergström makasi hänet. Syntyi Svante -poika. Semmoista on elämä, ja saakin olla, kunhan ei käytetä väkivaltaa. Pääbo on ehkä maailman arvostetuin alallaan. Hän on kirjoittanut upean teoksen Neandertalin ihmisestä.

Tie ihmiseksi on ollut pitkä ja mutkallinen. Arvellaan, että kun nykyihminen jätti Afrikan 70 000 vuotta sitten, meitä oli vain noin 2000 yksilöä. Sukupuutto oli lähellä. Jo nykyisen Israelin alueella vastassa olivat viileänpään ilmanalaan sopeutuneet neandertalilaiset. Heistä löytyi morsiamia, jotka kelpasivat ulkomuotonsa puolesta.

Hieman pohjoisempana syntyi 20 000 vuotta sitten ensimmäinen lapsi, jolla oli siniset silmät. Kaikki muut olivat tummasilmiä, kuten apinatkin.

Mikä kaunis lapsi! Uskon, että häntä tultiin ihailemaan kaukaakin.

Seitsemän tuhatta vuotta myöhemmin joku älypää huomasi, että tilapäisenä välipalana mukana kulkeneet alkuvehnän siemenet maahan pudottuaan alkoivat itää.

Siihen asti oli oltu metsästyksen ja ruoka-aineiden keräilyn varassa. Ei ollut vakituisia asuinpaikkoja, vaan liikuttiin riistaeläinten perässä. Silloin ei ollut yhtään sotaa, koska varastoja ei ollut pakolla haltuun otettaviksi.

Sota alkoi vasta, kun viljan viljely tuotti varastoja. Myös viinirypäleiden viljely keksittiin sekä rypäleiden kuivaaminen energiaa antavaksi välipalaksi. Lopulta alkoi viinin tuottaminen. Viinin keksijän nimen tiedämme. Se oli Nooa.

Loppu onkin jo helppoa, jopa muistiin merkittyä historiaa. Tähän on ihmisen tie tuonut.

Mitä on elämän jälkeen? Se on arvoitus, jota raottaa vain Pyhä Kirja. Se on vielä mielenkiintoisempi kuin Quo vadis? Senkin voi varata kesälukemistoon. Ajatusmaailma virkistyy ja sielu puhdistuu. Uskon niin.

 

Helluntaita

 

Helluntain palveluksessa oli Pyhäjärveltä kotoisin oleva vanha pappi Matti Vuohtoniemi. Häntä avusti papiksi opiskeleva Stina Matinniemi. Hän on pitkin vuotta ollut ahkerasti pappien tukihenkilönä.

Tykkään vanhojen pappien tietynlaisesta jäykkyydestä, joka tuo mukanaan turvallisuutta, vakautta ja selkeyttä toimintaan.

Vuohtoniemi toimitti messun vuosia sitten keskellä talvea Pyhän Annan kirkossa. Silloin oli pakkasta, ja hän mainitsi, että kesäpaikan talo Pyhäjärvellä syö tämmöisillä pakkasilla valtavasti sähköä. Lämmitys vie paljon energiaa.

Mukavan tuntuinen vanhan ajan mies. Matti ei ole laulumiehiä, kuten ei myöskään meidän mainio Helimme. Minä aistin tarkasti nuotit – ja niistä poikkeamat – mutta en osaa silti laulaa.

 

Olin vähän kateellinen molemmille veljille, joilla oli nuottikorva äärimmäisen tarkka ja he osasivat soittaa. Muistan, miten isoveli soitti kaksi kertaa kuultuaan radiosta jonkun sävelmän kitaralla virheettömästi.

Opettajana toiminut pikkuveli opiskeli säveltämistä ja eri instrumenteilla soittamista keski-ikään asti. Hän sävelsi tyttärensä häihin valssin tuosta vaan.

 

Nyt olemme suuren sodan vaikutusten keskellä. Ei tee mieli ajaa yhtään autolla, koska menovesi on niin kallista.

Ukrainan kansa puolustautuu urhoollisesti. Siellä on isänmaallista kansaa. Muistan, miten isäni, joka kuului oman kuntansa Suojeluskuntaan, kertoi, että ainut kriteeri järjestöön liittymiseksi oli isänmaallisuus.

Monet luulevat aivan väärin, että tuo järjestö oli äärioikeistolainen järjestö. Se ei pidä paikkaansa lainkaan. Isä korosti tätä.

Hän sanoi, että sinne tuli nuorukaisia, joilla oli vain yhdet vaatteet päällä eikä mitään omaisuutta. Oli kommunistienkin poikia, kaikkia maailmankatsomuksia. Yhteistä oli halu puolustaa Suomea vihollisen hyökkäystä vastaan.

Koulutus, joka tähtäsi selviytymiseen taivasalla kaikissa säissä, majoittuminen ankaralla pakkasella metsään, suunnistus, kiikarin käyttö ja ammunta olivat ohjelmassa. Hiihto kilpailuineen kuului asiaan.

Sodan ajan asiantuntijat ovat sanoneet, että Suojeluskunnan merkitys liikekannalle panossa ja koulutusta antavana järjestönä oli ratkaisevan tärkeä sodissamme Neuvostoliittoa vastaan.

 

Viikon päivät meitä on kummastuttanut ja ihastuttanut kattohaikara

Olkkopuron suoran eteläpäässä. Se istuu usein katulampun vaakasuoran varren päällä yhdellä jalalla. On se nähty pellollakin.

Eräs ystävä arveli, että kyseessä on nuori lintu, koska höyhenten väri ei sovi aikuiseen lintuun. Kuvia löytyy lintukirjoista ja netistä.

Toivottavasti lintu pärjää meidän kesässä ja osaa sitten hankkiutua talven alta pois Afrikan lämpöön.

Välietappina monilla linnuilla on Tonavan tai Rhone- joen suiston mainiot tankkaus- ja levähdyspaikat sekä pohjoisen Israelin Hula-järvi. Viimeksi mainittu sijaitsee entisessä `kuoleman varjon maassa`. Sen aiheutti malaria, joka on onneksi saatu katoamaan.

 

Äskettäin näin luonto-ohjelman, jossa Tonavan suistoon palautettiin kauan sitten siellä asuneita vesipuhveleita. Ne pitävät suiston osaltaan avoimena ja estävät rämettymisen. Eläimet metsästettiin sukupuuttoon – kuten alkuhärkäkin – nälän voittamiseksi Euroopassa.

 

Vaimon sisar soitti äskettäin minulle. Hän kertoi muistavansa äitini hänen hyvyydestään ja sydämellisyydestään. Hän tiesi, että äiti oli kasvattanut lapsensa hyvyydellä eikä ankaruudella. Esimerkin voima oli ollut suuri.

Herkistyin melkeinpä kyyneliin asti tästä lausunnosta. Se pitää juuri paikkansa. Olen hyvin tyytyväinen siitä, että olen perinyt suuren ja erehtymättömän herkkyyden häneltä. En viihdy pamppujen ja itseriittoisten tyyppien seurassa, vaan vaatimattoman kansan keskuudessa.

Mökin mummoissa ja vaareissa on elämän seulomaa hyvyyttä ja viisautta. Sieltä löytyvät kultahiput.

 

Osaan olla kiitollinen niistä, jotka auttavat minua konehommissa ja huolloissa sekä tietokoneen ajan tasolla pidossa. Monet asiat ovat kyllä tuttuja, sillä minulla on edelleen kyltymätön kaiken laatuisen yleistiedon jano.

Olisin hyvin otettu, jos kansamme johtajat ymmärtäisivät – ennen kuin on myöhäistä – suoluonnon, kosteikkojen ja veden kulkureittien ennalleen palauttamisen. Meillä olisi silloin todella rikas luonto. Varoja pitäisi irrota mudan ja humuksen imurointiin pois hiekkapohjaisista järvistä, niistä, joihin suo-ojat edelleen suoraan laskevat.

Isoissa virtavesissä tilanne on parempi, koska siellä vesivirran huuhteleva vaikutus pitää osaltaan pohjahiekan ja soran puhtaana. Lahtivesissä isoissakin järvissä on paljon puhdistettavaa.

Jos tämmöinen työ onnistuu, Suomi olisi omavarainen siian, taimenen ja muikun suhteen. Lohi alkaisi uudelleen nousta niihin jokiin, joissa se keskiajalla käytännössä elätti kansan.

Kalan ohella syötiin ohraleipää, teuraseläinten lihaa sekä metsän riistaa, marjoja ja sieniä. Elämä oli melko lähellä ihmisen alkuperäistä taloutta, jolla kansat pärjäsivät kivikaudelta saakka.

 

Hiihtelyä ja mietteitä

 

Kovan pakkaskauden jälkeen ilma lauhtui äkillisesti. Samalla alkoi tuulla. Korkein lukema oli yötä vasten seitsemän metriä sekunnissa. Semmoinen ei ole miellyttävä ulkoiluilma. Onneksi metsä suojasi niin, että sopivissa paikoissa ilman virtaus oli vähäinen.

Talviteeren metsästäjä hiihti kiväärireppu selässään eräsuksilla umpihankea. Lumi oli pulverimaista. Se upotti melkein pohjaa myöten. Rinnettä noustessa pito oli huono, vaikka suksissa oli suomupohjat.

Hiihto alkoi mökiltä

Hiihto suuntautui lännelle uutta, syksyllä valmistunutta metsäautotietä pitkin. Tuuli oli vastainen. Ympärillä oli puistomaiseksi raivattu kasvatusmetsä, joka odotti vahvistumista tukkipuiksi.

Tiekin päättyy joskus. Niin nytkin. Reitti johti joelle, josta onneksi pääsi ylitse jääsiltaa pitkin. Monissa paikoissa näkyi olevan vielä sulaa siellä, missä vesi virtasi lievänä koskena.

Virtauksen alueella oli sulaa vielä tammikuussa

Joesta pääsi helposti ylitse monesta kohtaa

Joen pohjoispuolella rinne nousi monen sadan metrin matkan. Aurinko paistoi kirkkaasti ylärinteeseen, missä ei enää joen rantojen puuston varjostus vaikuttanut. Ilman lämpötila oli jo plussan puolella. Juuri tässä seudussa tuuli oli heikkoa laajan metsän suojassa.

Siinä, missä aurinko valaisi kirkkaimmin, näkyi hangen pinnalla pieniä ötököitä. Niitä suorastaan parveili. Näitä eliöitä sanottiin ennen lumikirpuiksi. Virallinen nimi on hyppyhäntäiset. Niitä voi tiedemiehen mukaan olla kymmenentuhatta neliömetrillä. Ötökät nousevat sammal- ja karikekerroksesta nuoskakelillä auringonpaisteessa, kun lumi on huokoista. Ne syövät lumileviä.

Kun pakastuu, lumikirput painuvat piiloon nopeasti. Linnut syövät halukkaasti hyppyhäntäisiä, jos huomaavat ne hangella.

Lumikirppuja hangella

 

Matka jatkui. Vasemmalta lähti metsäpyy pakoon. Sen lennon surina kuului vain hetken aikaa tiheän taimikon kätköstä. Muuten metsässä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.

Hiihto kääntyi tästä tuulen suunnan mukaan itään.

Koivuissa ei näkynyt mustia pisteitä merkkinä teeristä. Sää ei suosinut niiden oleskelua puissa. Kova länsituuli talvella aiheuttaa pian vilun.

 

Jänisten jälkiä oli viljalti metsässä, jossa risukkoa ei ole turhaan putsattu pois. Arvopuiden kasvua koivun ja haavan taimet eivät millään tavalla heikennä. Mieluummin mikroilmasto säilyy suotuisampana puille, kun kosteus ei haihdu auringonpaisteella niin äkkiä. Paahderinne on vaikea kasvupaikka kaikille kasveille kesällä.

 

Kun melkein neljänkymmenen metrin nousu oli loppunut, hiihto kulki pitkin harjannetta.

Äkkiä melkein suksen kärjen vierestä pomppasi lumisista piiloistaan neljä virkeää teerikanaa. Metsästäjä sieppasi haulikkorihlan kiväärirepusta. Kiikari pikajalkoineen oli helppo irrottaa ja laskea repun päälle.

Juuri silloin nousi siivilleen takaviistosta yksi lumikiepissä kuhnaillut teeri. Se näytti mustalta, mutta sen pyrstö oli lyhyt ja suora.

Haulipiippu ei pamahtanut, koska lupa oli ampua vain urosteeriä. Vastavalossa teerikanakin näytti mustalta. Kun lintu kaartoi muiden perään, näkyi, että sekin oli selvästi kana.

Linnut olivat yöpyneet uutuissa

Syvä uuttu, jonka pohjalla näkyy varpuja

 

Jonkun matkan päässä edessäpäin näkyi mustia myttyjä puissa. Oli liikuttava varovasti, ja yritettävä lähestyä lumisten puiden suojassa. Lumi rahisi kuusten lähellä ikävästi.

Kun arvioitu matka oli sopiva, kuului lintujen suunnasta kaakatusta, joka muistutti kanojen ääntelyä. Olikohan siellä menossa neuvottelu? Äkkiä äänet hiljenivät kuulumattomiin.

Metsästäjä kurkisti varovasti suuren kuusen suojasta. Kaikki etumaaston puut olivat tyhjät.

Kokemuksen mukaan tuulisella ja kirkkaalla ilmalla teeret pakenevat usein kuulohavainnonkin perusteella, vaikka muuta uhkaa ei näy.

 

Energia alkoi olla vähissä. Keli oli raskas, koska suksissa ei ollut pitoa.  Maasto oli hiihtoreitillä muutenkin hankala. Oli kivirakkaa, notkelmia ja taimikoissa tiheässä kuusia niin, että joutui pujottelemaan päästäkseen eteenpäin.

Oli saatava välipalaa, ja piti muutenkin rauhoittua, sillä hiihtämällä ei lentäviä lintuja tavoita. Ne eivät väsy.

Voimien palautumiseen riitti termospullon lämmin vesi ja näkkileipä sekä vanha keino, rusinat.

Marraskuussa teeriä näkyi usein

Vireys parantui. Kuitenkin tuntui viisaimmalta laskeutua hiljakseen alamaihin. Kello oli tikittänyt taukoa viettämättä, ja viisarit näyttivät, että piti sopimuksen mukaan kutsua hakija tien varteen.

 

Sopimuksista on hyvä pitää kiinni.

Niin teki jo Paasikivi aikoinaan. Hän kirjoitti päiväkirjoihinsa, että tämä on hirmuista. Venäläiset eivät noudata ollenkaan diplomatian käytössääntöjä, vaan vaativat aina vain lisää myönnytyksiä, vaikka rauhansopimus on aivan selvä eikä siinä ole tulkinnan varaa.

Joka on pienissäkin asioissa väärä, on sitä isoissakin. Niin sanoo pyhä kirja. Sen Paasikivi tunsi yksityiskohtaisesti.

 

Illalla päivällisen jälkeen mökkitukikohdassa virisi keskustelu seuraavan päivän taktiikasta.

 

Näytti siltä, että linnut ovat kovin arkoja. Tuuli oli kääntynyt luoteeseen ja ennustettiin, että sen nopeus on neljästä viiteen metriä sekunnissa.

Soitin kahdelle tutulle metsästäjälle. He eivät pitäneet keliä ollenkaan sopivana jahtiin juuri tuulen takia. Me olimme yli sadan kilometrin päässä kotoa. Ei tehnyt lainkaan mieli vain lepäillä ja katsella mökin ikkunasta ulos.

 

Edellisenä talvena samoihin aikoihin oli lunta runsaasti.

Silloin kokeiltiin jahtia eri maakunnan puolella. Ilmeni, että armeijan kuosiin tehty, anorakkia muistuttava takki oli erinomainen ostos. Se piti tilata Sallasta asti. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt saman kuvioisia housuja. Niiden etsiminen muualta nettikaupasta onnistui lopulta.

Kun tuohon asuun pukeutunut hiihtäjä seisoi sadan metrin päässä lumisessa metsässä sukset ja sauvat käsissään kiväärireppu selässään, en huomannut häntä ennen kääntymistä niin, että suksien sinertävät pohjat olivat minuun päin. Kiväärirepussa on valkoinen suojus, jonka saa peittämään myös kiväärin perän.

 

Mieleen juolahti, että on mentävä passiin. Alue, jossa lintuja oli näkynyt useimmin, voisi olla heti aamulla hyvä.

Päätettiin, että kyyditsen metsästäjän kolme varttia ennen auringon nousua paikalle, josta hän hiihtää pohjoisen suunnalle pienelle kumpareelle puuston kätköön. Etelän puolella oli vain pieniä koivun räippiä louhikon keskellä ja sivuilla noin kymmenmetrisiä koivuja aukean laitaa pitkin.

Tuuli kävi luoteesta ennustuksen mukaisesti. 

Vaikka asusteita oli mukana haalaria myöten, puolen tunnin kuluttua alkoi kylmä tuntua käsissä ja muutenkin.

 

Kolme teertä ilmaantui runsaan sadan metrin päähän aamun niukassa valossa.  Ne olivat levottomia ja pian ne lensivät poispäin ja hävisivät näkyvistä.

 

Tulopäivänä länsituulessa varan päältä ammuttiin kaksi koelaukausta. Matka oli noin kahdeksankymmentä metriä.

Ensimmäinen luoti osui kello neljän suuntaan kolmen sentin päähän kympistä. Toinen kuti osui samalle suunnalle seitsemän tai kahdeksan sentin päähän. Tuuli aiheutti selvästi poikkeaman sekä oikealle että alas. Tuuli oli puuskainen ja se tuli järven lahdelle korkean metsän ylitse.

Arvelimme, että sataa metriä kauemmas ei kannata ampua reilussa tuulessa, koska aseen luoti oli kevyt.

 

Kun sormet olivat jo turrat eikä lintuja enää näkynyt, oli pakko lähteä liikkeelle. Hiihto palautti käsiin lämmön. Suunta oli sinne, minne kolme teertä olivat kadonneet.

Kolmen sadan metrin päässä näkyi aikamoinen teeriparvi hajaantuneena koivuihin ja mäntyihin. Paikka oli suojassa länsi- ja luoteistuulelta. Viisaita talviteeret näyttivät olevan.

 

Taskuun parahiksi mahtuvalla kiikarilla näkyi, että osa teeristä ruokaili nopeassa tahdissa koivuissa. Sivummalla männyissä istui muutamia lintuja välinpitämättömän oloisina kaula sisään vedettynä, melkein pallomaisina. Syyssoitimella näkee useasti samantapaista. Nämä linnut eivät osallistu soitimeen. Ne ovat ehkä parven vartijalintuja, joiden tehtävä on antaa hälytys.

 

Sata ensimmäistä metriä hiihto onnistui lumisten kuusien suojassa. Kun välimatka lyheni, ei millään enää voinut saada puista suojaa tähystykseltä.

Onneksi uudet eräsuksien siteet on helppo irrottaa.

Ainoa keino päästä lähemmäksi oli ryömiä suurten kivenlohkareiden suojissa. Se oli vaivalloista, sillä lumi oli upottavaa ja kivien nokat kävivät polviin ikävästi.

Maasto oli louhikkoista. Siellä oli suuria kivipaasia.

Kiikarilla suojan takaa varovasti katsoessa näkyi, että männyissä istuvat teeret kääntelehtivät. Ne eivät istuneet enää hiljaa paikoillaan.

Äkkiä parvi alkoi vyöryä. Oikealla istuneet lensivät itään päin muiden ylitse, ja sitä mukaa parvi lähti oikeasta laidasta alkaen etenemään ilman suurta hoppua.

Ryömiminen oli tuonut viitisenkymmentä metriä lähemmäs parvea, mutta sama matka olisi pitänyt vielä päästä eteen päin.

Passissa kyttäyksen aikana ja hiihdossa ryömintöineen oli kulunut kaksi ja puoli tuntia. Koska jo aamulla tuuli oli ehtinyt aiheuttaa kylmettymisen tuntua, oli viisainta lähteä hiihtämään mökin suuntaan. Elämä ei ole riippuvainen riistasaaliista.

Suojaisessa metsästä lämpö palasi kehoon.

Pian alkoi näkyä yhä enemmän jänisten jälkiä. Yksi ketun jälkien helminauha suuntautui pohjoiseen päin määrätietoisesti. Jälkien päällä oli hieman lunta.

Hirvelle asetetun nuolukiven lähellä lumi kantoi hiihtäjää hyvin. Jälkiä oli valtavasti.

Koivupuun pitkästä kannosta, jonka päässä nuolukivipari oli, kaikki kuori oli jyrsitty pois.

Asetin kaksi kiveä päällekkäin jo syyskesällä. Kiviä paikoillaan pitävä kierretanko on suojattu sähkömiehen putkella.

Ylimmäisen kiven päällä on mutteri ja suuri prikka. Sen yläpuolella on sopivan kokoinen vesivanerilevy, joka on kiristetty paikoilleen toisen prikan ja mutterin avulla.

Alimmainen riistakivi oli nuoltu suuren rihmarullan muotoiseksi. Syyskesän ja syksyn vesi- ja räntäsateet olivat ennen suojuksen asettamista saaneet suolan valumaan pitkin puutolpan pintaa alas juuristoon asti. Eläimet olivat kaivaneet juuristakin kuorta pois ja jyrsineet puuainesta.

Talveksi laitan aina riistakivien päälle suojuksen, jotta lumi ja jää ei vaikeuttaisi suolan nuolemista.

 

Metsästäjä tuli mökin lämpöön ilman saalista, mutta hyväntuulisena. Sain kuulla jännittävästä jahdista selonteon.

Kaikki muistui mieleen vuodelta 1981, jolloin ankarassa talvipakkasessa hiihtelin viikon ajan teerijahdissa. Hiihtämällä teerien lähestyminen ei onnistunut kuin yhden ainoan kerran.

Kun olin jo tähtäämässä harjanteen takaa reilusti alle sadan metrin päästä yhtä mustaa kukkoa, ja annoin hengityksen tasaantua, koko parvi pomppasi pakolentoon. Syy paljastui vasta myöhemmin: toinen erämies lähestyi idästä päin hiihtäen, ja häntä linnut säikähtivät.

 

Sain kuitenkin silloin saalista. Menin viimeisenä jahtiaamuna kahdeksantoista asteen pakkasessa passiin jo aamupimeässä. Täysin yllättäen suuri teeriparvi tuli selän takaa ja laskeutui koivuihin syömään etualalle. Yksi kukko oli sopivalla matkalla kyljittäin, ja se putosi heti osumasta alas.

Tuuli, tuo lähes kaiken harrastuksen vihollinen, ei tyyntynyt. Ennustus kertoi sen.

Siinä ei auttanut muu kuin kamppeiden pakkaaminen. Jätimme mökille ilmalämpöpumpun päälle. Säädin sen pitämään kuudentoista asteen lämpötilaa yllä. Oli tarkoitus tulla uudelleen metsälle paremmalla kelillä.

Viisi päivää myöhemmin, koska tuulinen sää jatkui, soitin metsästyskaverille, joka asuu saman tien varrella. Hän lupasi kytkeä lämmittimen pois päältä ja kaataa samalla keittiön lavuaariin raakaa Lasolia, jotta pakkanen ei tekisi tuhojaan.

Tässä jahdissa lumi vajotti kevyttä hiihtäjää kolmekymmentä senttiä. Lumikenkiä käyttämällä upotti melkein pohjaa myöden. Myöhemmin pakkaset ja uudet lumisateet tiivistivät lunta, mutta silloin talvijahdin aika oli jo ohitse.

Talvista metsää tammikuussa 2022