Taistelu kompostin puolesta

 

 Olen käyttänyt pikakompostoria jo kauan. Sitä ennen minulla oli 1,2 kuution vetoinen omatekoinen laite. Sen pohjassa oli minkkiverkko ja seinät oli valmistettu neljänä eri elementtinä, jotka olivat toisissaan kiinni 12,5 senttiä pitkillä teräsruuveilla, joita sanottiin ruostumattomiksi. Laitteen kansi nousi saranoilla ja etuseinämään laadin säädettävät tuuletusaukot.

 Tyhjennyksen vuoksi koko etuseinämän kykeni ottamaan pois, koska se oli neljän vankan ruuvin avulla kiinni. Tämä komposti ei jäätynyt koskaan, mutta koska vesivanerikaan ei ole ikuista, vehje piti lopulta romuttaa.

 

Ostin rautakaupasta Biolanin pikakompostorin, jonka kanssa on muuten hyvin mennyt, mutta se tuntuu hieman liian pieneltä. No, sille ei mitään voi. Talvisesta kompostin tyhjennyksestä jo aloin tykätä, kun oli monia lauhoja talvia. Silloin pystyi helposti pesemään ulkona lapion ja suuren muovipaljun kompostiliasta.

 Kaiken varalta pesin pyykinpesuaineella neljä viiden litran pienkonebensakanisteria syksyllä, jotta kompostiin saa lisää lämpöä, jos se uhkaa sammua.

Kertasin talvikompostoinnin tärkeät aksioomat netistä. En osannut odottaa näitä äkillisiä pakkasia, jotka ilmaantuivat juuri sen jälkeen, kun olin tyhjentänyt kompostin alaosan.

 

Tiistai-iltana pikakompostorin lämpötila oli laskenut kahteenkymmeneen asteeseen. Koetin katsoa sisälle, mutta se ei onnistunut, koska kansi oli jäätynyt kiinni. Ei siinä auttanut muu kuin virittää auton sisätilalämmitin ja aloittaa kylmässä viimassa kurja ja kovin hidas sulatus. 

Tiiviste oli jäätynyt kiinni vastinpintaan, jossa oli jäätä. Täytin kaksi kanisteria kuumalla vedellä, ja panin ne runsaan keittiöpaperipakan päälle kompostiin. Sitä ennen sirottelin kompostiherätettä neljä mitallista antamaan potkua bakteeritoiminnalle.

 Keskiviikkoaamuna oli jo reilu pakkanen ja laitteen mittari näytti vain kymmentä astetta. Pikakompostorin kansi ei auennut taaskaan, vaan se oli jäätynyt kiinni. Tajusin heti, että kannen tiivisteet olivat jääneet syksyllä vaille silikonispraykäsittelyä. Caramba!

 

Noudin varastosta 4x6 metrisen kevytpeitteen ja ankkuroin sen lumen avulla maahan tuulen yläpuolelta. Vedin virtakaapelin uudelleen paikalle ja aloin auton sisätilalämmittimellä sulattaa kantta. Työ kävi hitaasti purevassa tuulessa. Onneksi peitteen suojassa pärjäsin. Kohta kansi avautui. Huomasin, että alue, johon tiiviste vastasi oli kirkkaassa jäässä.

 

Jätin lämmittimen töihin kannen rakoon ja hain jääraapan.  Sillä kihnutin kärsivällisesti jään ja huurteen pois.

Otin jäähtyneet kanisterit pois ja laitoin kaiken jäljellä olevan kompostikuivikkeen kymmenen sentin paksuisena kerroksena sisällön päälle. Toin kaksi uutta kanisteria lämpöä antamaan ja sidoin kovassa tuulessa narun pitämään kevytpeitettä paikoillaan pikakompostorin ympärillä. Sormia kirveli pakkasviimassa ikävästi.

 

Torstaiaamuna kiirehdin huolekkaana tutkimaan, miten on käynyt. Pakkasta oli 28 astetta, mutta tuuli oli onneksi asettunut. Kompostorin mittari näytti 32 astetta, mutta kansi oli taas jäätynyt kiinni.

 Piti aloittaa uudelleen kannen sulatus kevytpeitteen alla, ja sitä ennen täytin taas sisälle valmiiksi kaksi muuta kanisteria kuumalla vedellä. Sulatus vei aikaa, mutta sehän ei mitään maksa minun mielestäni.

Pyysin vaimoa tuomaan reissultaan säkillisen Teho- kompostikuiviketta. Hän lähti hoitamaan 90- vuotiaan äitinsä asioita kauppaan.

 Sain kannen auki, poistin jään taas kerran sekä vaihdoin kuumat kanisterit kompostin sisälle. Sidoin pakkasessa narun uudelleen pitämään kevytpeite paikoillaan.

Soitin Krönkön alakertaan, että jos eukkoni ilmestyy sinne uteliaana, hänelle on kannettava kaksi säkkiä autoon Teho-kompostikuiviketta, mutta maksua ei saa ottaa, koska minun on sopimuksen mukaan tultava itse hakemaan tilattu kumiköysi ja metallikoukut, jolloin maksan koko pompsin.

 Vaimo tuli, mutta toi vain yhden säkin kuiviketta. Käsky ei ollut mennyt toiselle myyjälle asti.

Yöksi sulatin kannen jälleen auki, laitoin tehokuiviketta 15 senttiä kompostiin, vaihdoin kuumavesikanisterit ja sidoin kevytpeitteen paikoilleen nyt kumiköyden ja siihen sitomani koukkuparin avulla.

 

Sää lauhtui äkimmin kuin ennustettiin. Jo aikaisemmin olin huomannut, että kompostiheräte alkaa tehota kolmen – neljän päivän päästä syysoloissa. Talvi on eri juttu. Virkistys ei auta niin nopsaan.

 Tilasin Namolta mittojen mukaan kahdesta eri kankaasta ommellun hupun, jolloin pikakompostori on suojassa lumimyräkällä ja kovalla pakkasahavalla. Kun lumi sulaa kompostorin kannen päällä, vesi valuu alas, ja siellä se jäätää kantta kiinni. Tämän pitäisi estyä hupun kautta.

 Taistelun jälkeen huomasin, että tehokuiviketta olisi pitänyt panna jo alun alkaen paljon enemmän. Sääntö lienee, että tehokuivike käyttöön silloin, kun pysyvä lumi tulee maahan. Kuivike sitoo prosesseissa syntyvän kosteuden. Silloin kansi ei jäädy kiinni.

No, oppia ikä kaikki, sanotaan. Pitihän tuo ihan varmistaa itsekin!

 

 

 

 

Kärsivällisyys ja kuuntelu

 

Itselläni tunneliikkeet ovat hyvin nopeat ja melkein aina oikeansuuntaiset.

Muistan miten töissä joku aina puhui ummet ja lammet, mutta ei siitä miksi oli luokseni tullut. Piti vaan olla pokkana.

Kehittyi myös itsestään vasikkaverkosto. Sen jäsenet kertoivat kysymättä, kuka lyö vaimoaan, kuka on monen naisen mies(eikä vaimo tiedä mitään), kuka ryyppää, mutta on melkeinpä puku päällä viranomaisten luona, ja kallis partavesikin tuoksuu.

Tapasin myös tyyppejä, joilla oli ainakin kapteenin tiedot, kaikesta katkeria taivaltajia, koko maailman napoja sekä besserwissereitä eri aloilta.

Joskus kysyin, miksi et ole jo hommannut siltä alalta virallista tutkintoa. Yleensä puhe tyrehtyi siihen.

Siinä piti vain olla kärsivällinen ja luottaa omiin tutkimuksiin ja havaintoihin ja pitää pokka neutraalina. Hoitajat antoivat usein käyttökelpoista ja hyödyllistä faktatietoa, josta olin kiitollinen. En osaa sanoa, tuliko kiitettyä tarpeeksi. Yleensä meidän ihmisten mielestä semmoinen unohtuu hyvin helposti.

Juuri omaan työhöni antoi parhaan neuvon eräs tasapainoinen mies.

Hän kertoi, että Kuopiossa aamuyöllä lääkärin ovikelloa oli soitettu.

Lääkäri ilmestyi kylpytakissa ja Reino-tohveleissa ovelle, ja kysyi mitä asiaa humalaisella miehellä mahtoi olla.

Takana seisoi kaksi miestä kädet takin taskuissa kuten mafiassa. Hiljaiset saattajat.

Hammas oli kipeä, eikä auta Burana eikä viina. Poskikin on paisunut. Siinä ropleema

Lääkäri sanoi, että hetkonen, meni sisälle ja palasi kohta pihdit kädessään. Hänellä oli suussaan pieni, mutta tehokas valaisin.

Seurasi tutkimus kadulla.

Äkkiä lääkäri teki liikkeen, jonka nimi on " ota sijoiltaan ja vedä ulos"(Luxata et extrahere).

Hammas lähti nopeasti ja lähes täyspuudutus auttoi kestämään toimenpiteen kivun. Minullekin annettiin koulutusta aikoinaan aiheesta akuutti hammas(Dens acuta)

Lääkäri työnsi hampaan kuoppaan ison tukun pumpulia ja käski purra sitä tunnin ajan. Kyllä se vuoto siitä asettuu.

Humalainen potilas sanoi: ki- ki- kiitos!

Silloin lääkäri sanoi: ollappa niin hyvä, ja kumarsi syvään taittaen vartalonsa suoraan kulmaan kymmeneksi sekunniksi kuin hovikumarruksessa.

Tämän kuultuani olen koettanut aina olla ihmisten kanssa kärsivällinen ja kuunnella murheet, jos niitä on. Se ei maksa mitään eikä ole keneltäkään pois. Olen myös oppinut ajattelemaan, ettei minulla yleensä ole kiire minnekään. Ei kukaan ole syyttänyt myöhästymisestä. Ymmärrän, ettei maailma kaadu, jos aiheesta myöhästyy. Sellainen viivyttävä syy voi olla lumimyrsky tai oikein liukas ns. pääkallokeli.

Tämän pituinen tämä.

Kommentit

• • 
    

 

Elämä opettaa: auto on epävarma

 

Aloin autoilla vasta vuonna 1976. Silloin olin töissä, ja linja-autoilla, polkupyörällä ja apostolinkyydillä kulku oli onnistunut kauan. Nyt piti lähteä työhön yölläkin, joten auton osto piti ottaa listalle.

 

Vielä silloin oli pitkiäkin hiekkateitä. Ajoin perheen kanssa Pyhäsalmelta entiseen kotiini vanhempien luokse. Pielavedellä tuli kovalla vauhdilla vastaan iso auto. Ehdin nähdä vilahdukselta kuskin: alkava kalju ohimoilla, pyöreät kasvot, kaksoisleuka. Hänen autonsa nosti ilmaan valtavan pölypilven.

Vastaantulijan autosta kimposi kivi, joka iskeytyi tuulilasin alaosan kumiin. Siihen aikaan tuulilasit olivat kiinni joustavassa kumissa. Nyt ne liimataan suoraan kiinni. Pysähdyin, mutta mitään kummempaa ei näkynyt.

 Parin päivän päästä tuli esiin halkeama, joka oli viisi senttiä korkea ja parikymmentä senttiä leveä.

Seuraavassa kahdessa katsastuksessa minulle sanottiin, että koska halkeama ei ole näkemisen kannalta haitallinen, tuulilasi saa olla siltään. Ilostuin, mutta en hoksannut pyytää asiasta merkintää katsastustodistukseen.

Kolmas katsastaja käski vaihdattaa tuulilasin! Hän määräsi sen jälkeen uudelleen katsastukseen.

Lysti maksoi silloin viisisataa mummon markkaa.

 Seuraavana talvena oli kummallisia kelejä. Väliin kova pakkanen, sitten päivän tahi parin suvi-ilma. Menin vanhalle Shellille tankkaamaan työstä päästyäni.

Kun tempaisin kuskin oven auki, ovitiiviste nylkeytyi irti ja särkeytyi pahasti.

Tankkauksen jälkeen näytin johtaja Heinoselle vaurioita. Hän tilasi uuden tiivisteen ja pyysi tiettynä päivänä tulemaan tiivisteen asennusta varten. Tein niin, ja tiiviste tuli uusituksi.

 Menin sisälle Heinosen perässä. Hän nosti etusormensa pystyyn, ja piti lyhyen opetustuokion minulle.

Sain tietää, että oli keksitty vallan hieno aine, silikonispray. Kun sillä käsitteli auton ovien tiivisteet, ne eivät jäätyneet. Pyysin heti semmoisen. 

Heinonen sanoi minulle lopuksi: mutta, mutta, kaksisataaviisikymmentä markkaa, ole hyvä! Sen verran maksoi se, kun en tiennyt silikonista autoilussa.

 Minulla oli – kuten ystävälläni, pappi Oikarisella – Opel Astran farmariauto. Siinä oli 1,8 litran injektiomoottori. Teho riitti hyvin ohitukseen tarvittaessa. Autossa oli myös kätevä suksiluukku.

 Kerran tuli auton valojen umpioon kivi. No, olin jo tottunut siihen, että auton viat hoituvat vain rahalla, jolloin muusta on tingittävä. Pyysin Rannankylän autoseppää laittamaan metalliverkot valojen varjelemiseksi kiviltä umpioiden eteen. Ne suojasivat hyvin kiviltä.

 Olin mökillä pojan kanssa. Kun tuli pois lähdön aika, auto ei käynnistynyt. Jonkunlainen napsaus vaan kuului, kun käänsin virta-avaimesta. Soitin autojen huoltomiehelle, joka oli tuttu. Olin huollattanut hänellä autoni pari kertaa mökkipaikkakunnalla. Tämä mies oli syrjäseutujen monitoimimies: huolsi perämoottorit, latasi naisten akut ja korjasi heidän ruohonleikkurinsa, laittoi ilmaa kaikenlaisiin renkaisiin. Kaikki vehkeet, joissa oli moottori, kelpasivat pajalle saamaan tärkeää huoltoa. 

Hän teki hitsaustöitä ja oli opetellut nykyautojenkin vikojen etsimistä erikoislaitteilla. Ihmettelin vähän, miten noin 1943- 44 syntynyt osaa kansakoulupohjalta kaiken tuon. Joku piti häntä taikurina alallaan. Minäkin olin siihen taipuvainen. Hänen talonsa edessä oli kiulukkaruusuaita, jonka keskellä oli taidokkaasti valmistettu, metallinen portti.

Mies tuli pian paikalle ja pyysi minua starttaamaan, kun hän nostaa sormensa pystyyn. Sama toistettiin vielä kerran. Silloin mestari sanoi, että auton bensapumppu on loppuun palvellut. Diagnoosin teko korvakuulolta ällistytti minut.

Hän otti autoni avaimen ja lupasi ihan siinä mökkitiellä vaihtaa osan sitten, kun saa sen matkahuollosta ulos. Sovittiin, että käyn myöhemmin hänen luonaan maksamassa laskun. Auton avaimen piilopaikka sovittiin.

 Vaimo tuli hakemaan meidät ikivanhalla Volkswagenin kuplalla, joka oli hankittu Koposilta, kun he muuttivat itä- Suomeen. Folkkari oli hyvä kotikäyntiauto vaimolle. Se lähti käyntiin, vaikka lumikinoksesta aamulla.

 

Pappi Oikarinen oli perheineen Hesassa. Auto piti pysäyttää Mannerheimintiellä juuri Marskin patsaan lähellä. Liikennevalojen vaihtumista odottaessa yhtäkkiä kuului humaus ja lieskat löivät ohjaamoon asti. Perhe pääsi juuri ja juuri pakoon. Paikallinen palokunta tuli nopeasti paikalle, mutta auto paloi romuksi.

Oikarisen rouva ei enää suostunut palon jälkeen Opelin kyytiin, joten Lauri vaihtoi vakuutuskorvauksilla auton Toyotaan.

 Kävin Oikarisilla, jolloin keskusteltiin katastrofista.

Kun tulin kotiin, muistin, että monta kertaa olin haistanut bensiinin katkua, kun ajoin töistä tultua autotalliin.

Nostin konepellin ylös ja tarkastelin letkuja. Helsingin poliisi oli arvellut autopalon lähteneen pykimistä, joita syntyy kumipäällysteiseen bensaletkuun.

 Kas kummaa, siinä missä bensaletku on klemmarilla kiinni metalliulokkeessa, juuri siinä liitoksessa oli syvä pykimä. Kun longotin sitä, huomasin, että halkeamassa oli bensaa!

Soitin välittömästi käsistään kätevälle kaivosmiehelle, joka katkaisi pykimiä täynnä olevan osan pois ja kiinnitti letkun pään klemmarilla uudelleen. Ei ollut vielä sinun aikasi lähteä, hän mainitsi poistuessaan.

 Oikaristen autopalon syy oli varmistunut. Automme ikä oli kolmen kuukauden tarkkuudella sama. Satasen vauhdissa syttynyt palo olisi varmaan vienyt hengen, aprikoin. Luoja katsoi oikeaksi pelastaa Oikariset silloin, kun auto seisoo ja minut samaten, kaivosmiehen avulla.

 Jäikö tapauksesta jotain takaraivoon – kuten sanotaan – mutta muutaman vuoden kuluttua minäkin vaihdoin autoni Suomen yleisimpään autoon, Corollaan, joka on yhä ajossa – vaimolla.

 

 

Tapion tarhassa

 

 Sepen herätyskello soi kolmelta. Reppu ja haulikko olivat valmiina hirven sarvessa. Siinä oli myös takki, jonka helmataskussa oli ampumavaroja ja repussa sanomalehtiä sekä puukko.

Tuli syttyi hellaan nopeasti. Sen pesä oli jo illalla ladattu klapeja täyteen ja siinä oli kiehisetkin valmiina. Vesi lämpisi pannussa sinä aikana, kun Sepe pujotteli ulkovaatteet päällensä. Kahvikupillinen ja kalakukon seinämistä leikatut palaset, joiden päälle tuli kuivaa lihaa, ne veivät pois heräävän nälän tunteen. Lopun kahvin Sepe kaatoi termospulloon. Pullo kulki hyvin repun taskussa, kun toisessa sivutaskussa olivat jo illalla ruokakomeroon valmiiksi laitetut eväät.

 

Ulkoilma tuntui lenseältä eikä naaman iho aistinut virtauksia. Keli oli tyyni ja syksyinen aamu pimeä. Monet kerrat kuljettu polku imaisi Sepen mukaansa. Parisataa metriä sai kulkea huoletta, koska siinä oli hevostie. Syvemmällä metsässä vain vaisto auttoi pysymään puun neulasten peittämällä polulla. Taskulamppua ei ollut mukana, koska sitä tarvittiin kotona vielä nukkuvien vanhempien aamutoimissa navetassa ja hevostallissa.

 

Puolen kilometrin päässä kuului selvä kosken kohina. Sen ylitse pääsi vanhan karjasillan kautta. Siitä polku vei ylämaihin, ja reitti oli helppo kävellä. Muutaman sadan metrin päässä kohisi pieni, mutta äänekäs puro. Sen ylitse olivat kulkijat laittaneet kolme kelohongan pätkää vierekkäin toimittamaan sillan virkaa. Juuri siltapuiden pään kohdalla, molemmin puolin puroa, oli aina parimetrinen keppi, jota sai käyttää apuna, ettei vaan horjahtanut kivikkoiseen veteen.

 

Purolta polku johti tasaisia maita eteenpäin. Paljosta kulkemisesta ura oli kulunut kourumaiseksi, joten siinä oli tottuneen helppo pysyä pimeydestä huolimatta.

Pieneltä purolta kilometrin päässä polku-ura teki lähes suorankulmaisen mutkan. Siitä oli enää lyhyt taival määränpäähän, jossa seisoi kitukasvuisista suomännyistä valmistettu vahtikotus.

 Kotuksessa oli aivan pimeää eikä ympäristöstäkään voinut vielä erottaa mitään yksityiskohtia. Seutu oli aivan äänetön.

Vahtisuojan keskellä oli valmiina istuinpalli, paksu puolimetrinen pölkky. Se oli rahdattu paikalle jo pari kesää sitten suuressa satularepussa. Siinä hommassa, koko ajan itikoiden kiusattavana, oli tullut hiki. Nyt, myöhäsyksyllä, kävelyn tuli olla verkkaista, ettei vain hiostunut, sillä teeriä kytätessä kylmettyminen oli vaarallista. Vanhempi väki pelotteli jopa keuhkokuumeella. Siihen aikaan paraneminen tuosta pelätystä tulehduksesta ei aina sujunutkaan, vaan sairaus kukisti joka vuosi ainakin viisituhatta ihmistä haudan lepoon, kuten nykyisinkin.

 

 Oli kunnollisen aamupalan aika. Kaikki piti tehdä käsikopelolla, sillä siihen aikaan kukaan ei tiennyt mitään otsalampuista. Ehkä sentään kaivosmiehet jossakin.

Kotimaisen tehtaan termospullo säilytti kahvin kuumana. Se on tänäkin päivänä kokeiden mukaan valioluokkaa, jopa uusien tuotteiden joukossa.

Sepellä oli kaksi edellisenä iltana keitettyä kananmunaa ja voileipiä, joiden välissä oli viipaleina kuivaa lihaa. Suolasirotin kuului varustukseen, ja se oli aina repussa mukana.

Suolalla ryyditetty kananmuna ja voileivät maistuivat kahvin kera hyvältä. Ruokailun aikana ei kuulunut suojan ulkopuolelta mitään ääniä. Lähtövalmistelu oli kestänyt ehkä kaksikymmentä minuuttia ja kävelymatka tunnin. Kello saattoi lähestyä puoli viittä, kun kotus oli edessä. Ruokailu sujui kiireettä ja vei varttitunnin.

 

Tähän seutuun lintujen ääntelyä alkoi kuulua vasta puolen tunnin kuluttua kirkkaalla ilmalla, mutta jos pilviverho oli paksu, siihen kului tunti.

 

Sepe latasi haulikkonsa kahdella patruunalla. Ase oli kuusitoista kaliiperinen ja se painoi parisataa grammaa alle kolmen kilon. Kotimaiset patruunat antoivat parhaan kuvion. Aseen lukkorungon sivulla oli ulkonevat nastat, joista voi todeta, onko ase vireessä. Kun piipussa laukesi patruuna, nasta painui sisään lauenneen piipun puolelta. Patruunoita piti tarkasti varjella kastumiselta, sillä pahvihylsyt turposivat helposti, jolloin niitä oli vaikea käyttää.

 Kun aamun kajo nousi idästä, näkyi, että alueella oli sakea sumu. Tässä oli kahden suon välinen salmi, kuten sanottiin. Pohjoisesta ja etelästä pisti vastakkain kaksi metsäniemekettä niin, että niiden kärkien väliin jäi vain viisitoista metriä avointa suota.

Sepen kotus oli etelästä päin työntyvän niemekkeen kärjessä. Puusto oli kitukasvuista männikköä. Seassa oli jonkun verran hieskoivuja, joissa oli paljon oksia niin, että puiden latvapuoli muistutti pensasta, jonka oksat kaartuivat kauniisti sivuille.

 

Pohjoisen suunnasta kuului jotakin. Oliko se linnun puuhun istumisesta johtunutta räpistelyä?

Juuri muutama minuutti sitä ennen ensimmäinen äänekäs rastasparvi oli lentänyt ylitse. Vanhat ihmiset sanoivat myöhäsyksyn levottomia rastaita, jotka ääntelivät paljon, teerien sanansaattajiksi.

Ja, totta vieköön, suolta päin kuului ensimmäinen teerikukon suhautus.

 

Kun aamu vähän kirkastui, näkyi, että sumussa puut katosivat kokonaan jo viidenkymmenen metrin päässä. Oli seisovan sumun aamu.

Äkkiä niemekkeeseen liiteli pieni teeriparvi. Matka oli sopiva. Sepe ampui kotuksen seinämän aukosta kahta koivun oksalla vierekkäin istunutta lintua. Molemmat putosivat rentona alas.

Jotenkin laukauksen kaiku löi vastapäisestä metsästä ja mäestä takaisin, niin että lyhyen kierroksen sumun sisässä lennettyään linnut palasivat takaisin. Haulikko pamahti toisen kerran. Yksi musta lintu putosi maahan. Tyyni ilma ja sumu tuntuivat kesyttävän teeret kummallisesti. Ne lähtivät ammunnan jälkeen epäröiden pakoon.

 

Pian alkoi kiihkeä suhauttelu ja pulina laajalla alueella, enimmäkseen lännen suunnalla. Siellä oli kilometreittäin aavaa suota, joka nyt oli peittynyt tiheisiin sumulavanteisiin. Metsän sisällä sumu oli tasaisempaa, ja se vaikutti hieman harvemmalta kuin suon pinnalla. Yleensä teeret eivät soi, jos näkyvyys on huono. Niillä on aina haukan vaara tiedossaan. Ääni saattoi kantautua suon reunapuista, joista oli hyvä näkyvyys kirkkaalla ilmalla kauas.

 

Muutaman hetken päästä niemekkeeseen laskeutui suurempi parvi. Ennen kuin se täysin tajusi vaaran, parvesta putosi alas kaksi teertä. Sepe tunsi haulikkonsa käynnin ja osasi ampua lentoon hyvin, mikä oli silloin harvinaista.

Lentoääniä kuului eri suunnista yhtenään, mutta sumun takia lentäjiä ei voinut nähdä.

Edellisen syystalven aikana tällä suoalueella oli oleskellut usean aikuisen miehen havainnon mukaan kaksi tai melkein kolmesataa teertä ja kaksi kymmenen metson parvea.

 

Sepe nautti lopun kahvin ja kuulosteli laaja-alaista syyssoidinta suolta, jolla asui kesäisin kurkia, kahlaajia ja sen tuntumassa lenteli nuolihaukkoja.

Suolla kasvoi suomuuraimia, juolukoita, variksenmarjoja sekä runsaasti kihokkeja.

Kosteammilla alueilla oli saraheinikkoa. Suolla oli paljon miehen korkuisia kuolleita mäntyjä eri suuntiin kallellaan. Paikoitellen suon laitamilla oli hyvin tiheää vaivaiskoivikkoa. Vaivaiskoivikko oli aivan täynnä hämähäkin verkkoja. Ne näkyivät parhaiten kuura-aamuina. Suo oli varsin kosteaa niin, että sillä kävelyn ääni kuului kauas. Itäpäässä sen ylitse johtivat pitkospuut, joista oli vain pätkiä enää jäljellä.

 

Aurinko nousi ylemmäs, ja sumu alkoi ajautua itään päin. Teeriä tuli parvina vähän väliä sopivalle ampumamatkalle. Yksittäinen teeri putosi neljästä eri parvesta. Nämä niemekkeet tuntuivat olevan välietappi, jossa hetken istahdettuaan linnut jatkoivat matkaansa.

Kaikkien lintujen suunta oli itään, jossa puolen kilometrin päässä oli laaja-alainen ja korkea mäki. Sen valoisa länsi ja lounaisrinne oli monina syksyinä aivan punaisenaan puolukoita. Linnut menivät sinne syömään. Näitä marjoja ei kukaan ihminen tullut poimimaan, koska ne olivat tiettömän taipaleen takana, ja marjoja löytyi asumusten läheltä aivan riittävästi.

 

Muistan elävästi, kun Sepe tuli kotiin. Meillä oli vieraana isän ystävä, joka toi luettavaksi kauan odotetun teoksen, jonka Unto Parvilahti oli kirjoittanut. Kirjan nimi oli Berijan tarhat.

 Kesken vilkkaan keskustelun tuvan oven raosta lattialle heitettiin teerikukko. Sitten sen viereen Sepe heitti yksitellen kahdeksan muuta teertä.

Kaikki taivastelivat valtavaa saalista.

Vieras sai mukaansa kaksi teertä vieraanvaraisuuden vuoksi.

 

Melko lyhyen ajan kuluttua yllä kerrotusta alkoi noiden suoalueiden ojitus.

Töiden päätyttyä sieltä vähitellen hävisivät kurjet, kahlaajat, pienet haukat, lakat ja muut marjat sekä kanalinnut. Kymmenen vuoden päästä siellä ei enää ollut yksittäisiä lintujakaan, vaikka kukaan ei enää metsästänyt siinä seudussa.

 Kun poikani oli koulussa, tehtävänä oli kasvien kerääminen. Autoin siinä mielelläni. 

Mökiltä käsin lähdin oppaaksi pojalle näyttämään suokasveja, joista kihokki kiinnosti poikaa erityisesti. Tätä kasvia oli esitelty biologian tunnilla.

Kun tulimme suolle, meni yli puoli tuntia ennen kuin yksi vaatimaton kihokki löytyi.

Katselin aavalle suolle, jossa oli yhdensuuntaisia ojia. Niiden penkoissa kasvoi hieskoivuja, jotka olivat kahdesta viiteen metrin mittaisia. Kuusia ja mäntyjä ei näkynyt. Ojitus oli mennyt täysin hukkaan, ja se oli pilannut suoluonnon.

 Paikalliset asukkaat olisivat osanneet sanoa työn suunnittelijoille, että kuntan alla on paksulti suomutaa, mutta ei turvetta. Silloin ei semmoisia asioita kyselty, vaan kaivettiin ojaa niin paljon kuin vain päivän aikana pystyttiin.  

Suurehko lampi alueen itälaidalla on itse asiassa suuri lähde, jonka tuotto on valtava. Se pitää ojissa vesipinnan korkealla, jolloin kasvavat puun taimet kaatuvat puuromaisessa mudassa, kun kuntta pettää. Näin puut kuolevat ja kallistuvat vinoon.

Ojat laskevat vetensä suoraan alapuolisiin vesistöihin, lampiin, jokiin ja järviin, joiden ennen kristallinkirkas vesi on nyt humuksen värjäämää.

Tapion tarhassa mikään ei ole pysyvää. Kun nelikymppinen ihminen katselee noita maisemia, hän ei osaa kuvitella, millainen marja- ja riistaparatiisi seutu oli vielä kuusi vuosikymmentä sitten.

 

Kurkistus jäteasioihin

 

Suomessa on, varsinkin asutuskeskuksissa, varsin hyvä jätteiden lajittelu. Kaikki lähtee siitä, että kunta, bisnes tai kaukainen jätefirma tuo palvelunsa liikekeskukseen.

Kätevintä on, jos lajitteluastiat ovat kauppojen lähellä. Täytyyhän ihmisten säännöllisesti sentään syödä, joten kaupassa on käytävä.

 Muovi on luonnon kannalta paha. Onneksi siihen on meidän kylällä kaksi isoa boksia, jotka erikoislaitteella varustettu rekka tyhjentää. Se nostaa metallisen astian korkeuksiin auton lavan yläpuolelle, ja johdottomalla laitteella astian pohja ohjaimen käskystä avautuu ja muovijätelasti putoaa kyytiin.

Vain yhden kerran olen joutunut palaamaan kotiin tyhjin toimin neljän roskapussin kanssa. Niissä kaikissa oli muovia eri muodoissaan. Molemmat keräysastiat olivat aivan täynnä.

Teetin tätä hommaa varten Namolla vettä hylkivästä kankaasta suuren kassin, johon mahtuu neljä roskasäkillistä muovia.

Pienmetallille minulla on yhden roskapussin vetävä kassi samasta Namon kankaasta. Sen tyhjentämiseen on omalla kylällä yksi piste ja kauppojen pihalla keskustassa lisää.

Huomasin kerran, että ihmisillä on joskus kattiloiden ja paistinpannujen vaihtoviikot. Valtava määrä metallia lähti kiertoon, ja hyvä niin.

Asiaintila eli jama saattaa liittyä siihen, että yhä uudet perheet huomaavat induktiolieden ihanuuden.

Minä vein induktioliedellä toimimattomat ruuanlaittoastiat mökille, jossa appeen teko sujuu kätevästi kaasulla.

Systeemi olisi hyvä kotonakin, koska liekki ja samalla kuumuus paistoastiassa reagoi sekunneissa säädön muutokseen. Induktioliesi tekee saman ihanan jutun eikä paahda pannua pullopohjaksi.

 

Polttoroskiin menee semmoinen muovi, johon on liimattu pakkauksen esite. Liima on niin hyvää, että esite - juutas soikoon – ei irtoa muovista sitten millään. Yksi muovipaholainen on liuennut jo kolme päivää lämpöisessä vedessä. Tarkoitus on saada siitä pois esite. Huonolta näyttää, väliaikatietona.

Mökkini on runsaan sadan kilometrin päässä. Sen tien varrella on kolme vakituista asukasta ja yhdeksän muuta mökkiä, joissa omistajat lomailevat, marjastavat tai puuhaavat muuta tilapäisesti. Tien päässä on kimppalaatikko, jonka suojakoppi on lukittu. Osakkailla, minullakin, on lukkoon oma ura-avain. Eilen tuli Jätekukon - firma on siellä jätealan yritys - lasku ajalta 13.7. - 13.12.2020. Laskun summa on 5,40 euroa veroineen ja eräpäivä 29.1.2021. Kuulostaa melko reilulta firmalta, eikö totta?

Olen usein miettinyt, että monille saman tien varrella asuville kimppalaatikko olisi edullisin ratkaisu. Kun se on lukitussa tilassa, ulkopuoliset eivät voi dumpata omia jätteitään laatikkoon, joka myös on suojassa ilkivallalta. 

Yllämainittu tie, jonka päässä on kimppalaatikko, on U-kirjaimen muotoinen. Toisessa päässä en ole nähnyt laatikkoa, joten arvelen että kimppalaatikko-osakkaiden määrä onkin kahdeksantoista.

Ruokajäte, kuten kananmunan kuoret, hedelmien kuoret, homeinen ja epäilyksen alainen, jo kolme, neljä kertaa lämmitetty sama ruoka tähteenä, nahistuneet ja mustuneet kasvikset, kalan ruodot ja riistaelukoiden pienet luut, jo ostaessa kellanruskeiksi muhineet kurkun palat, ne joutuvat kompostiin. 

Tapaus ei koske paikallisia Rönkön kurkkuja, jotka lienevät maailman parhaita.

Paikalliset Krönköt – kuten oikein Savon murteella sanotaan – ovat tajunneet ajoissa, että täällä sumun ja hämyn sisässä pärjäävällä yrityksellä on vain yksi valtti kilpailussa kasvottomia, suurrahan pyörittämiä yrityksiä vastaan, ja se on laatu. Hyvästä kannattaa maksaa.

 Se on totuus niin monessa asiassa, myös naisten. Sen sanovat kaikkea kopaisseet ja taas uudestaan ruotuun palanneet tyypit, jotka vaanivat jatkuvasti sitä, olisiko saalista tarjolla. Ala on minulle tuntematon, mutta tietty mielenkiintoinen ja hauska. Siinä pitää uskonto jättää kokonaan marginaaliin, muuten tulee elämästä nauttijalle sitkeä unettomuus.

 

Aikoinaan unettomuudesta luennoinut psykiatri mainitsi, että sielu on tahriintunut, jos unettomuus vaivaa, kun suljetaan pois kipu, kuume, hengenahdistus ja sen kaltaiset fyysiset vaivat uneen pääsyn esteenä.

Omatunto on koetteella, jos työn sekä kotielämän vaatimukset voittavat suorituskyvyn tai koko ajan mennään vain sisun varassa. Kyllä kotona pitää työpäivän jälkeen jaksaa toimitella vaikka vallan mitä mukavaa. Kukat, puutarha, nurmikko, lemmikkieläimet, kaikki ne vaativat virkun tyypin. Vain silloin on hyvä.

Asialle on eduksi, jos oman työn luonnetta tai määrää voi itse säännöstellä. Nykyinen, jäykkä ja vakiointiin perustuva työelämä on ihmisen sielun vastainen ja siksi tuhoisa, hän vakuutti. 

Työelämä perustuu tiettävästi rautakansleri Otto von Bismarckin näkemyksiin. Saksa piti hitsata yhteen verellä ja raudalla, ja ottaa Ranskalta se, minkä se saksalaisten ollessa hajaantuneina ruhtinaskuntiin ryösti pakolla. 

Kansleri asetti eläkkeelle jäännin rajaksi 65 vuotta. Se osui aika hyvin kohdalleen nykymaailmaa ajatellen, mutta Bismarckin eläessä juuri kukaan ei ollut hengissä tuon ikäisenä. Korkeintaan joku langanlaiha, yltä päältä harmaa valtiosihteeri saattoi vielä odotella kuoleman kouran otetta olkavarrestaan ja käskyä: se on lähtö nyt! Saksan valtio säästi viisaasti, kun ei tarvinnut maksaa eläkkeitä!

Tärkein luennon anti oli se, että joku sietää neljä, joku kuusi ja joku kahdeksan tuntista työpäivää. Joku pystyy suurempaan annokseen, mutta se kostautuu joskus. Ihmisen voimavaroilla on raja, jonka ylitys syö koko elämän eväät.

 Tämä toteamus tuntui minusta suurenmoiselta, koska tiesin, että luennoija ei ollut äärisosialisti, vielä vähemmän kommunisti. Sijoitin hänet Kepun ja Sosiaalidemokraattien välimaastoon, joka on kapea, mutta paratiisimainen seutu. Siellä juuri menestyy se kuuluisa elämän puu, se sama, joka kasvaa Kristallivirran rannalla eikä missään muualla.

Sen sijaan luennon pitäjä oli isänmaan ystävä eli patriootti, joka kantoi huolta joka ikisen luojan luoman hyvinvoinnista, jopa elukoiden.

Oman eläimen huono vointi raastaa sielua eikä anna rauhaa, jos eläimen omistaja on täysipäinen, luennoitsija painotti. Syyllistikö hän samalla kuulijoitaan viehättävällä vihjauksella? Temppu olisi melkein lautamies Mäkelän luokkaa. Hän osasi pukea uhkauksenkin velvollisuuden tunnon kaapuun, jonka hän tarjoili sitten seitsemälle veljekselle.

 Olen alkanut miettiä sitä, että annan valmistaa Namolla suuren, kassimaisen pussin, jonka voi vetää pakkasilla tahi lumisateella pikakompostorin päälle, jolloin laite kestää paremmin meidän kovassa ilmastossamme. Naisten työhön uppouttaminen on taiteen laji, arvelen.

Tietysti on niin, että tyyppi, jonka sentit tai eurot ovat laskemattomat, voi valmistaa kompostin suojaksi kestopuusta kopin, jossa on peltikatto. Etupaneeli aukeaa äänettömillä saranoilla, ja sen avaamiseen tarkoitettu kahva on muille näytön vuoksi ruusupuuta!

Sehän ei ole muilta pois vai onko sittenkin?

 

Puhdistus

 

 Olemme lukeneet slaavien asuinalueilla tehdyistä puhdistuksista. Suurimpia olivat Stalinin määräämät joukkomurhat 1930- luvulla. 

Maggo ampui mahdollisesti 10 000 ihmistä ja kenraalimajuri Vasili Blohin noin 8000, kaikki omakätisesti. Edellinen ei saanut nukuttua, kun syyllisyys painoi. Hän joi votkalla itsensä tajuttomaksi, että uni tulisi. Maksa ei kestänyt, ja kirroosi vei teloittajan hautaan.

Pääministeri Nikita Hrusthsev poisti Vasili Blohinilta kenraalin arvon. Sen myötä meni hyvä eläke ja neuvostoupseerin kunnioitettu asema. Kansa uskoi, että kaikki kenraalit vaikuttivat Saksasta saatuun voittoon Suuressa Isänmaallisessa sodassa. Kenraaleita kunnioitettiin. Blohin teki itsemurhan aseman menetyksen ja omantunnon syytösten vuoksi. 

Hän oli ampunut itse Venäjän kaikkien aikojen etevimmän sotamarsalkan, Tuhatshevskin ja kaksi omaa esimiestään puhdistuksissa. Saksan tiedustelupalvelu ujutti venäläisten tietoon asiakirjan, jossa oli ammattiväärentäjän kirjoittama Tuhatshevskin nimikirjoitus. Syytön mies ammuttiin vakoilijana. Saksassa  oltiin pokkana vaan, kun tuli tieto niskalaukauksesta Moskovassa.

 Ampujat käyttivät teloituksissa saksalaista Walther 7.65- pistoolia. Se on sama ase kuin James Bondin mieliase, Walther PPK eli Polizei Pistole Kurz tai Kriminal. Ase on varmatoiminen ja kohtuullisen kevyt.

 Katynissa ammuttiin yli 22000 puolalaista upseeria tai älymystön edustajaa keväällä 1940.  Saksa sai syyt niskoilleen, ja vasta presidentti Jeltsin tunnusti Neuvosto-Venäjän syyllisyyden ja lähetti puolalaisille selvät asiakirjat arkistoista.

 Joukkohautoja oli 1943 tutkimassa ainakin 12 Euroopan maan asiantuntijoita. Suomesta paikalle lähti professori Arno Saxen. Lääkärit tekivät kuolinsyyn tutkimukset kammottavissa oloissa. Kaikkien kuolinsyy oli niskalaukaus kädet selän taakse sidottuna.

Saksalaiset löysivät haudat jo 1942 Smolenskin länsipuolelta.

 

Useimmat muistavat Balkanilla Jugoslavian hajoamissotien laajat puhdistukset, joita emme uskoneet olevan mahdollista tehdä Euroopassa. Niin vain kävi.

 Puhdistus ei ole uusi keksintö.

Jo Pitkässä Vihassa Venäjä pyrki autioittamaan Suomen alueita polttamalla ennen talvea siviilien koteja ja viemällä kiinni saamansa ihmiset vankeina Venäjälle orjiksi.

Ruotsin armeija oli kuitenkin niin kova tekijä silloin, että sota kääntyi Ruotsin voitoksi. Rauha tehtiin Täyssinässä 1595 ikuisiksi ajoiksi, kuten silloin oli tapana.

 

Venäläisten julmuuksien vuoksi lähti Ovaskan talosta Olli- niminen nuori mies Kirvusta vesireittiä pitkin ylävirtaan ja päätyi nykyiseen Pohjois-Savoon. Siellä papit lisäsivät sukunimeen tavan mukaan jatkon -inen.

Ruotsin suurvalta-ajan armeijassa palveli moni suvun jäsen Kuopion seuduilla.

 Kun Suuri Pohjan sota syttyi yksi suvun sotilas oli Viipurissa maata puolustamassa. Kaupunki joutui myöhemmin piiritykseen.

Kun kaupungin varuskunnan johto neuvotteli antautumisesta, luvattiin varusväelle vapaa pääsy pois. Aseet piti jättää.

Kun sopimus oli tehty ja Viipuria puolustanutta sotaväkeä marssi muurien ulkopuolelle, venäläiset söivät sanansa. Aseettomat sotilaat vangittiin ja vietiin pois. Heistä ei ole sittemmin kuulunut mitään.

Pekka Ovaskainen- niminen sotilas taisteli Suomen armeijassa kauan sodan aikana, mutta elämä päättyi Napuen taistelussa Pohjanmaalla.

Asetoveri todisti oikeudessa rauhan palattua 1721, että Pekalle tuli musketin kuula keskivartaloon. Mies huokaisi kerran vain ja kuoli saman tien. Napuen taistelu päättyi verilöylyyn. Venäläiset ryöstivät taistelukentän.

 

Oikeus pohti näitä asioita siksi, että sotilas saattoi olla perheellinen tai omistaa talon, jolloin oli tärkeää selvittää, elääkö mies. Oli tehtävä perinnön jako ja annettava leskelle lupa etsiä uusi mies. Ilman miestä oli silloisessa yhteiskunnassa melko mahdoton pärjätä. 

 Kuopio poltettiin 1712. Samalla siviiliväestöä kohtasi raaka puhdistus. Suvun perimätiedon mukaan Ovaskaiset puivat viljojaan Kallaveden jäällä pakomatkalla teurastuksen alta pois. Se oli järkevää, vähenihän hevosten vetämän kuorman volyymi merkittävästi, kun kyydissä olivat vain jyvät. Hevoskaravaani pääsi lumettomalla jäällä pakoon ja katosi kohti nykyistä Kurolanlahtea Maaningalla.

 Väki pääsi nykyisen Tervon kunnan alueelle ja majoittui Tallusjärven rantapenkkoihin korsuihin talveksi. Näistä ovat peräisin seudun nykypäivien suvun jäsenet.

Vain yksi perhe välttyi puhdistukselta lähisukulaisineen.

 Miten Kuopion läheltä perhe osasi suunnistaa asumattomien erämaiden läpi määränpäähänsä?

Vastaus on, että kyseisen tien oli jo yli sata vuotta aiemmin kulkenut osa samaa sukua. Siihen aikaan pidettiin sukulaisiin yhteyttä hevos- ja venekyydeillä.

 Pohjanmaa puhdistettiin tsaarin käskyn mukaan 100 kilometrin säteellä meren rannikosta. Kalmukit ja muut koirankuonolaiset tekivät tuon likaisen työn. Nuorten naisten kaulalta löytyi mustelmia ja puremia. Kansa luuli, että uhreilta oli imetty veret. Oikeasti heidät oli kuristettu. Vaatteet oli ryöstetty. Uhrit jätettiin taivasalle korppien, varisten ja metsän petojen syötäviksi. Kalmukit söivät vielä jatkosodan aikanakin mottiin joutuessaan kuolleiden ja jäätyneiden hevosten lihaa raakana. He eivät olleet nirsoja. Venäläiset - joille kelpaa meikäläisille kelpaamaton ja vanhentunut homeinen eväs- olivat laihtuneet nälkäkurjiksi, mutta vinosilmäiset sotilaat voivat hyvin.

 Hiljattain televisioissa muisteltiin historiaa tuolta ajalta.

Hailuodossa venäläiset teurastivat kirveillä ja miekoilla 800 pakolaista, jotka olivat asettuneet levähtämään rannalle pakomatkalla Ruotsin puolelle. Oulu oli jo venäläisten valtaama. Rannikon taloista vietiin paljon lapsia orjiksi myyntiä varten Venäjälle.

 Ennen sotaa Suomen alueella asui 350 000 asukasta ja Ruotsissa noin 2 miljoonaa. Venäläisiä oli 10 miljoonaa.

Ruotsi olisi puolustussodalla pärjännyt hyvin, sillä armeija oli kunnossa.

Kuninkaan valta oli absoluuttinen, ja hän kärsi narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.

Kaarle XII lähti päättömään sotaretkeen Sisä-Venäjälle asti. Armeija oli meren takana, joten huolto sen aikaisilla kuljetuslaitteilla on mahdoton. Huolto perustui vielä silloin ryöstöön. Se edellytti jatkuvia voittoja.

Olisi pitänyt vain puolustautua, sillä Venäjän armeijan huoltoreitit olivat tavattoman pitkät ja hankalat silloisen Ruotsin alueen rajoille.

Kävi niin kuin kävi.

Sodan jälkeen Suomen asukasluku oli noin 150 000. Väkeä palasi kyllä rauhan palattua Ruotsista, mutta puhdistus oli suuri, sillä Venäjälle viedyt jäivät orjuuteen ja myytiin aina Persiaan asti, joten palaajia ei ollut siltä ilmansuunnalta.

 Hallitsijan tai hallituksen vastuu kansastaan on raskas. Sadan vuoden aikana Suomella on ollut melko hyvä herraonni. Ilman sitä meitä ei ehkä olisi.