Tuulen osoitin

 

Ihmisen pitää useinkin punnita sitä, mistä päin tuuli käy noin niin kuin kuvaannollisesti. Äiti ilmaisi saman asian sanomalla, että pitää kuulostella, mitä maata jyty kulkee. Hän kun oli pitkään miniänä anoppinsa vallan alla, jos niin voidaan sanoa.

 Äiti oli tullut vihittynä morsiamena vuonna 1944 taloon. Juuri silloin oli Suomen rintamalla kriisi.

Sovitut kaksoishäät oli pahimpien viikkojen aikana kesäkuussa pitänyt perua. Oli ollut tarkoitus, että suurehkon talon poika ja tytär menevät naimisiin kaksoishäissä. Äitini oli tuo tytär ja enoni tietysti tuo talon poika.

 

Kun sotarintaman vaikea tilanne alkoi helpottaa, sotureiden lomavuorot eivät enää käyneet yksiin, ja molemmat parit vihittiin eri aikana.

Sota sotkee nykyäänkin monet hyvät aikeet, vaikka sen avulla harvoin ratkeavat ongelmat. Yleensä niitä tulee vain lisää.

 

Erityisen tarkasti jokaisen pitää kuulostella ja aistia työpaikkansa ilmapiiriä, sen henkeä. Työ ei suju, jos työvankkureiden rattaissa on santaa, joka lisää kiusallista kitkaa.

 Suku on se pahin, sanotaan. On paljon poikkeavia käsityksiä, mikä olisi se kaikille hyvä menettely. Aina tahtoo löytyä vastarannan kiiski, joka tekee kaiken monimutkaiseksi ja vaikeaksi.

 Joskus naapuritkin ovat huonoissa väleissä keskenään.

Sen tien alkuosassa, jonka peräpömpelissä on minun vapaa-ajan mökkini, on kaksi viittaa vasemmalle. Toinen on metallinen, musta, jonka kirjaimet ovat valkoiset. Siinä lukee Vastaranta.

Se varmaan alun perin tarkoitti rantaa, josta on hyvä tehdä vastoja saunaa varten.

Muistan, että kun olin lapsi, tuon paikan vesijättömaan koivuista käytiin tekemässä talveksi vastoja, jotka tuotiin venekyydillä kotiin. Hommaan osallistui koko perhe.

 

Vuosia sitten oli puhjennut Vastarannan mökin ja sen naapurin väen kesken riita, joka on vieläkin vailla ratkaisua.

Naapuri valmisti puusta hienon kyltin, joka on pultattu suureen siirtolohkareeseen. Siinä lukee näyttävin kirjaimin Myötäranta.

Myötärannassa oleminen tarkoittaa, että mennään purjetuulessa toisten kanssa hyvillä mielin eteenpäin!

On haluttu selvästi näpäyttää naapuria, koska hänen osoitekylttinsä merkitys lähestyy käsitettä vastarannan kiiski, siis riitainen, jossa on kaikki syy vallitsevaan pahuuteen.

 

Koulupoikana harrastin väkkäröiden tekemistä. Kyseessä on seipään nokkaan kiinnitetty vehje, jossa on runko ja pellistä tehty pyöreä pyrstö. Kärjessä pyörii propelli kovaa vauhtia, kun tuulee. Väkkärä kääntyy aina automaattisesti vasten tuulta.

Tällainen vehje pystytettiin puutarhaan. Uskottiin, että rastaat pelkäävät sen ääntä eivätkä uskalla syödä marjoja pensaista.

 Männyntaimikkoon vietiin myös väkkärä karkottamaan sieltä hirvet. On vaikea sanoa, tehosiko keino hirviin, sillä metsän eläimet tottuvat helposti juttuun, joka pitää aina vaan samaa ääntä eikä siitä seuraa mitään vakavampaa.

 Oli mielenkiintoista vuolla puukolla propelli eli potkuri. Se muistutti ensimmäisen maailmansodan hävittäjäkoneiden potkuria. Naulan reikä piti porata juuri oikeaan kohti, että potkuri pyörisi herkästi ja pysyisi tasapainossa.

 

Tein uuteen kotiini, joka valmistui syksyllä 1984, tuuliviirin puusta.

Koska tuuliviiri on levoton, sen kiinnitysnaulan reikä kului melko nopeasti liian isoksi, jolloin kovassa tuulessa laite piti ääntä. Puu kului pois, koska naula oli neliskulmainen.

 Kokeilin monenlaisia ratkaisuja, jotka toimivat aikansa, mutta koska rauta ruostuu ajan kanssa, omatekoinen liukulaakeri jämähti ennen pitkää jumiin. Tuulen suunta ei enää näkynyt oikein.

 Löysin romuna polkupyörän rauniolta pellon laidalta. Katse sattui etupyörän keskiöön. Siinäpä hyvä systeemi, herkkä ja kestävä.

Koska polkupyörän jätteet olivat pahasti ruosteessa, ostin Pienkonehuollosta etupyörän keskiön.

 Järjestin asiat niin, että keskiön akseli on pystyasennossa niin paljon ulkona kuin mahdollista alaspäin. Porasin reikiin, jotka on tarkoitettu pinnojen kiinnitykseen yhteensä neljä isompaa reikää. Niihin sopi parahiksi kaksi pitkää messinkistä pulttia.

Valmiissa tuuliviirissä ne lävistävät myös laitteen rungon, jolloin sen kiinnitys on vakaa ja varma, kun mutterit puristavat runkoa päältä ja alta.

 Porasin tuuliviirin tangon puiseen yläosaan parahiksi keskiön akselille sopivan reiän. Siihen tungin kaksikomponenttista liimaa. Kun työnsin akselin paikoilleen reikään, sen sisältä pursusi liika liima pois. Kuivatin sisällä voimakasta liimaa kaksi vuorokautta ennen kuin jatkoin projektia.

 

Tuuliviirin puuosan käsittelin ensiksi tervan kusella kahteen kertaan. Aineen kuivuttua kunnolla maalasin sen samalla mustalla maalilla kuin tuuliviirin varren metallisen alaosankin.

Tuuliviirin runko on kestopuuta, johon pensselöin tähän hyvin tarttuvan maalin. Kestopuuhun tarttuu tietääkseni kunnolla vain yksi maalilaatu. Tuulen osoittimen kärki on messinkipeltiä kuten pyrstökin. Vehje muistuttaa sivulta katsoen suurta nuolta. Metalliosiin sivelin niihin sopivan maalin.

Muutaman vuoden päästä muutin tuuliviirin väriä, kun suhkutin sen pintaan sinkkimaalia, jonka väri on siniharmaa. Tangon värin säilytin entisellään, mustana.

 Ennen paikoilleen asennusta täytin keskiön vaseliinilla, että se pysyisi herkästi vähäiseenkin ilman virtaan reagoivana.

 Olen mielissäni siitä, että tuulenosoittimeni onnistui. Se on äänetön eikä se ole kertaakaan jumiutunut.

Vaseliini on punaista, raskaan ajokaluston vaseliinia, koska arvelin sen kestävän parhaiten jatkuvaa rasitusta ja voitelevan hyvin. Niin näyttää käyneen.

Mökillä on takomosta 25 vuotta sitten ostettu soivan ukkometson muotoinen tuuliviiri. Se ei reagoi niin herkästi heikkoon tuulen viriin kuin kotitalon harjan yläpuolella tuulen suuntaa osoittava omatekoinen variantti.

Tuulen osoitin, jossa on polkupyörän etukeskiö herkkäliikkeisyyden vuoksi.

 

Tuuliviirin tanko on pitkä, jotta talven suuri lumimäärä ei peittäisi sitä.

 

 

Karhun kellistäminen

 

Suomi lienee melkein yksin maailmassa karhun metsästystä koskevan lainsäädäntönsä kanssa.

Turvallisuusseikat on laiminlyöty sekä toisaalta metsän kuninkaan kärsimysten vähentämiseksi ei ole tehty kaikkea sitä, mikä voitaisiin.

Monissa maissa karhua vaanitaan jahtilavalta sopivan matkan päässä ravintohoukuttimesta. Niin tehtiin ennen meilläkin, mutta vihreiden päästyä määräävään asemaan vanha hyvä tapa kiellettiin.

 Nyt ammutaan villisti korvessa pakenevaa otsoa juoksuun. Lehdissä on usein uutisia haavoitetuista karhuista, joiden vaarallisuudesta poliisi kansaa varoittaa.

Vanhalla tavalla toimien haaskalle tuli karhuemo pentuineen, jolloin nämä kaikki voitiin säästää, sillä pennut eivät pärjää seuraavaa talvea emotta.

Lavajahdissa ammuttava otus voidaan tarkkaan valikoida. Näin saadaan ihmisen hajua pelkäämättömät roskiskarhut pois ihmisiä pelottelemasta. 

 

Nykyisessä jahdissa emo voidaan ampua, koska pentuja ei näy. Emo jättää ne piiloon, ja tiedustelee turvallisen reitin pois.

Kun kaikki on selvää, sen kutsuu kultansa, ja niin päästään korvessa eteenpäin.

 

Ei lavalta metsästys helppoa ole. Karhulla on hyvät aistit. Erämaan varovaista karhua on vaikea saada tulemaan sellaiselle haaskalle, jota se itse ei ole valmistanut.

Ensimmäisenä haaskalle tulevat ihmiseen tottuneet roskiksia tonkivat cityelukat. Eikö juuri ne pidä metsästää pois?

Lavalta ammuttu kuula osuu ohilaukauksessakin aina maahan eikä ammunta aiheuta vaaraa sivullisille. Tämä on merkittävä etu. Uskaltaisitko sinä ampua asutuskeskuksen lähituntumassa vaakalaukauksen 338 win- kaliiberisella karhuaseella? Et varmaankaan, sillä kuula voi lentää viisi kilometriä. Luoti voi kellistää lenkkipolulle rasvaa polttelevan naisen. Siihen se jää, eikä enää nouse.

Metsän kuningas pitää kellistää niin, ettei aiheuteta vaaraa sivullisille eikä kärsimystä eläimelle.

Tämän syksyn aikana Urho Kekkosen kansallispuistossa luoti tappoi maastopyörällä ajaneen miehen. Ampujalla ei ollut näköyhteyttä siihen paikkaan, missä pyöräilijä ajoi. Niin hirvi- kuin karhuaseen patruunan teho on voimakas ja täysin verrattavissa sotilaskivääriin. Siksi ei ole sama mihin suuntaan ase laukaistaan.

Ratkaisun tähän ongelmaan antaa vanhan, hyvän ajan lavajahdin salliminen uudelleen.

Koska hämärä haittaa paljolti yöeläimenä elävän karhun jahtia, pitäisi sallia myös yötähtäimen käyttö karhun metsästyksessä.

Nämä molemmat uudistukset eivät ole keneltäkään mitään ottamassa pois, vaan järkevöittävät asioiden sujumista ja lisäävät turvallisuutta.

Karhu on tullut haaskalle, jossa on riistakamera.

 Mykykeitto eli tappaiskeitto

Lapsuudessani oli hyvin tavallista eläinten kotiteurastus. Isäni oli siinä hommassa spesialisti. Se saattoi johtua siitä, että hänellä oli sopiva ase työhön. Pistooli oli Browning Modell 1910, kaliiberi 7.65x17. Kuulat olivat nikkelin väriset ja hylsyn kannassa, nallin vieressä, oli rengas sinivihreää lakkaa. Se esti kosteutta joutumasta patruunan sisälle, ruutiin.

Pistooli oli ollut alun perin hänen Helsingissä metsänhoitajaksi lukeneen veljensä upseeripistooli. Kun isän veli kaatui 28.2. 1940 Talvisodan kovissa lopputaisteluissa vänrikkinä, asetoverit olivat tuoneet pistoolin isälleni. 

Tulituksessa toinen kahvan bakeliittilevyistä oli rikkoutunut. Puhdetöinä joku sotilas oli valmistanut visakoivusta uuden. Se oli kaunis.

Isä kulki vuosikausia pyynnön mukaan teurastamassa sikoja taloissa. Hän toi aina mukanaan pullossa vispattua verta, lihaa, maksaa ja munuaista mykykeittoa varten.

Minun piti olla usein teurastuksessa mukana, joten opin siinä mukana täysin sian lahtaamisen.

Illalla sialle, joka oli määrä tappaa ei annettu enää iltaeinettä. 

Aamulla karsinaan tuotiin paksu kerros puhtaita ruisolkia. Sitä ennen oli muuripadan alle pantu tulet. Vesi kuumennettiin kiehuvaksi asti.

Navettaan mentiin antamaan vähiä herkkuja sialle, joka innokkaana tuli ottamaan tarjouksia vastaan. Isä latasi ja varmisti Browningin jo ennen navettaan menoa.

Kun sika keskittyi ottamaan pientä makupalaa, isä ampui sitä läheltä silmien väliin. Sika putosi heti tajuttomana pehkuille.

Astuimme karsinaan. Isä pisti puukon sian kurkkuun, ja matalahko vati pantiin haavan alapuolelle. Koska eläimen terve sydän löi yhä, verta tuli runsaasti ulos. Vati tyhjennettiin isompaan astiaan, jossa äiti vispasi vispilällä verta kiivaasti.

Vispilä oli tehty suorista, kuorituista koivun oksista, ja se oli kertakäyttöinen.

Vispilän käytön tarkoitus oli saada verestä pois fibriinisäikeet, valkuaisainesäikeet, joiden liityttyä yhteen muiden hyytymistekijöiden kanssa, veri hyytyy ja klimppiytyy. Vispaus esti siis hyytymisen.

Äidin osuus loppui teurastuksessa siihen. Hän vei vispatun veren pois.

Jo kuollut sika vietiin lahtipenkkiin, jossa minä kaatelin kiehuvaa vettä kahden litran rautakauhalla ja isä veteli suurella puukolla kiehuvan veden pehmittämää karvaa ja ihon pintakerrosta pois. 

Koko iho kaltattiin, minkä jälkeen sika oli ulkoisesti täysin ajeltu kuin herrasmies naamavärkistään.

Lahtipenkistä sika nostettiin suureen, puhtailla oljilla päällystettyyn kelkkaan, jolla se marraskuun lumella vedettiin kujaan, joka oli läpiajettava paikka.

Siellä sika nostettiin riippumaan takajaloistaan suureen nylkykalikkaan, joka oli samanlainen kuin nykyäänkin jäniksen  nylkemisessä ja lihaamisessa käytetty apuväline.

Pakkasilmassa tehtiin lopullinen lahtuu, johon kuului sian paloittelu ja sisäelinten talteen otto sekä suolistus. 

Ohutsuolikin otettiin kerran 1950- luvulla talteen. Mummo pesi sen, käänsi ympäri, liotti ja pesi sekä huuhteli moneen kertaan. 

Suoli tuli Aleksis Kiven kirjoissakin mainittua sianmakkaraa varten. Voi, että se osasi olla hyvää syötävää lämpimänä ja tuoreena.

Kaikki tämä sujui minulta hyvin. Isä sanoikin, että kyllä sinusta puukkomies tulee. 

Kun kanalle tuli vanhuus ja muninta loppui, edessä oli teurastus. Minä pidin kiinni ja kanan kaulaa pölkyn päällä. Isoveli löi kanan kaulan poikki havuraudalla. Silloin piti heti heittää kana ilmaan ja se todella lensi päättömänä jonkun matkaa. Kun sydän pumppasi kaiken veren ulos, kana putosi puhtaaseen vitiin. Siitä se vietiin köyhennettäväksi ja korvennettavaksi.

Kanojen teurastus oli minulle vastenmielistä. Kaikilla talon asukkailla oli oma nimikkokana, josta pidettiin erityistä huolta. Sille haettiin vesiheinää ja otettiin talteen puinnin yhteydessä kirjavan pillikkeen ja saviheinän siemeniä erikoisherkuiksi.

Pölkyllä nimikkokana katsoi rehellisenä minua silmiin, ja sitten tuli salakavala noutaja, kun veli löi sitä havuraudalla kaulaan.

En pystynyt syömään kanaa lapsena, enkä ole syönyt sitä aikuisenakaan. Niin kovan aversion sain kanaruokaan lapsuudessa kanan luottamuksen pettämisestä.

Äidille isä leikkasi teurassian lihoja, mitkä äiti pieni keittiössä. 

Maksaa ja yhden munuaisen hän pieni sokeripalan kokoisiksi paloiksi. 

Kaikki nämä käristettiin valurautapannulla perusteellisesti ja siitä käristys siirrettiin paksurautaiseen pataan. Siihen pantiin vettä, suolaa ja mustapippuria. Perunoita, jotka oli kuorittu ja huuhdottu kaivokylmässä vedessä, lisättiin keittoon sen kiehuttua jo ainakin puoli tuntia.

Verestä ja suolatuista jauhoista äiti muotoili litteitä mykyjä, joita lisättiin kiehuvaan keittoon puukauhalla hitaasti yksi kerrallaan. 

Keiton päällä kiehuessaan mykyklimpit, joiden halkaisija saattoi olla kuudesta kahdeksaan senttiin ja paksuus puolitoista senttiä, kiinteytyivät vähitellen kuumuudessa.

Näiden valmistelujen jälkeen pyöreäpohjainen pata pidetiin lieden renkaita vähentäen suoraan tulen päällä ainakin kolme tuntia. Jos käytettiin leivinuunia, sinne pantiin tasapohjaisessa padassa mykykeitto muhimaan lähes koko iltapäivän ajaksi.

Vanhan ajan emäntien mukaan ruuan piti olla huolellisesti valmistettua ja täydellisesti kypsytettyä. Äiti näytti, miten kuution muotoinen, kypsä munuaisen pala hajosi, kun sitä painoi kahvelilla lautasen pohjaa vasten. Tässä testissä tarvittiin vain vähän voimaa.

Tunti ennen päivällistä äiti nosteli padasta pieniä maksan ja munuaisen palasia keitosta tassille, testasi kypsyyttä ja antoi meille koululaisille makupaloja. Voi, että oli herkullista.

Savossa ovat monet kaupat pitäneet perinnettä yllä ja määrättyinä viikon päivinä ovat kansalaiset saaneet ostaa mykykeiton aineksia kaupasta: tuoretta verta pullossa ja lihaa sekä sisäelimiä.

Äitini teki vielä korkeassa iässä leskenä ollessaan joskus mykykeittoa. 

Hän oli saanut perusteellisen koulutuksen tähän ruokaan talouskoulussa Kuopiossa. Harjoitteluun oli kuulunut toimiminen huushollerskana tohtori Tanskasen perheessä.

Äiti kertoi, että kyllä herrat söivät hyvin ennen sotia kotonaan. 

Kantarellien lakkienkin piti olla tasan kolme senttiä halkaisijalta, siis pieniä ja tuoreita. Sieniä joutui hakemaan torilta pärevakalla. Niistä oli tehty kastike metso- tai teeripaistille tai joskus sienikeittoa alkuruuaksi, kun Tanskasen perheeseen tuli sunnuntaina korkea-arvoisia vieraita päivälliselle. 

Miehet polttivat sikareita, joita ei maalla tunnettu ja ottivat aterian jälkeen arvokkaita juomia kahvin ohessa. Ja talouskoulun oppilas tarjoili huomaavaisesti.

Klaffissa oli viinaa monenlaista lajia aina tilanteen mukaiseen käyttöön. Silti humalassa eivät koskaan olleet vieraat eikä talon väki. 

Viinejä oli ollut kellarissa varalla aina joitakin pulloja niin kala kuin liharuualle. Tuolta ajaltako lienee tullut tapa pitää meillä kotona aina vierasvaroja: herkkuja vieraille ja yksi pullo viinaa pahan päivän varalle, jota ei koskaan tullut, ja sama pullo säilyi aina vaan.

Tohtorin leimalla varustetulla käskyllä oli voinut hakea viinakaupasta hyvää viiniä herrain pöytään, vaikka talouskoululainen oli alle 20- vuotias eikä itse tietenkään omistanut viinakorttia.

Ilmeisesti silloinkin rahalla oli se kuuluisa taivaallinen voima.

 Ihmisten puheet

Yksi ihmisyyden merkki on tiedemiesten mukaan kyky juoruta. Tämä oli minulle yllätys, kun kuulin tämän tosiasian radiosta.

Keskustelu on tärkeää, muuten asiat eivät etene tai tulee yhtenään kiusallisia yllätyksiä. Ruotsalaisilla sanotaan olevan erityisen hyvä keskustelukulttuuri työmailla, tuotesuunnittelussa ja kaikenlaisten asioiden pohdinnassa. Koko Ruotsi diskuteeraa.

Kun asiat on perusteellisesti puitu, silloin saavutetaan hyväksyttävä tulos. 

Sitten alkaa tapahtua. Liukuhihna nytkähtää ja korkealaatuisia Ruotsin tuotteita alkaa virrata kaupan kautta maailmalle. Kaikkialla tunnetaan Volvo, Scania, Husqvarna, Jonsered ja SKF:n laakerit sekä paljon muuta.

Juorun – hyvässä merkityksessä – sanotaan vievän kehitystä eteenpäin. Tieto leviää. 

Viljan viljely keksittiin noin 13 000 vuotta sitten Anatolian etelärinteillä. Tieto siitä viipyi kauan ennen kuin se saavutti Euroopan. 

Juoru toi lopulta viljelyn konstit Suomeenkin. Sitä ennen elettiin kalan, riistan, marjojen ja sienien avulla.

Puhe vei viestiä kauan nopeasti paikasta toiseen juorun avulla. 

Vasta noin 6000 vuotta on osattu kirjoittaa. 

Lukeminen ja kirjoittaminen olivat tuhansia vuosia hyvin harvinainen taito maailmalla. 

Vasta kirjapainotaidon keksimisen jälkeen keskiajan lopulla alkoi tulla aiheelliseksi opetella lukemaan. Silloinkin se koski vain oppineita, sillä kirjat olivat aluksi hyvin kalliita.

On vaikea kuvitella, että vasta runsaat 500 vuotta on ollut mahdollista niin sanottu tosiasioiden tarkistus. 

Sitä ennen liikkui vain sinnepäin olevia juoruja, joista monet olivat valetta. Tuomioistuimilla ei ollut käytössään juuri mustaa valkoisella, vaan tuomio annettiin ihmisten puheiden perusteella. 

Kuinka moni menetti henkensä väärien todistajien vuoksi? 

Tiedemiehetkin uskoivat, että noitia on olemassa. Liian etevät tai huomiota herättävät naiset olivat suuressa vaarassa joutua polttoroviolle.

Äskettäin Amerikan kansa pani pois viralta presidenttinsä – siististi vaaleissa – koska hänen lausumistaan 90 sadasta oli valetta. Asiaan vaikutti myöskin huono käytös naisia ja mustia kohtaan.

On ilmestynyt nyt käytössä olevalle Suomen kielelle käännetty Uusi Testamentti. Se ei ole virallinen kirkkoraamattu, se, jonka usein monimutkaisille lauseille meidät on jo kouluiässä totutettu. 

Vanhahtavat termit ja kreikan kielen rakenteen vaikutus tekstiin tekevät toisaalta aikaisemman tekstin monelle hyvin rakkaaksi. 

Älkää heittäkö helmiä sioille etteivät ne kääntyisi, hyökkäisi teidän kimppuunne ja repisi teitä kappaleiksi. Niin kirjoitetaan hyvin vanhoissa versioissa.

Olen jonkun verran perehtynyt uuteen käännökseen. Tekstin sujuvuus ja ymmärrettävyys ovat erinomaiset. Asiat ovat ilmaistu selkeästi. Lyhyillä lauseilla on pyritty siihen, että lukeminen sujuisi ilman suurta ponnistusta. Tässä on mielestäni käännöksen tehnyt työryhmä onnistunut hyvin.

Otetaanpa esimerkki. Uudessa käännöksessä sanotaan – suurin piirtein – näin: Johannes ei syö leipää eikä juo viiniä. Ihmiset sanovat, että hänessä on demoni. Ihmisen poika syö ja juo, ja ihmiset sanovat, että mikä mässäilijä ja juoppo, tulliaseman välistävetäjien ystävä.

Semmoisia ne ovat, ihmisten puheet. 

Vanhassa tekstissä sanottiin, että Johannes ei syö eikä juo. Ihmiset sanovat, että hänessä on paha henki. Ihmisen poika syö ja juo, ja ihmiset sanovat, että katso syömäriä ja viininjuojaa, publikaanien ja syntisten ystävää!

Olen ollut eläkeiän kynnykselle asti solakka. Eräs tuttu saman työpaikan rouva kertoi vuosikymmeniä tapauksen jälkeen, että hän kuuli ihmisten puheita mennessään aulassa odottavan väen ohitse.

Oli sanottu, että onkohan se tuo sen ohukaisen vaimo. Ohukaisella oli tarkoitettu minua. Sukunimi alkaa kyllä O- kirjaimella oikeastikin, mutta se ei kuvaa laihuutta, jollainen oli rakenteeni nuorempana.

Sukututkimuksen avulla – mihin liittyi myös dna- analyysi – selvisi, että Ovaskat ja Ovaskaiset ovat samasta eräästä Kirvun pitäjän kylästä lähtöisin. 

Kirvu on Karjalaa ja se jäi Talvisodan jälkeen Moskovan rauhassa osaksi Neuvostoliittoa.

Suku puolusti kaikin voimin Karjalan vapautta, mistä osoituksena voidaan pitää sitä, että molempien sukuhaarojen sotilas palkittiin Mannerheim- ristillä jatkosodan aikana. 

Merivoimissa palvellut sankari kävi isääni tapaamassa toiselta puolelta Suomea. Molemmat olivat isänmaallisia, mutta sangen vaatimattomia ihmisinä. He elivät hiljakseen erottumatta mitenkään tavallisesta kansasta.

Velvollisuuden tunto ja maanpuolustushenki olivat aina vahvat. 

Oli isälläkin vapaudenristi piilossa klaffin laatikossa, mutta hän ei pitänyt sitä koskaan rinnassaan. Riitti, että sotakaverit tiesivät asiaintilan. 

Isä piti pyhinä ja kylässä käydessään sotilastyyppisiä pussihousuja ja niihin liittyvää takkia niin kauan kuin ne kestivät. Oliko asu annettu kotiutettaessa omaksi marraskuussa 1944? 

Asuun liittyvät saappaat olivat hänelle hyvin mieluisat. 

Kumikengissä hautuvat jalat ja niiden pito aiheuttaa suonenvetoja, hän väitti. Tuon tiedon hän sanoi kuulleensa ikätovereiltaan.

Minun jalkani ovat samankaltaiset. Tapaus on itse koettu eikä se johdu ihmisten puheista vaan on tosiasia.

 Historiallinen hetki

Tulin isänpäivän aattona kylpemästä vaimon kotitalon ulkosaunasta. Löyly oli erinomainen ja saunan kuumuudessakin virkeä olo. Korvausilmaa tulee kiukaan tuleen runsaasti oven alta ja kuuma, vähemmän hapekas ilma poistuu räppänästä vinhaa vauhtia tuuliseen syysilmaan.

Huomasin naulakossa Blockmann- takin. Samanlainen on itsellä, pojalla ja lankomiehelläkin. 

Tämä takki on tuntematon ja vaarassa höyryisessä pukuhuoneessa homehtua, jos se jää siihen talveksi. 

Se kuuluisi kyllä Punaiselle Ristille oikeasti, mutta pitää vielä tarkastaa kesävierailta, voisiko heidän porukastaan löytyä omistaja.

Huomasin puhelimesta, kun tulin kotiin, että Biden on voittanut Amerikan vaalit. Kansa osasi onneksi valita oikean miehen. 

Se vain ihmetyttää eikö siitä maasta löydy yhtään nuorempaa poliitikkoa, joka jaksaisi hoitaa raskaan viran.

Nykyinen presidentti on amerikkalaisten asiantuntijoiden mukaan krooninen valehtelija. Hänen epäillään päässeen yliopistoonkin väärillä keinoilla rahan avulla. Siksi varmaan hänen yleissivistystään pidetään heikkona ja monista tärkeistä asioista hän ei tiedä yhtään mitään.

Naiset syyttävät häntä hyväksikäyttäjäksi ja puristelijaksi, häntyriksi, joka on vaientanut monet rahalla. Ei semmoinen voi olla sivistysvaltion johdossa loputtomiin.

Biden on liian vanha vastuulliseen virkaan. Jos hänellä on ymmärrys jäljellä, hänen pitäisi ottaa virka vastaan ja kesän tullen ilmoittaa, että virka on liian raskas vanhalle miehelle. 

On syytä pyytää kehiin Kamala Harris, joka on 55- vuotias ja hyvin koulutettu. Harris on lasikaton läpäissyt upea nainen. 

Hän varmasti pystyy hoitamaan presidentin pestin ja lakia lukeneena toimii oikein.

Soitin 1946 syntyneelle veljelle. Kuhaa tuntui menneen pyydyksiin hyvin. 

Veli on jakanut omastaan mummoille kaiken, mitä itse tai kalastuskaveri ei kerkeä syödä. 

Vanhat maatalojen emännät ovat olleet tyytyväisiä, sillä he ovat tottuneet nuorempana kalaruokiin. 

Kala, sienet, marjat, peruna ja leipä. Siinä itäsuomalaisten, paljon muuta maata köyhemmän väestönosan hengissä pitäneet hyödykkeet. 

Vasta nyt ymmärretään, että sehän on paljonkin sian läskikäristystä terveellisempää. Vieläkin monet uskovat, että pölli ei nouse ja huilaa ilman silavaa.

Olen mielissäni, kun veli jakaa omastaan, vaikka on itse köyhä. Vaimoakaan ei ole, mutta veli sentään välittää. 

Hän kertoi vähän tuohtuneena, kun pankissa olivat sanoneet, että rahaa ei enää voi juurikaan nostaa ilman uudentyyppistä henkilötodistusta.

Tuosta säikähtäneenä hän oli ajanut taksilla Suonenjoelle. Matka edestakaisin oli maksanut 100 euroa. Kaksi valokuvaa oli otettu, maksu 30 euroa. 

Poliisilaitoksella hän oli onneksi läpäissyt kuulustelun. Maksu oli ollut 55 euroa. Valtakirja oli annettu sen varalle, että postista pitää saada joku tyyppi, jolla on passi tai henkilötodistus, houkuteltua hakemaan valmis kuvallinen kortti. 

Lähtiessä kanslisti oli varoittanut, että asiakirja on voimassa vain viisi vuotta.

Veli arveli, että ehkä häneltä, pienituloiselta eläkeläiseltä, ei sentään kaiken tuon päälle enää vaadita lisää maksua. 

Aika kuuluu kyllä muuttuneen semmoiseksi, että kukaan ei hievahdakaan ilman keppanaa pieneenkään apuhommaan. Hän itse on selättänyt viinan, kaljan, tupakan, sokerin ja kaikenlaisten makeisten houkutuksen. 

Hyvittelin veljeä niin kuin vain miehet osaavat, lausumalla arkisesti hyvää jatkoa ja kuulemiin. Mitä oikeasti pitäisi sanoa?

Mökkipyyt

Kesämökki-metsästysmaja rakennettiin vuonna 1995 edesmenneen isäni rintamamiestilan maalle. Koska tuon metsäalueen taimikonhoitotyöt tulivat osalleni, tarvittiin tukikohta, jossa voi yöpyä ja missä on suoja työvälineille. Siellä piti säilyttää moottorisahaa, raivaussahaa, niiden huoltoon liittyviä työvälineitä, poltto- ja voiteluaineita. 

Tein suoraan metsästä kaadetuista puista hirsiä, jotka koloin kuorimaraudalla. Sain vuosien mittaan aikaiseksi kolme heinälatoa muistuttavaa varastoa, joissa on peltikatto. Yhdessä on työvälineitä ja kahdessa muussa aina kuivumassa klapeja, joita kuljetan peräkärryllä kotiinikin.

Vanha kuusimetsä ympäröi mökkiä, mutta järvelle päin kaikki kuuset kaadettiin pois varjostamassa, ja nyt siinä seisoo salskea männikkö.

Alueella on lähteitä, joista yhden tuotto on niin suuri, että se on sula talvipakkasillakin. 

Siinä on yksi betonirengas, jonka päällä on saranalla varustettu kansi. Tästä otetaan juomavesi, mutta pesuvesi pumpataan järvestä. Sen rantaan on mökistä kaksikymmentäviisi metriä. Matkan määritti rakennusmestari.

Lähellä kasvaa suuria leppiä ja melko lähellä olevan nuoren koivikon seassa on muutama vanha leppä. Aluskasvustona siinä on tiheähkö kuusentaimikko. 

Kun jahti alkoi seuraavana syksynä mökin valmistumisen jälkeen, vihelsin puoliksi huvikseni pienellä avoterassilla pyypilliin. 

Yllättäen pyy vastasi lepikosta. Toisella pillin vihellyksellä se lensi aivan terassin läheltä ja kiepsahti suuren kuusen alaoksalle. 

Hiivin sisälle ja otin haulikon, latasin ja ammuin salakavalasti nurkan suojasta pyyn. 

Kun viikon päästä tultiin uudelleen paikalle, keittiön ikkunan alla oli naaraspyy kuolleena. Se oli törmännyt ikkunaan. Etsikö se puolisoaan, jonka olin ampunut?

Ikkunaan laitettiin vihreä itikkaverkko lasista viiden sentin etäisyydelle. Se sai jäädä siihen pysyvästi. 

Uusia törmäyksiä ei ole tullut.

Tapaus alkoi vaivata minua, ja niin pojan kanssa päätettiin, että mökin ympärillä on sadan metrin säteinen ympyrä, jolla pyyt saavat olla turvassa. Turva-alue on käytännössä kaksi hehtaaria.

Muutama vuosi sitten kapeahko terassi lasitettiin ja matalien seinämien aukkoihin laitettiin plexit suojaamaan sateelta, roskilta ja lumelta. 

Tein itse ikkunoiden pokat. Lasit niihin laittoi liike naapurikunnassa.

Laitoin ikkunoihin puuristikot, koska olin jostain lukenut, että ne estävät lintuja törmäämästä laseihin. Sivuilta näki suoraan terassin läpi vastapäisen metsän, joten pelko oli aiheellinen. Koristeristikot ovat auttaneet, toistaiseksi.

Sorsien ruokintaa varten kannellisissa korvoissa on viljaa puuvaraston lähellä. Kun jyviä tippuu maahan, pyyt pääsevät syömään jyviä. Muutaman kerran pyyn on nähty lähtevän lentoon korvojen luota.

Varmaan suurimman osan jyvistä syövät pikkulinnut ja närhet, jotka ovat itäisessä Suomessa yleisiä.

Muutaman sadan metrin päässä on metsitetty niitty, jonka läpi virtaa metsäpuro. Kuusen kasvu on hyvää, mutta istutus on valtavan mesiangervon ja horsman kasvun vuoksi monessa kohtaa epäonnistunut. 

Aukkoihin nousi nopeasti koivuja niin runsaasti, että kerran kaikki varastot olivat täynnä niistä tehtyjä klapeja. 

Niittyä reunustaa suurten leppien vyöhyke. Olen antanut niiden olla rauhassa, koska tässä seudussa on koko muistini ajan ollut aina pyitä. Niityn ympärillä on sekä vanhoja että nuoria koivuja, vasta sitten alkaa havupuumetsä. Pitkin puron vartta koivujen kasvualue nousee itään päin mäkialueelle asti. Tämä on ollut jänistenkin suosima paikka.

Laitoin niitylle hirville suolakiven ja koivikkoon vielä kierretangon avulla katkaistun koivun tyviosaan kaksi riistakiveä päällekkäin. Suoja sateelta syntyi tuulilasin pesunesteen tyhjästä kanisterista. Laitoin kierretankoon mutterin päälle prikan, sitten kanisterin. Sen pohjaan tein ahtaan reiän, ja sitten tuli toinen prikka ja toinen mutteri. Kierretankoa suojaa pätkä puutarhaletkua. Hirven kieli voi vahingoittua kovassa pakkasessa, jos se tarttuu kylmään rautaan.

Leikkasin saksilla kanisterin reunat niin pitkiksi, että ylempi kivi jäi täysin suojaan sateelta. Sieltä se tulee näkyviin, kun alempi kivi madaltuu kuluessaan.

Hirvet eivät välittäneet mitään pesunesteen hajusta, vaan alkoivat heti käydä nuolemassa suolaa.

Niityn keskellä olevan kiven lähelle pantiin riistakamera tuuheaan kuuseen, joka oli istutetun taimirivin päässä.

Kuvista näkyi, miten hienosti hirvilehmä hoitaa vasojaan. Mullit ja uroshirvet kävivät nuolemassa yöaikaan, mutta hirvilehmä vasoineen oli paikalla keskellä päivääkin.

Kuvien päivämääristä ja kelloajoista selvisi, että vasaporukka ei pelännyt, vaikka mökillä halottiin halkoja tai käytettiin moottorisahaa. Emähirvi kyllä kuunteli välillä mökiltä päin kuuluvia ääniä, mutta suolakiven nuoleminen jatkui kauan.

Tästä kivestä valuvaa suolaa jänikset käyvät yöaikaan nuolemassa ja ne jyrsivät katkaistun koivun tyven kuoren puuainetta myöten pois.

Mökiltä ulottui siis pyiden kannalta suojainen alue lähellä oleviin mäkiin asti. Siellä on huononakin marjavuotena aina sen verran marjoja, että pirteä tiheikkölintu viihtyy hyvin.

Vanhojen metsien aikaan metsoja kävi nyt metsitetyllä niityllä kauraseipäillä, ja niitä oli muutenkin runsaasti. Teeret ruokailivat säännöllisesti koivuissa ja jäniksiä riitti. Hirvistä tässä ei ollut havaintoja.

Nyt metsot ovat täysin kadonneet, kun vanhat metsät ovat poissa. Teeriä on, mutta vähänlaisesti. Hirvet ovat tulokkaita. Jänikset viihtyvät ja pyitä on huonoinakin lintuvuosina sekä mökillä että niityn tuntumassa.

On mukavaa huomata, että ympäristön muutoksista huolimatta pyypesue ylittää tien yhä samoista paikoista kuin kuusikymmentä vuotta sitten. Puro on matala ja siinä on hiekkapohja. Pyyt saavat kivipiiraansa pieniä kvartsin kappaleita purosta tai mökin läheltä, johon puro laskee. Puron vesi on aina hyvin kylmää ja siinä elää puronahkiaisia.

Järven rantaan on muodostunut puron suuhun eräänlainen delta, jossa uutta rantaviivaa on tullut yli kymmenen metriä lisää sen jälkeen kun alkuperäinen puron uoma eräänä keväänä tukkeutui hiekasta. Koko rantapelto lainehti vedestä. Silloin kutsuin kaivurimiehen tekemään pellon kohdalle ojan vinosti lähemmäs mökkirantaan päin.

Kylvin hiekalle metsästysseuralta saamaani kvartsisoraa. Muutamia vuosia sitten annoin kaivurimiehen avata vanhan puron uoman uudelleen. 

Tässä puron vanhassa laskupaikassa järveen on deltan rantaviivaa melkein kolmekymmentä metriä.  Se oli lapsuuteni aikana talon uimapaikka. 

Siinä ei ollut rantakiviä tai hakoja veden alla. Vesi syveni nopeasti niin, että laiturin päältä hypättiin kovan spurtin päätteeksi jalat tai pää edellä veteen. Se oli turvallista ja mukavaa.

Vaikka olen saanut jahdista monesti pyyn, sen vaatimaton kauneus on paljastunut kunnolla vasta lintukaukoputken avulla.  Laitteessa on hyvä suurennus ja erittäin terävä kuva. Pyyn upea höyhennys pääsee loistoonsa, kun pyy on elossa. 

Kun tässä niitä ei häiritä, vaan suositaan, mökkipyyt elävät omassa paratiisissaan oikeaa elämää. Se kuuluu niille niin kauan kuin minulla on asiasta päätösvalta. 

Mökkipyyt eivät ole kesyyntyneet. Ne lähtevät pakoon normaalilta pyyn pakoetäisyydeltä, kun näkevät ihmisen.

Näyttää siltä, että pyyt tarvitsevat riittävästi leppiä ja koivuja, soraa, jonka sirujen koko on sopiva ja raikasta, virtaavaa vettä. Parasta olisi varmaankin sora, jonka rakeet luonnon voimat ovat silottaneet.  

Nykyään tehdään kalliosta mursketta, jonka rakeet ovat teräväsärmäisiä. Niitä ei pyyn ole varmaan helppo niellä. 

En tiedä onko matala vesi, joka virtaa, tärkeä. Ainakin pikkulinnut kylpevät semmoisessa. Kylmävetisiä lähteitä on lähellä. Niiden tuntumassa kasvaa suuria saniaisia. 

Pyy tekee suuren poikueen. 

Silti pyyt eivät lisäänny, vaikka alueella ei metsästetä. Syy on vain yksi – kuten laulussa Lapin kesä – kanahaukka, vaan ei Lapin kesä, jot aatellessa mieli apeutuu. 

Pyyn näkemisen jälkeen käy päinvastoin.

Noutaja tarkastaa saalista.

 

Kolme auringon nousua

 

Varhainen lintu löytää madon, sanotaan.

Tänä vuonna kanalintuja on ollut runsaasti, mutta pyy on edelleen parempi pivossa kuin kymmenen oksalla. 

Metsästys on vaikea tapa hankkia paisti. Helpompi on ostaa lihaa kaupasta, jossa on tarjolla ihmisen pakkoruokkimaa elukkaa monessa muodossa: tuoreena, keittolihana, valmiiksi maustettuna tai pidemmälle jalostettuna. On kinkkua, leikkelettä, savulihaa ja makkaroita. Löytyy vielä silavaakin.

Varustauduin jo aamupimeällä kahden naamioverkon pätkän kanssa syksyiseen metsään. Asetin verkot kiilan muotoon mäntyvaltaiseen seutuun, jossa kyllä seassa näkyi muutamia koivujakin. Tässä paikassa ovat teeret pitäneet keväisin peliään, sekä myöskin pienen rotkojärven jäällä, jonka rantamaata tämä paikka on.

Suuri nautinto on nauttia aamupala ulkosalla. Kaadan kuumaa kahvia kuksaan ja kaivan repun taskusta eväät: halkaistuja sämpylöitä, joissa on juustoa välissä. En jaksanut tänä aamuna keittää kahta kananmunaa, jotka suolan kanssa maistuvat kuin  herkut herrojen pöydässä. Ekstrana on vielä toiselle kupilliselle suuri ja ilmava voisuolasarvi, kroissantti. Mitä puuttuu? Kasvikset!

 

Kajo käy, itä on jo punainen. Äkkiä selän takaa kuuluu rupistelua ja kotkotusta. Linnut ovat tulleet aivan selän taakse! On pakko olla liikkumatta kuin suuresta rikoksesta tuomitun.

Kukukruu mainitaan moneen kertaan. Äkkiä teeret pelmahtavat lentoon, mutta kierroksen tehtyään asettuvat koivuihin haulikkohollille.

Lisää lyyrapyrstöisiä lentää mäntyihin järven yli.

 Korkealla harjulla aloittaa pääkukko pelinsä.

Ilma tuntuu täyttyvän teerien ääntelystä, suhautuksista ja kukukruusta.

On tuskallista, että otin mukaan vain kevyen kiväärin. Lintu hajoaa kappaleiksi, jos sillä ampuu kolmenkymmenen metrin päästä.

 

On vain odotettava. Äkkiä linnut valpastuvat. Jokaisella on kaula tikkusuorana, mikä merkitsee valmiutta pakoon.

Ja niin ne lähtevät ilman selvää syytä, ja jään yksin istumaan metsään juuri, kun tuntui, että saalis on käden ulottuvilla. Tätäkö se tiesi, uni suuresta teeriparvesta?

 Seuraavan aamuna otin mukaan haulikon luotiaseen lisäksi.

Teerien sinfonia alkoi taas juuri auringon noustessa. Ne niin leikkivät ja rymistelivät, etten ollut moista ennen nähnyt.

Leikillinen takaa-ajo toi yhden mustapukuisen kahdenkymmenen metrin päähän. Lintu oli päin. Työnsin haulikon naamioverkon aukosta esiin ja otin tähtäyksen rintapäähän. Salo repesi, kun ase pauhasi! Ällistys oli siitä isommasta päästä, kun teeri pakeni vasemmalle. Se teki ohilennon kuin Hornet- hävittäjä.

Tajusin, että lentoon ammuntaan viritetty haulikko vie ylös. Olisi pitänyt tähdätä niin, että lintu istuu tähtäinten päällä.

 Sadan metrin päässä männyn latvuksessa näkyi olevan kovin tumma oksan pää. Kiinnostuin siitä vasta kymmenen minuutin päästä, ja katsoin kiikarilla. Suuri musta teeri! Kaula oli jo valmiiksi tikkusuorana. Kun työnsin kivääriä naamioverkon alta tähtäysasentoon, teerikukko lähti ilman eri käskyä pakoon. Pettymyksen sietämätön painolasti lysäytti hartiat alas.

 

Kolmas kerta se toden sanoo, kuulee joskus mainittavan.

Niinpä otin raskaan tarkkuuskiväärini, joka on tavallisesti mukana hirvimetsällä. Siihen saa helposti lintupatruunoita.

 Tuuri toi viisitoistapäisen teeritokan sadan metrin päähän. Alustana oli   petäjän kanto, pehmustettuna nahkarukkasilla. Kahdeksankertainen suurennus on ottavin, minua on neuvottu. Teeri istui sivuttain mitään aavistamatta.

 Kun ase pamahti, teeret pakenivat valtavalla vauhdilla.

Saalista ei löytynyt. Sitä ei löytänyt tarkkanokkainen labradorikaan, joten ohihan se meni.

 Oudot jutut vaativat järkevän selityksen. Ravittuani itseäni kinkkuvoileivällä ja tulisella kahvilla tein maalitaulun ja ammuin 60 metrin matkalta hyvältä tuelta. Kuula kävi viisi senttiä vasemmalle ja ylös. Ilmankos teeri niin syvään kumarsi lähtiessään pakoon!

Pitäisi alkaa vähitellen uskoa, että lintupatruunan luoti ei käy samaan reikään raskaan hirviluodin kera. Lukion fysiikkakin taitaa asiasta mainita.

 

No, luottamus Saksan armeijan alihankkijan kiikariin ei ollut vielä menetetty, muutoinhan maailman kirjat vallan sekaisin olisivat, tuumailin.

 Miten saisin linnut tulemaan haluttuun paikkaan niin, että passipaikan voisi valita sopivan matkan päästä?

 Ajatus teeren kuvista tulvahtaa mieleen miellyttävänä hyökynä.

Koska on vapaapäivä ajan kiihkeän ajattelun valtaamana rautakauppaan. Ostan seitsemän senttiä pitkiä torx- ruuveja. Valitsen sopivan kokoisen kulmaraudan ja suoran levyn, joissa on reikiä. Niitä käytetään rakennuksilla kiinnityksiin. Etsin kaupasta myös jämäkän saranan. Katson, että sen lehdet ovat pitkät ja niissä on riittävästi reikiä ruuveille.

 

Sahaan pyörösahalla halki kaksi harmaantunutta, mutta virheetöntä viiden tuuman lautaa. Ne ovat nelimetrisiä. Niistä syntyy kahdeksan metriä pitkä salko, kun ruuvaan toisen laudan puolikkaan toista vasten.

Ruuvit tulevat noin kuudenkymmenen sentin välein, ja jatkoksen yli menevän sivuriman pituuden määräksi katson puolitoista metriä. Pää päätä vasten tulevan liitoskohdan vahvistan kaksikymmentä senttiä pitkällä reikälevyllä.

 Salon tyvipäähän kiinnitän saranan ja kulmaraudan jo kotona valmiiksi. Latvapäähän poraan reiän, jonka läpi menee parahiksi kymmenen senttiä pitkä kierretangon pätkä. Riman molemmin puolin asetetut mutterit pitävät sen tiukasti paikoillaan. Kahden lisämutterin ja suurien neliön muotoisten prikkojen avulla syntyy sopiva kulkutie narulle, kuten lipputangossakin. Liukastukseksi tähän prikkojen väliin kierrän kymmenkunta kierrosta ohutta muovinauhaa, jota tavallisesti käytetään metalliputkien jatkoksissa tiivisteenä.

 Naruksi valitsen kolme milliä paksun punotun pyykkinarun. Se on samanlaista kuin lippunaru, mutta ohuempaa. Naruun laitan kaksi rautalankakoukkua parin metrin välein. Vielä kiinnitän yhdellä ruuvilla salon alaosaan kymmenen senttiä pitkän puutapin, jotta narun saa kiinnitettyä kunnolla, kun kuvat ovat paikoillaan.

 

Minulla on kaksi tyroxista teeren kuvaa vanhastaan. Työnnän moottorisahan viilan kuvan läpi sen mahassa olevan syvennyksen kautta. Sidon mutterin rautalankaan, jonka vapaan pään työnnän reiästä läpi. Lankaan tulee selän puolelle sentin läpimittainen kiinnikerengas. Kokeilu osoittaa, että kuva riippuu renkaasta tasapainoisessa asennossa

 Aikaisemman vahtipaikan etelän puolella on korkeahko harju, johon asti on parikymmentä vuotta sitten vanha metsä kaadettu pois. Aukolle on jätetty suuria mäntyjä siemenpuiksi. Karussa maassa kasvaa siellä täällä vanhoja, tiheäoksaisia kuusia ja koivuja. Niitä ei ole motomies kelpuuttanut.

 Salko on yllättävän jämäkkä. Se kulkee pahemmin notkumatta auton taakkatelineellä.

Asennusreissulle otan mukaan kevyen moottorisahan ja akkuporakoneen sopivan torxpään kera sekä ruuveja.  

Vaimo lähtee avustajaksi, sillä kannettavaa on liikaa yhdelle miehelle. Kuvat, ruuvit ja porakone kulkevat hyvin repussa. Niiden mukaan työnnän vielä naamioverkotkin.

 

Yksi lepotauko on välttämätön harjulle noustessa, sillä maasto on vaivalloista kävellä. Paikoittain on kivirakkaa, jossa on vain ohut kuntta päällä.

 Vahtipaikka katseluttaa vähän aikaa.

Onneksi löytyy kaksi lähekkäin kasvavaa koivua, joista toisen kaadan puolen metrin kantoon. Latvuksesta sahaan kaksi kolmimetristä pätkää ja karsin niistä oksat toiselta puolelta pois. Tuoreet koivut ovat raskaita raahata, mutta vaimon antama lisäteho auttaa sopivasti. Puutavarasakset unohtuivat kiireen hötäkässä pois. Nyt niitä olisi tarvittu.

Haulikkohollin päässä nostamme latvukset pystyyn vastakkain, jolloin syntyy tiipiitä muistuttava rakennelma. Sen keskellä ei ole oksia. Kierrän naamioverkon suojaksi ympärille, ja niin vahtipaikka on valmis.

 

Sahaan kantoon tasaisen pinnan ja sitä vastaan kohtisuoraan alaspäin otsapinnan. Siihen kiinnitän saranan vapaan lehden pitkillä ruuveilla. Yhdessä nostamme salkoa varovasti pystyyn päin. Se nousee kevyesti ja kiinnitys kantoon pitää. Menen ottamaan loppuvaiheessa vastaan, kun vaimo työntää. Kiinnitän kulmaraudan lopullisesti kantoon. Salko seisoo sopivasti niin, että se on osaksi vieressä kasvavan koivun oksain latvojen rungon puolella.

 Haluan vielä kokeilla kuvien nostoa paikoilleen. Systeemi pelaa virheettömästi, mutta vaatii sen, että kuva pannaan jo noston alussa molempien narujen ja salkopuun väliin. Muuten kaave jää hieman kallelleen ja takertelee koivun oksiin ikävästi.

 

Kokeilun jälkeen vien kuvat kotukseen odottamaan. Tulomatkalla löydän sopivan kiväärimiehen paikan sadan metrin päästä suuren kiven katveesta. Sammalpeitteisen kiven päältä on hyvä ampua taivasta vasten kuvastuvia teeriä kuvaussalon lähellä kasvaviin koivuihin ja siemenpetäjiin.

 Työskentelen kiihkeästi kaksi ja puoli päivää virkapaikalla. 

Homma sujuu kuin virran juoksu, sillä huolellisesti maastossa tehty valmistelu pomppaa yhtenään mieleen autuuttaen sen täydellisesti. Välillä ihan hymyilyttää. Naispuolinen avustaja huomaa sen ja kysyy, mikä nyt on niin hauskaa. Kerron, että kyseessä ei ole sen vakavampi juttu kuin teeren metsästys!

 

Ajan torstaina, kun työ loppuu eväiden ja koiran kanssa sadan kilometrin päähän metsästysmajalle. Paikka on kylmillään, joten ilta kuluu rakennuksen lämmityksessä, veden noudossa sekä päivällisen valmistuksessa rattoisasti.

 Teen jääkaappiin illalla valmiiksi voileipiä sekä pakkaan pieneen pussiin sokeria, lusikan, ja suolansirottimen. Aamulla voin keittää termokseen kahvin sekä kypsentää kattilassa kananmunat. Panen haulikon valmiiksi suojuspussiin ja patruunat metsästyspuvun taskuun. Annostelen noutavalle koiralle Minigrip- pussiin aamuaterian, ja työnnän annoksen valmiiksi repun läppätaskuun.

 

Puhelin antaa herätyssignaalinsa viideltä. Vilkaisen ovelta ulos. Siellä on sysipimeää.

Korva ei kuule tuulen huminaa, mikä merkitsisi suloisen, hyvin houkuttelevaisen unen jatkamista paksun villapeitteen alla.

Koirakin havahtuu makuupaikaltaan ja pyrkii ulos. Päästän pikimustan labradorin pimeyteen.

Juuri, kun kahvi on valmista ja munat jo pakattu lämpökennoon, koira raapaisee ovea. Sillä merkillä se on pienestä pitäen pyrkinyt sisälle.

Tummaksi sävytetyllä puuöljyllä käsiteltyyn oven pintaan on kulunut vuosien aikana vaaleampi kohta lukuisien sisälle pyrkimisten seurauksena. Vanhaa koiraa ei uusille tempuille voi opettaa, joten asiaan on vaikea puuttua.

 

Dieselmoottori käynnistyy hieman kakistellen viileässä lokakuun loppupuolen aamussa. Laseissa ei ole jäätä, vaan paksu huuru. Koira loikkaa vauhdin oton avustamana peräkonttiin. Nivelissä on jo kulumaa. Paikaltaan pompaten se ei enää pääse loikkaamalla paikoilleen, vaan joskus se pitää nostaa.

 Rastaita lähtee pimeältä tieltä vähän päästä pakoon. Mitähän ne tieltä hakevat? Ehkäpä kastematoja.

Pysäytän metsäautotien levennykselle ja päästän koiran jaloittelemaan. Raskasta koiraa on mahdoton kuljettaa vaikeassa maastossa taluttimella. Parhaiten nousu harjulle onnistuu, kun noutaja saa itse valita reittinsä. Käytän menomatkan aikana otsalamppua, koska minkäänlaista polkua ei ole.

 

Työnnyn vahtikotukseen, ja jätän sinne aseen ja repun sekä koiran hihnan. Kuvat vien paikoilleen heti, vaikka on vielä pimeää. Käsitykseni mukaan vahtipaikalla ei saa ryskää juuri ennen auringon nousua, muuten linnut eivät tule.

Lampussa on toiminto, jolla saa esille kapean, mutta voimakkaan valon. Totean sen avulla, että kuvat ovat hyvässä asennossa, ylempi metrin päässä koivun latvasta.

 

On aamupalan aika.

Vihellän hillitysti, ja labradori ilmestyy kotukseen pimeästä kuin aave.

Kytken sen ja sidon taluttimen toisen pään vankkaan oksaan. Näen otsalampun himmeämmän valotoiminnon avulla, että noutaja lipoo kieltään, kun kaivan sen annosta repusta. Kaadan kuivamuonan sammaleiden päälle. Siitä se häviää ahnaaseen kitaan.

Kaadan kuksaan kahvia ja nautin eväitä. Pieni nälkä huikaiseekin jo mahassa.  Kun saan syönnin alulle, sammutan otsalampun. On täysin kiireetön hetki, jonka soisi niin monelle nykypäivän hektisessä paineessa taistelevalle.

 

Jostain syystä olen juuri nyt erityisen huolissani naapurustossa asuvasta miehestä. En ole päässyt kunnon keskusteluun vuosikausiin, koska hänellä on niin paljon menoa. Kokemukseni mukaan ihminen pysäytetään tuolta yläilmoista käsin jossain vaiheessa.

 Tavallisimmat keinot näkyvät olevan auto- onnettomuus tai sairauskohtaus. Ei välttämättä itsellä, mutta lähipiirissä. Työni kautta tiedän niin monta esimerkkiä, että huoli on todellinen, konkreettinen.

 Mutta, mutta. Menepä sanomaan jotain nykypäivien tehopakkauksille! Siitä saa osakseen vain ihmettelyä, ja vaarana on välien katkeaminen. Aamuhetken filosofia johtaa noidankehään, josta on vain yksi ulospääsy: hoida vain ja ainoastaan omat asiasi!

 

Kun alan syödä kanamunaa on jo sen verran valoisaa, että näen sirottaa oikean määrän suolaa sen päälle. Koira tuijottaa silmää räpäyttämättä, kun voittamaton herkku pala palalta häviää sen isännän suuhun. Mustat silmät eivät hurmaa minua niin paljon, että luovuttaisin omastani mitään. Onhan peto jo saanut annoksensa.

 Aseen olen panostanut valmiiksi kuvien noston jälkeen.

Työntelen aamiaisastiat reppuun ja nostan haulikon syliin.

Kello on kymmenen yli kuuden. Aikaisemmalla reissulla ensimmäiset teerien äänet kuuluivat tähän aikaan.

 

Nyt on taivas paksussa pilvessä, joten aikataulu voi heittää, aprikoin. Juuri silloin kuuluu kiväärin laukaus idän puolelta. Sitä edelsi hiuksenhienosti selvä osuman ääni.

Hetken päästä näen naamioverkon aukosta, että teeriparvi lentää laukauksen suunnalta päin. Linnut kaartavat juuri tänne, harjulle! Huomasivatpas kuvat.

 

Ensimmäiset laskeutuvat mäntyihin, mutta kolme tulee koivuun, jossa on kuvaussalko. Tähtään nuorta kukkoa, joka on muita alempana.

Kun lintu istuu kiskon päällä, laukaisen heti. Teeri suistuu alas, muut pakenevat.

Komennan noutajan hakuun. Vanhalla rutiinilla kokenut koira tuo saaliin kotukseen ja pudottaa sen maahan. Niin se on aina tehnyt, jos lintu on kuollut, mutta pitää kiinni, jos ammutussa on elon merkkejä.

 Suolistan teeren heti, ja napsautan puukolla poikki pienen katajan oksan, mikä selän takaa työntyy kotukseen. Sen työnnän linnun vatsaonteloon ja käärin sitten saaliin sanomalehteen. En ole antanut periksi muovipussin helppoudelle.

 Kuulen kuinka teerien soidin alkaa aikaisemmalla vahtipaikalla harjun pohjoispuolella lähellä järven rantaa.

 

Otan toisen kupillisen kahvia.  Näen samalla, että pilviverho repeilee idässä päin ja kirkas myöhäissyksyn aurinko valaisee maisemaa. Teerien soidin on huipussaan. Suhauksia kuuluu monelta suunnalta.

 Päätän kokeilla pilliä. On vaikea sanoa, vastaavatko teeret, sillä muutenkin ne ääntelevät kiihkeästi.

Äkkiä kuuluu suhinaa, ja pieni parvi laskeutuu kuvien lähelle sekä isoon mäntyyn, joka on sopivan matkan päässä.

Teeret keskustelevat ja yleisin sana on kukukruu.

Otan männyssä sivuttain istuvan teeren jyvälle ja ammun.

Osuma taas!

Parvi heittäytyy siivilleen alarinteen suuntaan.

Noutaja tekee työnsä kiireettömästi, mutta huolellisesti.

 

Päätän lopettaa metsästyksen tältä syksyltä tähän. Kaksi teertä on tämän vuoden saalis, ja se on riittävästi. Vuosikymmeniä kestänyt ketju ei nytkään katkennut.

Otan kuvat alas, mutta salon jätän paikoilleen patinoitumaan. Parhaimman kevätahavan aikaan on aikomuksena laskea salko alas ja käsitellä se perusteellisesti 25 % tervalla.

Sama käsittely on annettava kaikille osille säätä vastaan, myös kannolle, joka pitää kuoria puupinnalle. Kuorellinen koivu pehmenee nopeasti.

 

Naamioverkko saa jäädä paikoilleen, koska tulen taas huomenna nauttimaan aamiaista metsään.

Silloin mukana on aseen sijasta kamera, jolla koetan saada ystäväni teeret siirrettyä bittimaailmaan ikuiseen elämään!

En tunne olevani juurikaan vaarallinen tyyppi luonnon eläimille, vaan enempi säästäväinen. Ei nykyään kenenkään ammatti voi olla metsästäjä, vaan tulot ruokaan tulevat muuta reittiä pitkin. 

Hetken viivähdettyään takuuvarmasti killingit myös poistuvat toista, salaperäistä reittiään, sillä niillä ei ole pysyväistä asuinsijaa luonani.

Teeriä huurteisessa marraskuun metsässä.