Voimaruuat

 

Monet vanhemman polven ihmiset ovat kertoneet minulle voimaa antaneista ruokalajeista, joiden avulla he jaksoivat tehdä metsätöitä reiteen ulottuvassa lumessa pokasahalla tai yhden miehen justeerilla. Olen itse sahannut kahden miehen justeerilla nuorena. Sen käyttö vaati hyvää rytmitajua ja sitkeän vedon, jotta paksu tukkipuu olisi saatu kaatumaan.

 

Tapasin kerran paksun hangen aikaan pienikokoisen miehen lounaalla ruokatulien ääressä. Hän ajoi hevosella tukkeja ja pienempiä propsipuita tien varteen omalta maaltaan.

Mies jutteli mukavia samalla kun hän käristi kahden litran rautakauhassa Amerikan läskiä. Kauhassa oli 15 – 20 senttinen putki kahvana. Sellainen oli hyvin yleinen saunakauhana. Siihen mies oli vuollut pihlajasta vähän toista metriä pitkän puuvarren jatkoksi.

 Ruoka kypsyi kekäleiden ja runsaan hiilloksen päällä omassa liemessään. Hevosmies lämmitti kärsivällisesti haarakepin päällä jäisiä leipäpalasia. Termospullossa hänellä oli kolmen vartin määrä kuumaa kahvia. Hevonen rouskutteli omaa ruokaansa pussista, joka oli kiinnitetty päitsiin.

 Kun leipä suli ja sai vähän savun makua, mies kasteli sitä kauhan lämpöisessä rasvassa. Välillä hän nosti puukon kärjellä kauhasta käppyrään vetäytyneitä, kypsiä silavaviipaleita. Ne näyttivät maistuvan. Ruokaa pureskellessaan mies oli kauan aikaa vaiti ja nautti makuaromeista.

Arvelen, että silavaa saattoi olla kauhassa vähän alle puoli kiloa.

Päälle lounastaja joi kahvia mukista, joka oli kotimaassa valmistetun termarin hattuna. Kahvin kanssa oli eväissä känttyä.

Tämä hankintakaupan tehnyt talollinen sanoi olevansa varma, että pölli ei nouse ilman kunnon evästä.

 

Tultuani kotiin metsässä hiihtelyn jälkeen kyselin isältä lisätietoja tapaamastani hevosmiehestä.

Isä kertoi, että pienikin mies pärjää metsässä konstien avulla. Raaka voima ei auta joka työssä. Siinä särkee itsensä helposti, jos reuhtoo voimiensa takaa.

 Isä sanoi, että kun hevoskelit tulevat marraskuulla, mies tuli aina metsäänsä liistereellä. Siinä oli heiniä täynnä oleva säkki, jonka päällä oli mukava istua. Kaurapussi hevoselle sekä loimi, lumilapio ja työvälineet olivat reen kyydissä eväsrepun lisäksi.

Loimi oli tehty kahdesta yhteen ommellusta matosta sisäkerroksen osalta. Päällä on purje- tai telttakangas, joka ei päästä vettä vähällä lävitseen.

Tällainen raskas loimi oli hyvä, koska hevonen joutui seisomaan kauan pakkasessa miehen tehdessä kaatotyötä.

 Savotalle tultua mies ajoi reellä tien pohjaa kahteen kertaa, ja aloitti sitten vasta työt.

Tulet sytytettyään, ennen lounastaukoa, hän ajoi tien pohjaa uudelleen puiden kaatotyön edistymisen mukaan.

Ennen kotimatkaa miehellä oli tapana ajaa tien pohjaa vielä kolmannen kerran. Hevonen sai samalla liikuntaa ja niin se ei palellut ikävästi, kun ajo oli kiireetöntä. Tieuran polkemisen jälkeen sen selkään tuli lämmön säilyttävä loimi.

 Näin, lumen lisääntyessä, rahtitien pohja pakkasissa kovettui. Kun puiden kaato, katkonta ja kasaaminen loppui, miehellä oli valmiina kestävä ajoura hevoselle. Tämä reitti kiersi sopivasti mäen rinnettä niin, että missään ei ollut jyrkkää kohtaa, joka on vaarallinen tukinajossa, missä kuorman massa on melkoinen.

 

Isä sanoi tietävänsä, että hevostaan mies hoiti muutenkin huolellisesti eikä pannut sen vedettäväksi suuria kuormia, joiden pankkorekeen teko oli muutenkin hyvin raskasta pienikokoiselle, hintelälle miehelle.

Kaikki kuljetukset olivat maatalossa riippuvaisia hevosesta, peltotyötkin, koska traktoreita oli siihen aikaan vielä kovin vähän.

 Työmaalle tuleminen ja kotiin ajo olivat isän mukaan miehelle kaikkein kylmimmät vaiheet päivän aikana.

Työvaatteiden päälle isä kertoi miehen pukevan lampaannahkaiset liivit ja paksusta kankaasta valmistetun manttelin.

Työssä päässä ollut kaksikerroksinen villapipo vaihtui kotimatkan ajaksi karvahattuun, jonka korvukset olivat alas lasketut.

Ennen kotiin ajoa oli hyvä lämmitellä vielä tulilla niin kauan, että työssä tullut hiki kuivahti. Samalla voi tulen loimussa vähän lämmittää päällimmäisiä vaatteita.

 

Puunajon aikaan keskellä talvea oli minun kotonani raskaanpuoleista ruokaa sekä puolisella että päivällisellä.

Äiti teki sen ajan sianlihasta voimaruokaa, jota kutsuttiin tirripaistiksi.

Hän käristi pannussa voissa ohueksi leikattuja siivuja sikaa. Näissä siivuissa oli puolesta sentistä senttiin raavaslihaa ja läskiä kolme tai neljä senttiä. Kyseessä ei ollut ns. läskikastike, vaan näitä lihoja käristettiin kauan, kunnes läski muuttui rapeaksi kuin aivan hiukkasen kastunut näkkileipä. Purressa ruokapalat rouskuivat.  Tirripaisti tarjottiin voikastikkeen, perunoiden, suolakurkun tai kokonaisten maustekurkkujen sekä punajuurten kera.

 Kerran äidillä oli jotain tärkeää toista työtä ruuan laiton ohessa. Lihat kypsyivät liikaa ja ne olivat hyvin kovia. Niihin ei haarukka ja veitsi pystyneet. Tirripaistia oli vaikea syödä. Ravitsemuksen saanti vaati taistelua. Lihat saivat tappelulihojen nimen ja arvon!

 Tirripaistin sukua oli kansakoulun paras ruoka, jonka nimi oli sianlihakastike ja perunat. Sitä aivan odotettiin. Jokaisella oli omasta takaa lastikkapullossa maitoa ja voileivät.

 Sianlihakastike valmistettiin kotona lihasta, joka oli pilkottu pieniin palasiin. Sitä käristettiin padassa.  Se sai tulen lämpöä, mutta ei lähellekään niin paljon kuin tirripaisti. Sitten pieni pata pantiin vesihauteeseen isompaan kattilaan, missä liha sai hiljaisesti kiehuvan veden lämmön vaikutuksesta lopullisesti tekeytyä herkuksi ainakin tunnin ajan.

 Näille lihoille valmistettiin ruskea kastike. Sekin sai kypsyä kunnolla. Juuri ennen pöytään tuontia kastike kaadettiin lihojen päälle pataan.

Oli tärkeää, että kun miehet tulivat tupaan pakkasmetsästä, juuri silloin ruoka oli kuumaa ja tuoretta.

Tämä ruoka ei ole maullaan toiseen kertaan lämmitettynä.

 

Minun isänikin, joka oli solakka ja pienikokoinen, mutta jänteikäs, uskoi, että ilman sikaa ei raskaita talvitöitä pidä yrittääkään tehdä. Siinä tulee täydellinen uupumus sekä mieliala autioituu energian puutteen takia.

 

Kovat eväät olivat Hämeen karhullakin 1800- luvun lopulla. Se oli lounaisen Suomen viimeinen karhu. Se tappoi toista sataa lehmää neljänä kesänä. Se joi veret ja söi parasta lihaa kyllikseen.

Muuta karjaa tämä tappajakarhun nimen saanut peto kaatoi runsaasti.

 Sitä jahdattiin ankarasti, mutta karhu oli ovela. Se ei palannut haaskalle takaisin ennen kuin vahdinta sillä oli lopetettu tai tapettu lehmä oli pantu lihoiksi ihmisille.

Karhu oli liikkuvainen ja se saalisti monen pitäjän alueella.

Sen talvipesää ei etsinnöistä huolimatta löydetty. Ehkä se oli kaivanut moreeni- tai hiekkaharjuun turvallisen kotiluolan talviunta varten. Luolan suuaukko saattoi lähteä suuren kuusen rungon vierestä. Maahan asti ulottuvat oksat peittivät merkit kontion talvikodista. Tämä on vain arvailua, sillä salaisuus pysyi salaisuutena.

Suurimmassa jahdissa oli kolmisen sataa osanottajaa, mutta ovela peto ei jäänyt passimiesten ammuttavaksi.

 

Vihdoin torppari Skogsberg teki suuren uhrauksen. Hän sahasi sepän rautasahalla messinkisen padan jalan irti ja viilaamalla valmisti siitä oivallisen kuulan mustaruutikivääriinsä, jossa oli piilukko.

Syöttinä oli lehmä, jonka kello kilkatti kutsuvasti.

Karhu oli nälkäinen, koska karjaa vahdittiin tarkasti paimenien ja koirien avulla. Yöksi elikot otettiin asumusten lähelle koirien vahdittavaksi.

Hiljainen kesän tuuli kantoi pedon korvaan äänen, joka tiesi herkkujen herkun saamista.

 Skogsberg tiesi, että karhu kiertää aina varovaisuuden vaatimuksesta kauempana metsän peitossa ympyrän muotoisen tarkastuslenkin. Jos vaaraa ei tunnu olevan, se lähestyy saalista tuulen alta päin.

Lehmä oli liekassa harvapuustoisella kentällä. Sille oli pantu heiniä eteen syötäväksi. Skogsberg vaani lehmän lähellä selkä tuuleen päin lehmille haisevine vaatteineen.

Kun karhu tuli hollille, Skogsbergin ”kultainen” laukaus osui kohdalleen. Se oli tappajakarhun matkan pää.

Karhua pidettiin maksua vastaan näytteillä Hämeenlinnassa nahkapeitturin luona.

Vuonna 1937 – viisikymmentä vuotta urotyön jälkeen - karhun kaatopaikalle pystytettiin Karhunkivi- niminen muistomerkki, joka on tänäkin päivänä paikoillaan.

Sen vieressä kasvavassa männyssä sanotaan olevan pihkakoro, jonka aiheuttanut messinkiluoti meni ensin karhun lävitse ja upposi männyn rungon sisään. Se on siellä vieläkin.

 Yletön mieltymys koviin eväisiin, vereen ja lämpöiseen lihaan, koitui yksikseen jääneen karhun kohtaloksi.

Ehkä se oli vapautus karhuparalle, joka ei ollut saanut enää tavata muita karhuja vuosikausiin, vaan tämä karhu eli täysin yksin. Muut oli ammuttu kauan sitten.

Vain kaukana Itä-Suomessa eli karhuja. Nekin olivat ahtaalla, sillä karjan suojelemiseksi metsälaitumilla petoja vainottiin ympäri vuoden. Niitä sai pyytää loukuilla, raudoilla ja vahtimalla haaskalta. Karhun sai ampua talvipesältäkin, mikä tuntuu nykyaikana hyvin raakalaismaiselta toimelta.

 Me ihmiset tiedämme, että yksin jääminen tahtoo johtaa – koska se on surullista ja raskasta – ennenaikaiseen kuolemaan.

Niin kävi Hämeen karhullekin, jolla ei enää ollut yhtään ainoaa ystävää.

 

Kylmää kyytiä

 

Se taisi olla vuonna viiskytkuus, kun tuli rokki, mutt` siitä mitään tiennyt en. Kävin kansakoulua silloin.

Oli melkoisia pakkasia ja tuiskuja, jolloin tiellä oli vaikea kävellä niin pienen, kuin silloin olin.

Isä käski isoveljen, joka oli suurikokoinen ja voimakas, kuljettaa minua pyörän tarakalla. Hyvällä ilmalla se oli mukavaa kyytiä, mutta kovalla pakkasella ja ilkeässä viimassa oikea kuoleman paikka.

 Pyörän tarakka oli rautaa, ja se oli tosi kylmä. Viima kävi alhaalta istuinseutuun, koska emme älynneet pitää tarakalla ohutta tyynyä tai edes matonresua.

Kerran pipon reuna oli noussut sen verran ylöspäin, että tunsin korvalehdissä kipeitä tuikkauksia. Toisella kädellä oli pidettävä kiinni isoveljen repun remmistä. Toisella rukkasella saattoi aina suojella korvaansa vuoron perään.

Niin siinä vaan kävi, että korvien iho paleltui. Se ei ollut pelkkä kylmettyminen, vaan seuraavilla viikoilla iho hilseili pois.

Uusi, punoittava, ja erityisen herkkä iho kuoriutui näkyviin.

Sitä piti suojella kiertämällä pipon päälle pitkä kaulaliina ikään kuin turbaaniksi. Karvareuhka oli hyväksi korville.  Sen läpät sai leuan alta kiinni toisiinsa, jolloin pää ja herkät korvat olivat erinomaisessa suojassa.

 Yhtenä talvena minulla oli käsineinä kyynärvarren puoliväliin ulottuneet koirannahkarukkaset. Niiden sisällä oli villalangasta neulotut vanttuut eli lapaset. Käsiä ei taatusti palellut.

Kun piski tuli vanhaksi eikä metsoa enää löytynyt, eläinparka sai vielä palvella rukkasnahkana. Aika oli kovaa.

 

Kirjailija Veikko Huovinen kertoo muistelmissaan, että hän tarvitsi hallituksen luvan, että voisi ostaa metsänhoitajan virassa tarvitsemansa oman auton. Tarjonta oli vaatimatonta, ja sattui niin, että Huovinen osti Hillmanin.  Hänen korviinsa ei ollut kantautunut kansan sanonta, että parempi ilman kuin Hillman.

Tuo englantilainen auto ei sopinut Pohjolan oloihin, vaan sen kyydissä meinasivat jalat paleltua talvipakkasilla.

Joku tee se itse- mies osasi auttaa. Hän kiinnitti vanerilevyn jäähdyttimen eteen ja järjesti tulikuuman ilman oton pakosarjan pinnasta tulemaan tuuletusilman mukana auton sisälle. Jopa tarkeni!

 

Lehmät poikivat vuosittain. Vasikoita syntyi paljon, ja ne olivat hauskoja lemmikkejä, joilla oli nimet ja kukin hoiti nimikkoaan parhaansa mukaan.

Kun tuli kekrin aika ja marraskuun puhtaat lumet, vasikka tai kaksi teurastettiin talvilihoiksi.

Nahkat saivat tekeytyä kujan orsilla, kunnes isä vei niitä ison nivaskan nahkurille käsiteltäviksi. Niistä tuli notkeaa lapikasnahkaa ja sopivan jäykkää rukkasnahkaa metsätöihin.

Itku lemmikin perään jatkui aikansa, mutta samalla se karaisi kohtaamaan kylmän maailman.

Kun lehmä tuli vanhaksi, sekin teurastettiin kotona.

Nahkaa ei pantu hukkaan, vaan sen sai lopulta suutari esikäsiteltynä eteensä, ja jalkineita syntyi kulutukseen. Marraskuussa koittivat kuivan lihan, paistien ja lihakeittojen ihanat ajat.

 

Kesken kovan talven minulla alkoi alamahakipu. Jonkun ajan päästä nousi kova kuume ja heikotus. Istuin yökaudet suuressa kiikkutuolissa vällyjen päällä. Kipu ei antanut nukkua kunnolla. Kuume puistatti vähän väliä.

Kouluun ei päässyt, ja kun tauti oli kestänyt lähes kaksi viikkoa ja olin todella sairas. Äiti vei minut kylän taksilla kunnanlääkäriin. Isä kyyditsi ensiksi liistereellä järven ylitse minut vilttiin ja nahkaisiin peittoihin käärittynä.

 Lääkärin odotushuoneessa tuntui pelottavalta. Odotustila oli kylmä kuin kajuutta. Ehkä kuume sai tuntumaan sen semmoiselta.

 Äiti puheli lääkärin kanssa. Tohtori paineli mahaani ja koputteli selän puolelta. Hän antoi lopuksi astian, johon piti tehdä pissi. Se onnistui.

Välillä piti palata odotushuoneeseen, kunnes kutsu kävi uudelleen sisälle.

 Lääkäri oli ystävällinen ja helpottuneen oloinen. Hän sanoi, että pojalla on kusitauti. Hän käytti kansan kieltä. Basillit olivat nousseet jo ylös, munuaisiin asti. Oli viimeinen hetki tulla. Hyvä kun tulitte.

Onneksi Saksassa keksittiin hyvä lääke ennen sotia. Se on sulfa, jolla tämä tauti talttuu.

Siitä kirjoitettiin resepti, ja äiti sai lääkkeen apteekista.

 Muistan vieläkin sulfan omituisen maun, joka ei muistuttanut mitään muuta. Heti ensimmäiset annokset alkoivat tepsiä, ja kuume lähti, olo parani. Kuuri kesti kaksi viikkoa.

Lääkäri piti taudin syynä jokapäiväistä kylmettymistä pyörän tarakalla kovassa pakkasessa. Se on oikea pirun kyyti, hän sanoi vakavana. Lääkäri neuvoi, että pitää kävellä jalkaisin tai mennä potkurilla kouluun. 

Olen onkinut selville, että tohtori oli Reino Hiltunen, syntynyt 1924 Kurkijoella, Karjalassa. Hän oli kotikuntani lääkärinä viisi vuotta (1953 - 1958). Kansa piti tätä miestä erinomaisena työssään. Kuuluisia kurkijokelaisia ovat mestarihiihtäjä Veikko Hakulinen ja urkuri, professori, Tauno Äikää.

Kas kummaa, Hiltunen on julkaissut tieteellisen työn virtsatieinfektioiden alalta! Ilmankos hän sai nopeasti selville, mikä minua vaivasi. 

Toisaalta minusta tuntuu surulliselta, että Hiltunen karjalaisena koki saman raskaan kohtalon kuin melkein puoli miljoonaa tuon heimon ihmistä. Hän puolusti Karjalan ja koko Suomen vapautta tykistön tulenjohtajana Jatkosodassa. 

Kaikesta huolimatta lääkäri pystyi olemaan aidon ystävällinen, ja teki parhaansa ihmisten hyväksi. Huomasin matrikkelista, että ehkä Luoja katsoi oikeaksi antaa Hiltusen ihastua kauniiseen ylioppilastyttöön. Avioliitto varmaankin toi lohtua suurten menetysten jälkeen. Koko Karjalan heimo joutui hajalleen eikä paluuta entisille elinmaille ole.

 Hoito oli niin hyvää, että sairaus ei ole sen koommin uusiutunut. Parantuminen oli  nopeaa ja täydellistä. Kusitaudista tuli jatkuva vitsailun aihe meidän perheessä lopputalveksi. Se kai kuvasi vanhempien huojentunutta mieltä.

Aina sai olla kuulemassa varoituksia, ettei saa istua minkään kylmän päällä, muuten iskee tuo kammottava tauti. Se oli isän mukaan melkein yhtä vaarallinen kuin keuhkokuume, joka vie hautaan niin monen.

 Kaikki tuo on opettanut minua välttämään kylmettymistä ja hommaamaan kunnollisia jalkineita, käsineitä sekä päähineitä.

Minulla ei ole muodin taju kunnolla kehittynyt, vaan kylmän torjunta on ratkaisevan tärkeää asusteiden hankinnassa.

Tämä talvi on osoittanut selvästi, että Suomi sijaitsee edelleen Arktiksen tuntumassa.

Tilasin Käsinetorin nettikaupasta pöyheät merinovillaiset nahkarukkaset pakkasiin.

Hommasin vaimollekin samanlaiset, kun kovat pakkaset ja lumituiskut jatkuivat. Näissä ei palele. Onko kyseessä vanhusparkojen välinen tykkääminen?

 

Historia talvijalkineista

 

Meidän pohjoisessa ilmastossamme ei talvella ole syytä leikitellä päähineen, käsineiden tai jalkineiden kanssa. Sen opin jo kansakoulussa 1950- luvulla. Ei siihen aikaan ollut tietoa ilmaston muuttumisesta. Talvet olivat lumisia ja kylmiä. Koulumatkat taitettiin jalan, pyörällä, suksella tai potkurilla.

Päähineenä monella oli villainen pipo, jota täydensi kauluri tai huivi. Paljon käytettiin karvareuhkaa, jolla tuli toimeen paukkupakkasilla.

Jalkineina pakkasten aikana olivat polveen asti ulottuvat huovikkaat. Toinen hyvin yleinen talvijalkine olivat Monot. Ne olivat väriltään mustat, ja niiden varren tynkä ulottui kehräkseen, mutta ei ylemmäs. Silti jalkine oli lämmin, kun sen varusti villasukilla, joista päällimmäinen saattoi ulottua ylös säärtä lämmittämään.

Monot olivat Jussi Monosen johtaman Lahden saapas- ja lapikasteollisuus Oy:n hittituote. Niitä käytettiin talvikenkinä silloinkin, kun ei hiihdetty. Nämä jalkineet ovat jääneet mieleen lämpiminä. Niillä oli hyvä kävellä.

 

Kun tulin murrosikään, Monot eivät enää kelvanneet. Syksyllä pidin lumiaikaan asti silloin suosittuja puikkokärkikenkiä, joissa jalat kokivat monta kylmää reissua. Näitä ihmeellisiä kävelykenkiä sanottiin rotantappokengiksi. Muoti oli yhtä merkillinen, kuin yhteen aikaan farkkujen lahkeiden malli. Farkut olivat muutoin melko tavallisen näköiset, mutta polven alapuolella lahje leveni suuriin mittoihin nilkan tasolle asti. Nyt tämmöiset pukineet naurattavat.

 

Talveksi sain nilkkurit, joilla pärjäsi talven ollessa kylmä. Se oli kummallista, että heti, kun oli lauhempaa, jalkaan pantiin puikkokärjet. Kukaan ei halunnut palata enää huovikkaisiin, joita pidettiin jo ukkojen jalkineina, vaikka ne ovat hyvät talvella nuorillekin.

Armeija opetti käyttämään nahkasaappaita. Niillä pärjäsi kyllä, kunhan jalkineet olivat sopivan väljät yhdistelmälle jalkarätti plus villasukat.

 

Aikuisena jatkoin nilkkureilla talvisin, kun niiden saatavuus ja mallisto laajeni ajan myötä. Kun Neuvostoliitto vielä hoippui pystyssä, Suomen jalkineteollisuus eli parhaita vuosikymmeniään. Venäläiset ostivat paljon suomalaisia laadukkaita kävelykenkiä ja talvijalkineita. Kaikki kaupankäynti itään piristi maamme taloutta, se on myönnettävä.

Ostin melko lailla kaksi vuosikymmentä sitten Parkanon Jalkineen Talvikkaat. Ne ovat vieläkin ehyet. Nämä saappaat ovat kestäneet metsätyössä, puun ajossa sekä myöhäisen syksyn metsästyksessä. Isän oppi, osta aina talveksi numero tai kaksi isommat kuin kesäjalkineet, on ollut hyvä. Hän selvisi Talvi- ja Jatkosodan talvitaisteluista saamatta paleltumia. Kokemus puhui ja oikein puhuikin.

Virassa ollessa Talvikkaita ei voinut pitää, vaan maihinnousukenkiä muistuttavat, mustat nilkkurit olivat virkapukeutumisen ohjesäännön mukaiset. Sisätöihin vaihdettiin mustan nahan ja puupohjien yhdistelmät eli hollannikkaat. Ne vaihtuivat myöhemmin hyväpohjaisiin remmikenkiin, kun aika ajoi entisen ohjeen ohitse. Mustia kenkiä ei enää vaadittu.

 Riemastuin yhtenä vuonna ostamaan syys- ja kevätkäyttöön Camel- bootsit. Se tuntui niin mahtavalta, kun mainoskin sanoi, että kengät ovat miehille, jotka kulkevat omia polkujaan. En osannut silloin hoitaa jalkineiden nahkaa tarpeeksi tarmokkaasti, ja kenkien nahka kutistui. Ne kävivät liian pieniksi, oikeastaan. Annoin ne kirppikselle.

Ostin täksi talveksi kunnon saappaat. Ne ovat arktisiin oloihin valmistetut. Pakkasissa niillä olen tullut toimeen. Jalassa on vain ohuehko pelkkä merinovillasukka. Olen saanut yhdeltä kaivosmieheltä ja yhdeltä opettajalta tunnustusta hyvästä kaupasta ja oikeasta jalkineen valinnasta.

Kaivosmies sanoi minulle, että kun hän seisoo hirvipassissa, tuntuu, miten lämpö nousee jalkapohjista ylöspäin ja sääretkin saavat mukavaa lämmintä osakseen. Olen huomannut itse saman asian.

En enää välitä muodin tolkuttomista oikuista mitään, vaan panen saappaat jalkaan kaupalle ja muille asioille kylälle lähtiessä.

Kukaan ei ole nauranut jalkineilleni, mikä on mahtavaa. Melkeinpä herrasmiehen tuntu leijailee ympärillä. Sen aistii, kun oikein tarkastelee ihmisten ilmeitä!

Tässä poseeraavat Sievin Arktis-saappaat

 

 

 

 

Ruokapöydässä

 Parhaillaan riehuu talvimyrsky tiheän pyryn kanssa. Ennen katsottiin, että on oikean hirvenampujan ilma. Verijäljet, suolistuksen merkit sekä hevosen ja reen jäljet peittyvät hyvin nopeasti.

Näkyvyys on välillä rajoitettu. Säätiedotus, joka aamulla annettiin, on mennyt pahasti pieleen.

 

Istumme vieraiden kanssa ruokapöydässä. Tarjolla on keitettyä riisiä ja uunilohta. Oheissyötävänä on salaattia, cocktailkurkkuja sekä savulohisalaattia. Leipää on näkkärin muodossa sekä yhdelle huonomahaiselle puhtaana kauraleipänä.

Vieraiden varalta kävin Alkosta noutamassa Ruppertsberger valkoviiniä. Ostin myös American Redwood Zinfandelia niin sanotun nettialkon kautta jo aikaisemmin.

Tämä on punaviiniä, samaa, josta ortodoksipappi ei saa kieltäytyä, muuten virka katoaa jalkojen alta. On siinäkin määräys, jos maksa ei vaan kestä!

 Muutamia vuosia sitten pohjoisessa kuoli papilta vaimo. Isä jäi vastuuseen lapsista, joka papin virassa ei onnistu, koska piirit ovat isoja, ja matkoilla on oltava paljon.

Keskiajalla oli päätetty, että avioliitto on ainutkertainen, joten uuden vaimon ottaminen ei onnistunut. Pitää erota entisestä uskosta, jos haluaa uuden vaimon. Olisi hyvä, jos evankelinen kirkkomme hyväksyisi suoraan tuon papin piiriinsä, joka oli jo löytänyt morsiamen ja lapsilleen äidin. Ei voi olla mikään järjestö niin kova, että kielletään normaali elämä. Äidin merkitys lapsille on korvaamaton.

 En oikein voi suositella tuota yllä mainittua punaviiniä edes pitsan kanssa. Toisaalta, pitsassa oli minun maulleni liian äkäiset mausteet, jotka veivät suun sisustan outoon tilaan: koko ruoka alkoi maistua pahalta.

Jos olisin ollut syömässä yksin, olisin antanut loput luppakorvaiselle, jolta tippui koko syönnin ajan sylki suusta.

 Elätkö muuten syödäksesi vaiko toisin päin eli syötkö elääksesi?

Vaaka painuu viimeksi mainitun hyväksi, kun on maahan painava nälkä. Silloin maistuu jo vähän arkisempikin eväs.

Tuntuu kuitenkin jalolta pystyä syömään hitaasti tässäkin tilanteessa.

On keskusteltava pehmeästi, miellyttävästi vieraiden kanssa.

Silloin osaa arvostaa tuota Pirkan kauppaan laskemaa savulohisalaattia. Onkohan nimi mennyt vahingossa väärin ja kyseessä onkin majoneesi? Miten salaatti voisi olla niin pienessä purkissa? Yleensä salaattiin vaaditaan kulho.

 Tunti meni syödessä. Se on hyvä tulos, ja viittaa siihen, että mihinkään ei ollut kiire.

Kukapa haluaisi kiirehtiä pois uunilohen luota?

Lohi on hyvää paistettuna, keittona, savustettuna. Kylmän savun tai kuuman savun lohi on erinomaista, samoin graavina. Tehneekö kukaan parempaa savustamalla kuin Matti Multala tuossa naapurissa. Hän on tuonut minulle joskus todellista herkkua ihan pyytämättä.

 Lihasta kehotetaan kieltäytymään koko hela mualiman pelastuksen vuoksi. En ole saanut selville, koskeeko suositus kalan lihaakin.

Jos koskee, silloin menee pieleen. Kala voisi korvata pienten kansojen keskuudessa lihan, mutta merien tuotto ei riitä ruokkimaan koko maapallon väestöä kalalla.

Voisiko olla oikein määräys, että alle kymmenen miljoonan asukkaan kansat saisivat syödä kalaa, mutta isommat maat joutuisivat syömään kasvisruokaa ja synnin taakan alla lehmän lihaa? Jotain pitää tehdä, koska väärän ruuan syönnin sanotaan olevan osasyy ilmaston muuttumiseen.

 Tuulivoimaa lukuun ottamatta vihreää energiaa ei ole. Vesivoima olisi semmoinen, jos minkäänlaisia patoja ei tarvittaisi tahi altaita. Aurinkopaneelisähkö ei ole vihreää, vaan kaukana siitä, koska paneelien rakentaminen vaatii voimakasta kaivostyötä, joka tuhoaa ympäristöä. No, tarkkana kun ollaan, niin tuulivoimakin vaatii kaivostyötä ja lisänä ehkäpä muoviteollisuutta ja rattaiden rasvaamiseen öljyteollisuuden tuotetta, vaseliinia.

Onneksi paneelien arvokkaat aineet voidaan kierrättää, ja silloin lähennytään vähän vihreyttä.

No, tämä oli ruokapöytäkeskustelua, jossa vain vaihdetaan ajatuksia eikä väitetä kenenkään olevan oikeassa. Semmoinen on aivan viatonta, verrattavissa morsiamen saattoon kotiinsa. Siinä ei voi olla taka-ajatuksia vai voiko?

On ollut raskas viikko urheilun seuraamisen suhteen. Suomi on romahtanut sekä yleisurheilussa että talvilajeissa pikkutekijäksi. Johtiko Nokian keksimän kännykän ja siitä kehitetyn älypuhelimen  ilmaantuminen siihen, että nuoriso ei urheilusta välitä vaan seuraa mediaa passiivisena. Nuorimmat taitavat hallita puhelimen käytön ennen kuin osaavat lukea.

Kolmen päivän kuume

 Lapsilla esiintyy puolesta vuodesta kahteen tauti, joka pelästyttää vanhempia lapsiperheissä. Se on kolmen päivän kuume eli vauvarokko (Exanthema subitum).

Tauti alkaa ankaralla kuumeella. Lapsi on väsynyt ja itkuinen. Kuume on hyvin korkea eikä se laske juuri lääkkeillä. Vakava kuume, syömättömyys ja sairaan voimattomuus tuo mieleen verenmyrkytyksen. Vanhemmat tuovat lapsen päivystykseen jopa useita kertoja taudin kovuuden vuoksi.

Lääkäri ei löydä lapsesta yleensä mitään poikkeavaa kovan kuumeen lisäksi. Usein kyllä lakiaukile pullottaa, mutta se tahtoo pullottaa myös, jos lapsi itkee kovasti tai panee vastaan tutkimuksessa.

 Neljäs sairastamispäivä tuo yleensä diagnoosin: korvien ympäriltä alkaa hento, punatäpläinen ihottuma. Samalla kuume laskee yhtä äkkiä kuin se nousikin.

Tärkeintä on, että vanhempia rauhoitetaan, ja verenmyrkytys suljetaan pois.

Taudin historia on mielenkiintoinen. Tuohon aikaan Englanti nousi hitaasti, mutta varmasti suurvallaksi vahvan laivastonsa ansiosta. Maita vallattiin sekä Aasiassa että Amerikassa.

Koska Amerikkaa ei ollut vielä löydetty, arvelen, että virustauti tuli Keski- Englantiin Aasiasta. Sieltä arabit välittivät tavaroita aina Kiinaa ja Intiaa myöten, sieltä virtasi Eurooppaan mausteitakin.

Englannissa oli vilkas satama, Liverpool, johon laivat saapuivat pitkiltä purjehduksilta. Joku merimiehistä, jolla sairaus oli vähäoireinen, välitti varmaankin virustartunnan vilkkaan sataman asukkaisiin ja siitä keski- Englantiin.

Ensimmäinen epidemia puhkesi 1485 sotaväessä ja levisi pääkaupunkiin, Lontooseen asti. Tuskin yksi sadasta tartunnan saaneesta jäi henkiin. Taudille oli ominaista voimakas hikoilu, mistä tauti sai nimensä englanninhiki. Sitä pelättiin kovasti.

Epidemioita esiintyi vuosina 1507, 1517, ja 1528. Tauti oli nopea leviämään. Hampurissa se tappoi 1000 asukasta kerralla. Epidemia kulki Hollantiin, Sveitsiin, Skandinaviaan, Venäjälle, Liettuaan, Puolaan ja Suomeen asti. Suomeen tauti ehti jo 1529. Virsikirjassa kirjoitettiin, että ”W. 1529 liickui se tarttuwainen tauti, joca cutzuttin Engelandin hiexi”.

 Vuonna 1551 englantilainen lääkäri kuvasi sairautta ja kirjoitti siitä kirjan. Lääkäri Caius piti taudin syynä likaa ja saastaa. Hänen mukaansa tauti alkoi äkillisesti tuskaisuudella, jota seurasivat voimakkaat vilun väreet, huimaus, päänsärky, voimakkaat niskakivut, hartia- ja raajakivut.  Potilaalla oli suuri voimattomuus. Puolesta tunnista kolmeen tuntiin kestäneen vilutuksen jälkeen alkoi kuumeilu ja voimakas hikoilu.

Tuon jälkeen hallitsevia oireita olivat päänsärky, sekavuus, voimakas jano, nopea pulssi, ja kivut sydämen seudussa.

Taudin loppuvaiheessa oli suuri voimattomuus ja pyörrytys ja vastustamaton uneliaisuus, jota pidetiin kuolettavana, jos sille antoi periksi! 

Taudinkuva viittaa siihen, että virus aiheutti aivo- tai aivokalvon tulehduksen. Tavallinen herpesvirus aiheuttaa pikkulapsille myös vaarallisen aivokalvontulehduksen joskus.

Hikitauti riehui aina pari viikkoa samalla paikkakunnalla, jatkoi siitä eteenpäin. Usein se vei hengen jo kolmessa tunnissa. Ne, jotka kestivät yli vuorokauden, pelastuivat.

Jostakin syystä sairaus iski varakkaisiin ihmisiin ja joutilaisiin, kuten oluen juojiin ja kapakoissa istujiin. Köyhät näyttivät säästyvän hikitaudilta.

Sairaus ei antanut pysyvää immuniteettiä siitä selvinneille.

Viimeinen suuri epidemia oli 1578. Tauti riehui kevään lopulla ja kesällä. Sitä epäiltiin hyönteisten levittämäksi.

 Hikitautia muistuttavia epidemioita esiintyi sata vuotta myöhemmin Ranskassa, Italiassa, Sveitsissä ja Etelä-Saksassa, mutta ei Englannissa. Tautia kutsuttiin nimellä Febris miliaris, eli täpläkuume. Vuosien 1718 – 1861 välillä esiintyi 175 epidemiaa, jotka eivät olleet niin tappavia kuin 1500- luvulla.

Oliko tämä tauti samaa, on arvoitus.

Hikoilu oli kyllä voimakasta ja siihen liittyi pienirakkulainen ihottuma, joka punoitti lievemmin kuin tuhkarokon ja vihurirokon täplitys. Ihottuma vaaleni pian ja nousi selvästi koholle, jolloin iho tuntui nyppymäiseltä ja karhealta. 

Ala-Baijerissa 1844 tautiin sairastui 2,5 % asukkaista ja kuolleisuus oli 7 %. Saksalaiset ovat aina olleet tilastoissaan millintarkkoja.

Nykyisistä taudeista vauvarokko muistuttaa ihottumaltaan eniten yllä kuvattuja tauteja. Siinäkin on joskus iholla pieniä rakkuloita. Ihottuma leviää pään seudulta alaspäin hyvin yksilöllisesti jalkoihin asti. Lapsi on herkkä itkemään, mikä viittaa tuskaisuuteen, samaan, josta kärsivät Englannin hikeä sairastaneet kauan sitten.

Aiheuttaja on saatu selville. Se on ihmisen herpesvirus 6.

Arvellaan, että Englannin hikitaudin aiheuttaja on mutaatioiden kautta muuntunut vähemmän hengenvaaralliseksi kuin se oli aikoinaan. Niin käy usein viruksille.

Toinen mahdollisuus on, että hikitaudin aiheuttaja painui takaisin viidakkoon, sinne, mistä se oli luontoa liikaa pöyhimällä ilmaantunutkin. Virukset pysyvät hengissä vain ihmisissä, apinoissa sekä muissa eläimissä solujen sisällä. Jos virus tappaisi kaikki uhrinsa, se kuolisi itsekin ja katoaisi.

 Vain yksi vaarallinen virus on saatu luonnosta häviämään.  Se on isorokko, jonka vastainen taistelu kesti noin 250 vuotta, mutta johti tulokseen vuonna 1977. 

Olen saanut  isorokkorokotuksen aikoinaan. Se oli pakollinen, ennen kuin voi työskennellä terveydenhoidon alalla. Myös rokotus tuberkuloosia vastaan oli pakollinen. Tämä bakteeritauti on siirtynyt ihmisten riesaksi nautaeläimistä kauan sitten eikä sitä ole saatu kuriin. Sen lähin sukulainen on spitaali eli lepra, joka on sitkeällä työllä saatu häviämään länsimaista, mutta Aasiassa sitä edelleen esiintyy.

 

Syksyn musta metso

 

Siellä oli kankaan lakimaa, jossa kasvoi vanhoja mäntyjä sekä siellä täällä katajia. Maan pohjan kivisyys teki kävelystä vaivalloista niin, että alueen lävitse johti mutkallinen polku sen kanervaa ja puolukkaa kasvavan mättäikön halki. Hyvänä vuonna siinä oli runsaasti puolukoita. Itälaidalla, jossa kasvoi kosteammassa notkelmassa kuusia, oli rehevä mustikanvarvusto. Siihen tuli melko usein paljon mustikoita.

 Alueella kävi lähes kymmenen kilometrin päästä maanomistajan perhe ja myös sukulaiset marjassa. Lähempänä asuvatkin olivat huomanneet tämän tuottoisan metsäseudun, mutta koska marjoja oli muuallakin, maanomistajaa ei loukattu menemällä hänen marikkoonsa.

Siihen aikaan kunnioitettiin omistajan marjamaata niin, että poimimaan mentiin vasta, kun näytti siltä, että omistaja ei sinä syksynä näyttänyt tulevan metsäänsä.

Tähän karuun seutuun ilmaantui syksyllä riekkoja, jotka liitelivät kauniisti tuijaillen suurena parvena pakosalle. Ne nousivat luoteen suurilta soilta metsän suojaan sekä nauttimaan marjoista.

 

Jussin perhe oli tullut poimimaan mustikoita. Notkelmasta lähti pakoon ukkometso korkean varvikon suojasta.

Viisi sangollista täyttyi nopsasti, koska poimijoilla oli silloin uudehko keksintö, marjankeruukone käytössään. Sellaisia myytiin kaupungissa. Jotkut marjastajat eivät hyväksyneet laitetta, koska roskia tuli sankoon paljon. He poimivat käsin puhtaat marjat suoraan ämpäriin.

 Jussilla oli marjojen puhdistukseen omintakeinen ratkaisu: neljättä metriä pitkä kouru, joka oli valmistettu kahdesta laudasta ja puoli metriä leveästä vanerilevystä. Se oli lakattu tärpättiohenteisella lakalla. Kun vehje kallistettiin sopivaan asentoon, marjat vierivät alas ja putosivat sankoon, mutta roskat ja marjatertut jäivät kouruun. Tertut oli helppo poimia kourusta. Niistä voi irrotella marjat ja panna ne sankoon. Sen jälkeen kourun pystyi puhdistamaan siihen sopivalla luudalla. Sitten marjojen siivoamista voi taas jatkaa.

Merkillistä oli se, että jokaisella kerralla kourun asento piti kokeilla erikseen sopivaksi. Näytti siltä, että marjojen, jopa ilman kosteus vaikutti asiaan. Jussin mielestä oli tehokkainta käsitellä ensin tertut. Sen jälkeen kourun putsaus oli helppo tehdä. Perheen naisväki hoiti marjojen jatkokäsittelyn mehuksi, hilloksi tai soseeksi.

 

Marjareissulla Jussi itse ei ollut tuolla kertaa mukana. Siellä oli naisväki ja kaksi nuorempaa veljeä. Metson pako kiinnosti Jussia, koska oli jo metsästysaika. Hän tiesi ukkometson paikkalinnuksi. Piti vain odottaa sopivan lenseää ja tuuletonta iltaa. Silloin voisi metso olla syyssoitimella.

 Jussi lähti iltametsälle. Ensiksi piti soutaa parin sadan metrin levyisen lahden ylitse. Siitä, vakituisesta venepaikasta, johti kuusenneulasten peittämä polku puron vartta pitkin suurempipuiseen metsään.

Vajaan kilometrin päässä oli luoteeseen johtavan polun risteys. Siinä kuusimetsä oli vanhaa ja pitkäoksaista. Juuri mitään aluskasvillisuutta ei ollut, vaan maan pohjan peitti tiheä neulasmatto.

 Suuret männyt kasvoivat kankaan yläosassa, missä kuusille maa oli liian karu. Viimeisten kuusten suojaan Jussi jäi kuuntelemaan erämaata.

Vielä oli hivenen liian valoisaa.

Mukaan reppuun Jussi oli ottanut iltakahvin pieneen termospulloon sekä kaksi leipäpalasta, joiden välissä oli käristettyä savusilavaa. Eväät maistuivat – kuten usein metsässä – hyvin. Jussi jäi vähän kaipaamaan kolmatta leipäpalasta ja lisää kahvia. Mieleen nousi sanonta, että ei makeata mahan täydeltä. Toisaalta tuntui jalolta pystyä tyytymään vaatimattomaan annokseensa.

 Jokin liikkui oikealla. Siinä oli suurten ja naavaisten kuusten tiivis ryhmä. Aurinko oli paahtanut koko päivän, ja ilta oli lämmin. Lepakko lenteli kierrellen puuryhmää. Vanhoissa kuusissa asustaa monenlaisia ötököitä, sen Jussi tiesi. Lepakon liikehtiminen ei ollut sattumaa. Kuusten ympärillä oli valmis ruokapöytä linnuille ja lepakoille.

Jussi oli huomannut, että kaikkialta, mistä ikikuusikot kaadettiin, katosivat myös kuukkelit, joita vielä asusti näissä metsissä. Niiltä vietiin ruokapöytä, kun vanhoihin metsiin tuli savotta.

 

Kuuluiko korvaan napsauksia?

Jussi terästi kuuloaan nostamalla kädet korvien taakse. Toden totta, harvan mäntymetsän koillispuolelta kuului metson soidinääntelyä.

Suoraan ääntä kohti ei voinut mennä, koska näkösuojaa lähestymiseen ei löytynyt. Oli kierrettävä kierros itäisen kuusikon suojassa. Se tiesi kolmensadan metrin hiipimistä, mutta etuna oli otuksen näkyminen taivasta vasten, jos se soisi puussa.

Hiivintä metsässä, jossa metsätöitä ei ollut tehty varmaan sataan vuoteen, oli helppoa ja äänetöntä. Kuusikossa oli paksu sammalkerros ja isoina laikkuina mustikanvarvikkoa. Tyypillistä metsometsää.

Lämmin ilta ja metson läheisyyden nostama jännitys sai hien Jussin otsalle. Metson laulu kuului runsaan sadan metrin päästä. Lintua ei näkynyt, sillä se soi sittenkin maassa.

Jussi oli ladannut iltapalan syötyään pitkäpiippuisen Tikkansa. Se oli ollut huonolla pidolla entisellä omistajalla, mutta piipussa ei ollut onneksi syöpymiä. Lukkokoneistoa Jussi ei ollut tohtinut avata. Se työ kuului asesepälle.

Metson soinnille hyppääminen sujui hyvin. Näkyi, että metso teki soidessaan lyhyitä juoksupyrähdyksiä ja kääntyili eri suuntiin.

Matka oli jo sopiva, koska tässä haulikossa oli suppea käynti.

Jussi odotti hiontaa. Kun se tuli ja metso oli jyvällä, hän painoi liipaisinta. Kuului vain napsahdus!

Pyssy teki temppunsa pahaan saumaan. Vika ilmeni jo koeammunnassa: silloin tällöin nalli ei lauennut kotimaisen tehtaan tutuilla patruunoilla. Niiden hylsyissä oli metson kuva. Kotona oli tsekkiläisiä patruunoita, joilla vikaa ei ilmennyt.

Oliko nalli liian kova vaiko iskujousi veltostunut? Lähtiessä oli tullut vain kouhaistua pari – kolme patruunaa taskuun niitä tarkastamatta.

 Ase piti taittaa ja koettaa vaihtaa uusi patruuna. Metsästyksen kiihko sai Jussin hätäilemään, sillä toimi olisi kuulunut tehdä vasta hionnan aikana.

Nyt metso kuuli äänen, kun Jussi napsautti aseen niskat kiinni. Sointi loppui ja metso vaikeni. Se astui nopeasti muutaman askeleen ja katosi mättään taakse.

 Sieltä kuului vain muutama napautus, mutta soidin ei jatkunutkaan. Epäilys oli herännyt. Yhtäkkiä metso lähti kovasti rymisten lentoon.

Jussi jäi seisomaan yksinään hiljaiseen metsään. Pisti ihan vihaksi tuommoinen alokasmainen tyriminen.

No, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Sioux- intiaanit sanovat saman ajatuksen niin, että sanottu sana, ammuttu nuoli. On syytä olla varovainen puheensa kanssa ja pysyä tosiasioissa.

 Kotiin siitä piti lähteä. Onneksi polku oli tuttu, ja aina voi keksiä meriselityksen, että tänä iltana metso ei soinut. Valkoinen valhe on vain ihmisen omituisuus. Eläimet vaikuttavat rehellisiltä.

 

Hyvät ilmat jatkuivat sinä syksynä. Puitiin ohria aurinkoisina päivinä iltapäivisin, kun yön kosteus oli haihtunut. Jussin kotona tehtiin vielä lyhteitä ja lämmitettiin riihtä peräkkäisinä päivinä. Riihitetystä rukiista tuli maistuva leipä ja erinomainen ruispuuro. Puuroon oli tapana panna voisilmä, aijai.

 

Jussi oli taas iltapalalla tutussa paikassa. Nyt ase oli ladattu toisenlaisella patruunalla kuin edellisellä kerralla. Niiden käynti oli kokeessa yhtä hyvä kuin kotimaisten, mutta niillä ase ei klikannut kertaakaan.

Vieläkin korpesi vähän edellisen kerran oma mokailu. Joka tapauksessa seuraavana talvena ase pitäisi viedä sepälle tarkastukseen. Sen Jussi oli päättänyt.

Metson näppäily alkoi kuulua taas melkein samaan aikaan, kuin ensimmäisellä kerralla. Päivä oli ollut aurinkoinen ja vieläkin ilma oli lämpimän tuntuinen. Sumua oli peltojen pinnassa lähellä järveä metsälle lähtiessä.

Oli taas kierrettävä kuusikkoon. Sieltä käsin Jussille selvisi, että metso soi petäjässä harvalla männiköllä. Lähestyminen oli vaikeaa, sillä näkösuojana olivat aluksi vain toisten mäntyjen rungot.

Kun matka alkoi olla sopiva, vain yhden – kylläkin paksun – männyn runko oli suojana. Kitukasvuiset katajapensaat auttaisivat ryöminnässä, jos metso soisi maassa. Nyt ne eivät auttaneet mitään.

Pitkän hyppäämisen ja hiivinnän aikana metson kiihkein sointi huonontui. Välillä se vain näppäili eikä hionut lainkaan.  Äkkiä lähelle puuhun lensi toinen metsokukko. Se huomasi pian Jussin ja lähti heti pakoon. Se veti mukaansa soinnilla olleen, ja tilaisuus oli mennyt.

 

Jussi mietiskeli polkua kävellessään, että jos hänellä olisi haulikkorihla, soivaa metsoa voisi ampua kauempaa. Silloin männikössä sointi ei auttaisi metsoa.  Kotona oli vain pienoiskivääri, mutta sen käyttö kiellettiin uudessa metsästyslaissa. Vain riekkoa sai ampua sillä pohjoisessa Lapissa.

 Jussin kävellessä veneelle mieli rauhoittui. Saalista ei ole pakko saada. Ilman metsoa tullaan hyvin toimeen. Tässä on enemmän kunniasta nyt kysymys, hän tunnusti itselleen.

Jussi uskoi vanhojen sanaan, että metsä antaa otuksen silloin, kun aika siihen on kypsä. Pitää oppia olemaan kärsivällinen. On syytä elää kiitollisena, kun pysyy terveenä, mikä on suuri lahja. 

Seuraavana iltana sää muuttui ja alkoi tuulla. Ennen sadetta viimeiset ohrat ehdittiin parahiksi puida. Kun sade meni ohitse, uusi pilvirintama levittäytyi taivaalle. Alkoi hienoinen tihkusade. Ilma tuntui kuin seisovan paikoillaan. Järvellä ei näkynyt pientäkään viriä.

Jussia ei pidätellyt mikään. Eväitä ei nyt tuntunut kaipaavan. Iltapalalle voisi ehtiä oikeaan aikaan, sillä nyt hämärä tuli jo paljon varhemmin laajan pilvirintaman vuoksi.  Tämmöinen ilma oli oivallinen metson soinnille. Välillä tihkusade taukosi.

 

Metso soi jo, kun Jussi tuli tuttuun kuulostelupaikkaansa. Ääni kuului alkuperäisestä suunnasta, sieltä, jossa soidinpaikka oli ensimmäisellä kerralla. Se tiesi kiertämistä kankaan laen itäpuoliseen kuusikkoon. Siellä piti edetä pohjoiseen, koska metson ääni kuului männikön koilliskulmalta.

Kuusikosta oli verraton apu lähestymiseen. Kolmen askeleen hyppy vei koko ajan lähemmäksi pelipaikkaa.

Sarjat olivat ehyitä nyt eikä niissä ollut konstailua. Isä oli neuvonut, että ennen hyppäämistä pitää olla varma hionnan alkamisesta. Ovela metso jättää joskus yllättäen hionnan pois. Silloin varomaton hyppääjä paljastuu, ja metso pääsee pakoon.

Nyt asiat sujuivat. Metso soi ison petäjän kuivalla, paksulla oksalla muutaman metrin korkeudella. Linnun silhuetti näkyi  mustana vähän vaaleampaa ja ohutta pilviverhoa vasten. Metsässä oli jo melko hämärää. Silti  Jussi näki metson pään liikkeen sen hioessa.

Seuraavan hionnan aikana aseen jyvä lähestyi hitaasti vasemmalta metson kaulan tyveä. Äkkiä haulikko pamahti ja metsässä leimahti pitkä suuliekki. Metso putosi siipiään lyömättä alas. Maahan putoamisen muksahdus kuului selvästi. Laukauksen ääni kohisi ympäristön korkeissa mäkimaissa ja salolla kuin syvä huokaus.

 Jussille tuli hyvä ja kiitollinen mieli. Ei ollut varmaa, oliko tämä kahdesti häneltä karannut ukkometso vaiko toinen. 

Kilometrin päässä, ison suoalueen männyissä, oli edellisen talven joulukuussa näkynyt hakomassa viiden kymmenen mustan metson parvi. Silloin tämä salo oli melkein koskematon ja tietön. Soiden ojituksesta ei tavallinen kansa ollut kuullut mitään.

 

 

 

 

 

 

 

---

 [EO1]

 [EO2]