Vanhan ajan kaikuja

 

Olen koettanut tavoittaa vanhaa aikaa puhelemalla ihmisten kanssa.

Näyttää siltä, että kolmen ja puolen vuodenkin ikäero jo avaa paljon näkymiä menneeseen. Veli on ollut suuri aarrearkku minulle. Hän on aina ollut kiinnostunut vanhoista työtavoista, ja sosiaalisena ihmisenä hän on kerännyt valtavan tietovaraston itselleen.

On suuri nautinto keskustella vanhan ajan toimista ja työtavoista. Näitä tietoja pidän aarteena itselleni.

Veli kertoi talosta, jossa oli sata hehtaaria metsää ja sen päälle kolmekymmentä hehtaaria kivetöntä peltoa. Päällimmäisenä siinä oli hyvä multakerros ja sen alla puoli metriä viljavaa silttiä.

Talossa tykättiin kovasti hevosista.

Suuressa tallissa oli viisikymmenluvulla juuri ennen traktoriaikaa kaksikymmentä työhevosta.

Kevään peltotöissä oli aamupäivällä kahdessa vuorossa käytössä viisi hevosta molemmissa.

Puolisen jälkeen tuoreilla hevosilla tehtiin kaksi neljän tunnin jaksoa töitä. Kussakin vuorossa oli viisi hevosta.

Näin kaikilla hevosilla oli kohtuullinen päivän kuorma, mutta niitä ei rasitettu liikaa. Samalla tavalla tehtiin tuossa talossa heinän niitossa ja viljan kokoamisessa puintiin sekä rahdin ajossa talvella.

Keväällä maamiehellä on tänäkin päivänä lyhyt suotuisa muokkaus- ja kylvöaika. Silloin tehdään pitkää päivää.

Niin tekivät maatalon miehet ennen koneaikaa hevosilla. Jos peltoala oli iso, tarvittiin paljon hevosia työhön.

Peräti kaksikymmentä hevosta kyllä selittyy osaksi vain sillä, että koko tuon talon väki oli vahvasti pihkassa hevosiin muutenkin.

 

Paikassa, jonka nimi on Tuliniemi, asui ennen hyvä hevosmies. Kalaisessa järvessä on ihan lähellä Tulisaari kaikuna menneistä ajoista. Järven laskujoessa uivat yhä - nyt rauhoitettuna - suuret taimenet, joita herrat tulivat Kuopiosta asti hevoskieseillä kauan sitten onkimaan.

Talon mies oli pienikokoinen ja solakka. Veli kertoi, että hänellä oli kevyt kosketus ohjaksiin ja pehmeästi lausutut sanat hevoselle. Hevonen oli opetettu perusteellisesti niin, että koskaan ei tullut mitään vahinkoja töissä. Kiintymys hevoseen ylitti tavalliset mitat ja se on verrattavissa morsiamen hyvään hoitoon.

Entisaikaan miehet puhelivat mukavia hevoselleen, hyräilivät työn aikana lauluja, mikä varmaan rauhoitti hevosta. Tauolla ja hevoshaassa he kuin huomaamatta livauttivat hevoselle, milloin rieskan palasen milloin kouran kupurallisen kauroja. Hevonenhan ottaa tarjotun hyvin hellästi vastaan. Ei tarvitse varoa hyppysiään.

Veli muistaa päässeensä alle kouluiässä talvella hevoskyydissä isän kanssa kahdenkymmenenviiden kilometrin päähän kunnan keskustan ihmeitä näkemään.

Menomatkalla oli käyty isän asetoverin luona kylässä. Siellä oli saatu maistella lähes kilon painoisia, savustettuja ahvenia. Isä ei ollut koskaan aiemmin nähnyt niin suuria. 

Talon isäntä oli se mies, joka ilmoitti sumuisena aamuna Syvärillä, että vastapäinen metsä vilisi mustanaan ryssiä. Konekiväärissä oli enää puoli vyötä jäljellä aikaisemmista taisteluista. Silloin isäni lähti juoksemaan ammusten täydennyspaikalle konepistooleineen ja toi sieltä valmiita konekiväärin panosvöitä niin paljon kuin jaksoi kantaa. Kohta alkoi hyökkäys, joka juuri ja juuri pystyttiin torjumaan. Niissä oloissa syntyi toveruus, joka kesti kuolemaan asti.

Kunnan keskustassa tie ylittää Nilakka- Koskivesi- järvialueen ja Rasvankijärven välisen salmen.

Viisikymmenluvun alussa siinä oli ollut puusilta. Ennen siltaa oli ollut kyltti. Siihen oli kirjoitettu, että hevosten juoksutus sillalla on kielletty kolmenkymmenen päiväsakon uhalla.

Nykyään paikalla menee pikitie ja sillan rakenteet ovat terästä.

Potun panossa isä käytti hevoselle vain kahta käskyä. Ensimmäinen oli vako. Silloin hevonen veti sorkka-aatraa suoraan peltomaan laidasta alkaen.

Kun isä halusi hevosen kulkevan lähempänä edellistä jo kylvettyä penkkiä, hän käskytti hevosta sanomalla liki. Luulin jostain syystä kauan aikaa, että hän sanoo viki. Äkkiä oivalsin, että liki tarkoittaa selvästi, että hevosen pitää vähän lähestyä edellistä penkkiä.

Vikihän ei tarkoita mitään järjellistä, vaan on ainoastaan Viktor Klimenkon lempinimi.

Olen ajanut neljää eri Opel-merkkistä autoa vuosikymmenten aikana.

Kerran mökiltä pois lähtiessä auto ei käynnistynyt, kun tuli kotiin lähdön aika. Soitin hätäpuhelun kotiin vaimolle. Hän nouti minut ja pojan pikku- Pösöllä kotiin.

 Sitä ennen soitin huoltomiehelle, jonka tiesin hyvin taitavaksi. Erityisesti hän oli perehtynyt saksalaisiin autoihin. Hän osasi huoltaa kaikki autot, perämoottorit ja traktorit.

Mies tuli paikalle ja kysyi, mikä on hätänä. Sanoin, että auto on hyvin toiminut tähän asti, mutta ei nyt lähde käyntiin.

Korjauspajan omistaja meni auton eteen ja pyysi starttaamaan silloin, kun hän nostaa kätensä ylös. Tein niin, ja toisen starttiyrityksen jälkeen sain tietää, että bensiinipumppu ei toimi. Hän mainitsi, että tämä vika selviää näin erämaassa kuulon perusteella. Se hämmästytti minua.

Jätin avaimet miehelle. Hän lupasi tilata uuden pumpun ja siinä rantteella vaihtaa sen. En osaa sanoa, tarvittiinko auton etupään ylösnostoa hommassa. No, miehellä oli monenlaiset vehkeet nostoa varten pajastaan mukana tuotavaksi. Sovittiin vielä auton avaimen piilopaikka, josta löydän sen.

Kun tulimme koko perhe vajaan viikon päästä mökille uudelleen, kokeilin auton toimintaa ensimmäisenä. Se hörähti nöyrästi käyntiin.

Korjauspajan lisäksi tämä hyvää palvelua ihmisille antanut huoltomies toi Saksasta käytettyjä autoja Suomeen. En ole saanut selville, miten hän kielitaidottomana sen homman hoiti. Oletan, että sopivien autojen etsinnän teki saksalainen mies autoliikkeissä. Hänellä oli suomalainen vaimo. Kaikki saksalaiset merkit, ja vain ne, olivat tuonnin kohteena.

Autojen korjauspajalla kaikki maahan tuodut autot vielä tarkastettiin ja laitettiin suomalaiseen varustukseen. Autot katsastettiin ja pantiin suomalaiseen rekisteriin  Kuopiossa. Sitten autot myytiin. Niillä oli saamani tiedon mukaan suuri menekki. 

Asiakkaat tilasivat haluamansa käytetyn auton merkin, moottorin tehon, vuosimallin ja ajokilometrien mukaan ennakkoon. Sen jälkeen alkoi puhelinsoiton mukaan sopivien autojen varaaminen Saksassa tuon kaksikielisen perheen avulla.

Kun kävin huollattamassa omaa autoani tuon miehen luona, pihalla seisoi upea iso Volkswagen. Se oli ollut saksalaisen kotiäidin käytössä niin sanottuna kaupassakäyntiautona. Auto oli noin kahdeksan vuoden ikäinen, mutta sillä oli ajettu vain 40 000 kilometriä. Joku sai itselleen hyvän auton.

Autojen esivalitsija Saksassa oli kertonut, että Pohjois- Afrikka ja Suomi ovat tavallisimmat  vanhojen autojen dumppauspaikat. 

Saksalaiset ajoivat vain muutaman vuoden - eli parhaan terän pois - samaa autoa, ja sitten ostivat jo uuden. Elintaso vaikutti olevan siellä korkea. Rahoistaan visut saksalaiset olivat kaikessa tarkkoja, mutta hävittivät rahoja sitten uusien autojen kaupoissa kuin huomaamatta!

Paikka, jossa korjauspaja oli, on Lintulanmäki.

Se on korkea metsäinen mäki, jossa on moreeniharjanteita, valoisia männiköitä sekä laaksoja ja alamaita suurine naavakuusikoineen sekä koivikoineen.

Kansakoulua tuo autojen tuntija kävi vuosina 1947 – 1953.

Hän kertoi aikoinaan veljelleni, että syksyllä kouluun lähtiessä, ja joskus keväälläkin, talon katolla saattoi istua viisikin ukkometsoa. Talon isäntä ei tehnyt elettäkään ampuakseen linnuista itselleen oivallisen paistin. Hän antoi kaiken riistan olla rauhassa ja nautti vaan Ison Kirjan mainitsemia ruokia eli leipää ja kalaa.

Sen verran hän antoi periksi, että pöydässä oli myös usein ruispuuroa ja aamuisin kaurapuuroa. Missä olivat kasvikset, jos viljoja ei niiksi lasketa? Miehen ammatti oli seppä. Hän takoi erityisen hyviä viikatteen teriä. 

Kuulin, että jouduttaakseen töitä, asiakkaat toivat hänelle pullon viinaa voiteluksi. Siitä lienee johtunut, että seppä vanhemmalla iällä otti joskus lämmikettä liikaakin niin, että seurusteli kaupan pihassa paljaspäin talvipakkasessa pirun kanssa. 

Tämän tilanteen olin itse koululaisena näkemässä. Kun meitä oli joukko koululaisia potkureineen töllistelemässä, kauppias käski meidän lähteä heti kotiin päin. Tässä ollaan nyt tekemisessä pirun kanssa eikä vielä ole selvää, pelastuuko henki. Vastustaja on vaikea, sillä on pirun kujeetkin.

La Dolce Vita eli Ihana elämä! Ja värikäs myös.