Murhatutkimukset

 

Olin pojan kanssa teeripassissa koululaisten syysloman aikaan vuonna 1998. Vähän ennen puoli kahdeksaa kuului koillisen suunnasta laukaus ja pian sen jälkeen toinen, erisävyinen aseen ääni.

Arvelimme, että maaninkalainen hirviporukka ampui hirven. Lopetuslaukaushan kuulostaa erilaiselta, koska se ammutaan maata vasten. 

Puhuttiin kyllä siitä, että ääni ei ollut kiväärin ääni, mutta meille ei tullut mieleenkään, että juuri silloin tehtiin 1,5 kilometrin päässä murha. Se selvisi vasta myöhemmin.

Tuona aamuna poika sai saaliiksi yhden teeren. Kun aamulento oli ohitse, palasimme mökille. Meille oli tullut tavaksi suolistaa lintusaalis siellä ja laittaa sitten riista halkovarastoon riippumaan, jossa se sai mureutua muutaman päivän. 

Sen touhun aikana mökin ohitse ajoi auto, jonka poikani tunnisti seisoneen aiemmin isoveljen pihassa. Autossa oli ollut useita aseita ilman asesuojia. Nyt auto ajoi taas sinne ja kävi vähän aikaa tyhjäkäyntiä, kunnes palasi takaisin. Kuski ajoi mökin ohitse kävelyvauhtia, tarkastaen samalla, näkyykö talon asukasta meidän mökillä.

Laitoimme mökillä kaiken talvikuntoon, vaikka oli vasta lokakuun puoliväli. Erävuosi oli ollut hyvä. Sain saaliiksi yhden pyyn ja neljä teertä.

Kului aikaa muutama viikko. Yhtenä päivänä soitti minulle Kuopion rikospoliisi. Entisestä kodistani, sen parvelta oli löytynyt Valmet- haulikon pakkaus. Osasin kertoa, että se on nuorimman veljeni Valmet- 312 haulikon pakkaus. Tämä veli asuu Joutsenossa, ja on siellä opettajan virassa, vastasin poliisin kysymyksiin.

Jäljestäpäin sain tietää, että talossa oli tehty kotietsintä murhatutkimukseen liittyen. Siinä oli löytynyt ilmeisesti verinen kevytpeite kokoa 2 x 3 metriä. Peitettä pidettiin autotallissa, joka oli nyt lukossa isoveljen ollessa kauppareissulla. Peite oli löytynyt navettaladon takana olevasta suojasta, jossa olivat hevoskärryt, pankkoreki, hevosvehkeitä ja moottorikelkka. Sinne peitettä lainannut mies oli sen vienyt, murhan tekopäivän aamuna aivan silmiemme alla. Oli tiistai, 13. lokakuuta 1998.

Talossa asuva vanhin veljeni oli rikospoliisin putkassa yhdessä murhatutkimusten vaiheessa. Viereisessä putkassa oli hänen jäniskoiransa. Sanoin, että en usko velimiehen tehneen murhaa. Liian hyvä sydän, ei sovi tappajaksi, mainitsin.

Purola- nimisestä paikasta, juuri Maaningan rajan läheltä, oli kadonnut asukas, joka oli veljessarjan nuorin. Hän asui siinä yksinään, ja hän työskenteli monissa taloissa kutsun mukaan. Meneillään olivat etsinnät.

Kadonnut oli kysytty mies metsätöihin ja polttopuiden tekoon. Hän osasi hommat, oli luotettava ja ystävällinen. Hän ei ollut koskaan eksynyt eikä lähtenyt kotoaan ilmoittamatta siitä muille. Järvet olivat sulat, joten hukkumiseen ei uskottu, mutta etsijöitä huolestutti tapaturma metsähommissa.

Rikospoliisi oli ihmetellyt, miksi toinen talon veljes, joka oli hirvijahdin takia paikalla, ei osallistunut etsintöihin, vaan oli sen viikon perjantaina etelä-Savossa asti huollattamassa autoaan. Semmoiseen matkaan ei pitänyt olla mitään syytä, koska lähin auton huoltopaikka, kaksikin, oli muutaman kilometrin päässä. Etsinnöissä oli ollut paljon lähikylien väkeä ja helikopteria käytettiin apuna. Katoamisilmoitus oli tehty torstaina, 15. lokakuuta.

Veli kertoi minulle putkasta päästyään, että hänen heikosti tuntemansa mies oli kesän aikana käynyt monta kertaa hänen luonaan kylässä, lähinnä ostamassa perunoita. 

Nämä tiheät vierailut olivat kummastuttaneet. Perunoita veli oli antanut ilman maksua. Se oli tavallinen menettely maaseudulla. Mies oli tuon Purolan veljeksiä, mutta ei asunut siinä nyt.

Kesällä hän oli lainannut 2 x 3 metrin kokoisen kevytpeitteen, jota hän ei sopimuksen mukaan palauttanut. Syyskuun lopulla sama mies oli käynyt kylässä viimeksi. Silloin hän oli näyttänyt monet aseensa autonsa perästä. 

Aseissa ei ollut näkynyt lain vaatimia suojuspusseja.  Vieras oli ottanut yksipiippuisen haulikon käteensä ja antanut veljeni siihen tutustua. Närhi oli lentänyt keskustelun aikana pihakoivuun, jolloin vieras oli ojentanut patruunan, ja veli oli pudottanut linnun puusta vieraan toivomuksesta.

Antoiko mies haulikon siksi, että siihen jäisi velimiehen sormenjäljet?

Kaiken tämän veli kertoi auliisti kuulusteluissa rikospoliisin hiostuksen alaisena. Poliisi kaipasi hylsyä ja etsi välitulppaa velimiehen pihalta.. Niitä ei löytynyt koskaan. 

Viattoman närhen ampumiseen poliisi ei takertunut, vaan keskittyi kuningaslajiin eli murhan selvittämiseen. Se on vaikea tehtävä, joka ei aina ratkea. Kevytpeitteen palauttamisesta veli ei ollut tiennyt mitään, koska hän ei ollut paikalla silloin.

Neljän päivän päästä, lauantaina, Purolan asukas löytyi ammuttuna pientilansa rajan seudusta. Häntä oli ammuttu haulikolla takaapäin selkään ja sitten maata vasten kaulan tyveen. Kyseessä oli selvästi harkittu murha. 

Tämän yksityiskohdan tiesi vain rikospoliisi. Epäilty uhrin isoveli oli soittanut kaverilleen heti nuorimman veljensä löydyttyä. Hän oli sanonut, että uhri oli ammuttu haulikolla. Koska tämän asian tiesi vain rikospoliisi, oikea tekijä oli löytynyt.

Oliko uhri vedetty velimieheni lainaamalla kevytpeitteellä tiheän metsän kätköön. Kun etsinnät jatkuivat, oli monta päivää aikaa sotkea jäljet.

Uhrin isoveljeä kuulusteltiin monesti. Hän oli johtanut epäilykset minun veljeeni, joka siis pidätettiin koiransa kanssa ensimmäisenä. Poliisi löysi kotietsinnässä kevytpeitteen, ja näin rikoksen tehnyt oli johtanut poliisin epäilykset pois itsestään. Yksin asuvalla ei ollut pitävää alibia.

Postimies oli vakuuttanut, että uhrin veljen auto oli juuri seitsemän jälkeen murhatalon pihassa, vaikka epäilty oli sanonut olleensa erään sukulaisen talossa, josta oli lähtenyt vasta kahdeksalta. Kuorma-autoilija oli nähnyt ajettuaan kaksi kertaa kadonneen miehen kodin ohitse saman auton samassa pihassa seisomassa seitsemän ja kahdeksan välillä.

Epäillyn yöpaikan vanhukset eivät olleet osanneet tarkasti sanoa, milloin vieras oli lähtenyt autollaan hirvimetsälle tai lahtauspaikalle lihan jakoon. Siinä se oli kahdeksan korvilla, talon vanhaisäntä oli arvellut. Niin sovittiin jo edellisenä iltana.

Tämän kelloajan epäilty oli käskenyt sanoa, jos poliisi utelee. Tämä käsky oli pelottanut vanhuksia, koska siinä vaiheessa asioissa ei ollut mitään vikaa.

Tietysti tällainen ristiriita kiinnittää heti tutkijoiden huomion. Rikospaikalta poliisi etsi hylsyjä, mutta raportin mukaan etsintää metallinilmaisimella häiritsi maapohjassa oleva voimakas magneettisuus. 

Hylsyjä ei tavattu, mutta uhrista löytyi juuri samanlaisia hauleja kuin epäillyn hallussa olleista patruunoista löydettiin. Haulien koostumus pystytään määrittämään. Se on jokaisella patruunatehtaalla erilainen, ja tämä seikka auttaa rikospoliisia.

Lopulta uhrin veli tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen taposta aihetodistusten perusteella. Koska tappaja ei tunnustanut, häntä ei tuomittu oikeaan rangaistukseen eli elinkautiseen vankeuteen murhasta. Hän oli myynyt muutama vuosi aikaisemmin osuutensa tilasta toiselle veljelleen, ja oli nyt maaton mies. 

Nyt hän oli tullut katumapäälle ja ratkaissut asian murhalla. Poliisi piti tilan puolikkaan saantia ilmaiseksi omaan omistukseen murhan syynä.

Hylsyjä ei löytynyt eikä asetta. Ne tekijä oli varmaankin heittänyt pitkällä autonsa huoltoreissulla vesistöön. Savossa riittää vesistöjä. 

Uhrista löytyneet haulikon patruunan välitulpat viittasivat siihen, että niiden valmistaja oli puolalainen tehdas Pawam Pionki ja patruunan nimi siis Boar. Näitä patruunoita löytyi uhrin talon yläkerrasta kotietsinnässä. Vahva viite oikean tekijän suuntaan sekin.

Ehkä tappaja ei sittenkään luottanut siihen, että veljeni sormenjäljet aseessa todistaisivat hänen tehneen verityön. Pelkät sormenjäljet eivät riitä, pitää olla painava syy murhaan, ja sitä ei ollut. Sukeltaja tutki läheisen lammen ja ehkä muitakin vesistöjen piilopaikkoja, mutta etsittyä asetta tai hylsyjä ei löytynyt.

 

Minua kiinnosti tuo metallinpaljastinta häirinnyt voimakas magneettisuus. Puolentoista kilometrin päästä rikospaikasta löytyi metsäautotien vierestä outo kivilohkare. Siinä oli tienteon vuoksi kaivinkone puhkaissut soraharjun, ja harjusoran joukossa oli kiinnostava lohkare.

Se vietiin Pyhäsalmen kaivoksen geologille, joka teki kaivoksella karkean analyyttisen tutkimuksen. Kivessä oli rautaa 12,4 % ja niin sanottuja harvinaisia maametalleja.

Lähetin puolet lohkareesta Kuopion Geologian Tutkimuskeskukseen. Sieltä ei ole kuulunut mitään vastausta. Soitin vuoden päästä saman tutkimuslaitoksen Helsingin virastoon, koska Kuopion laitos ei vastannut yhteenkään sähköpostitiedusteluuni.

Minulle kerrottiin YT- neuvotteluista. Niiden seurauksena määrityksiä tekevä henkilökunta oli sanottu irti. Arveltiin, että jäljelle jääneet herrat eivät osaa tehdä analyysejä, koska opinnoista on paljon aikaa kulunut.

Jätin asian silleen. 

Olen monesti ajatellut, että niinkö Tervon ja Maaningan välisellä raja-alueella, jossa ei asu ketään, uinuu Prinsessa Ruususen unta valtava malmiesiintymä. Poliisin metallinpaljastin ei pienestä magneettisuudesta häiriinny, olen arvellut itse mielessäni.

Toisaalta, lähellä ovat Rautalammin reittinä tunnetun järvi- ja jokiketjun latvavedet. Nehän virtaavat Päijänteeseen asti ja siitä Kymijokea pitkin mereen. Vesissä on muikkua, siikaa ja taimenia.

Kaivos yläjuoksulla voisi pilata Helsingin juomavedet. Siksi tästä asiasta pitää olla aivan hiljaa.

Veli kertoi saaneensa pidätysaikana herkullista ruokaa. Semmoista ei kuulemma kotona pysty valmistamaan. Uni oli tullut putkassa hyvin, koska syyllisyys ei painanut. Silti pintaan oli kihonnut hiki, kun poliisi tivasi jokaista askelta lähimpien viikkojen ajalta. Kukapa pystyisi semmoisen aukottomasti kertomaan, koska ajattelua häiritsi tuntikausien kuulusteluissa vakavan rikoksen tutkimus.

Pidätys oli aiheeton, ja vieläkin veli on tästä ärsyissään sekä tekijälle että poliisille. 

Lopulta poliisi oli kertonut, että epäilys syyllisyydestä ei ollut enää todellinen, vaan nyt kuultiin vain todistajana. 

Tämä olisi pitänyt kertoa jo aikaisemmin, kuten myös se, että oikea syyllinen oli kavaltanut hänet virkavallalle päästäkseen vastuustaan henkirikoksessa. Murha ei ollut tullut hänen pieneen mieleensä koskaan, velimies mainitsi, kun äskettäin haastattelin häntä itse asiassa kuultuna ties kuinka monennen kerran.

Koira viereisessä sellissä oli saanut osakseen hyvää hoitoa ja kunnon evästä, ulkoilutusta ja rapsuttelua sekä ystävällistä puhetta. Kun piti lähteä kotiin, eläin oli epäröinyt lähteä jo tutuksi tulleesta paikasta.

Tämä koira - Jokiniskan Jymy - tarjosi minulle seuraavien vuosien aikana unohtumattomia jänisjahteja. Se oli reilu kaveri ja aina ystävällinen, kuten jäniskoirat yleensäkin. Ne eivät erottele herroja ja tavallista kansaa toisistaan, vaan ovat kaikille käytöksessään samanlaisia.

Niin pitää olla meidän ihmistenkin,

 

Rhapsody in blue

 

Se on sininen rapsodia tuo Gerschwinin sävellys. Mies oli nero, jonka sävellystyön musiikin parissa katkaisi syöpä. Alkuperäinen sukunimi oli Gerschowitz, ja mies oli Amerikan juutalainen.

Hän muutti nimensä vähemmän Israeliin viittaavaksi, koska Amerikan mafian yksi rahantekokeino olivat palkkamurhat. Juutalaisvihan huumaamia on aina riittänyt niin idässä kuin lännessäkin. Säveltäjä halusi olla turvassa.

Mafia teki rahaa kieltolain ollessa USA:ssa voimassa yhdistämällä peliluolat eli kasinot, maksettujen naisten hommaamisen isoille herroille, sekä valmistamalla viinaa ja kauppaamalla sitä bisneksen ohella. Ensimmäisessä maailmansodassa traumatisoineet saivat mafian kautta morfiinia ja muita aineita, jotka auttoivat kestämään sodan kauhut.

Nykyään tilaa kutsutaan posttraumaattiseksi oireyhtymäksi. Siihen kuuluu jatkuva vaaran tunne, epäilykset, että tarkka-ampuja on saamassa juuri jyvälle sekä unettomuus. Kranaattikauhu meinaa nousta uudelleen pintaan. Eristäytyminen on melko tavallinen reaktio traumatisoituneella.

Muistoissa ovat myös pelon ja pakenemisen vuoksi vanhoillisen sotalain perusteella ammutut asetoverit. Eivät he tahallaan paenneet, hermot vain eivät kestäneet ihmisten lahtausta.

Saksa oli käytännössä koko muuta maailmaa vastassa, mutta sen armeija oli hyvä ja jokainen mies koulittu ammattitappajaksi.

Milloin tahansa juoksuhautaan saattoi ilmestyä saksalainen partio, joka puhdisti pätkän juoksuhautaa käsikranaattien ja juoksuhautaluudan nimen saaneen aseen avulla. Partio vei surmatuilta upseereilta asiakirjat ja hyökätessään yöllä komentopaikalle saaliina oli sotasuunnitelmat ja kartat. Englanti ja Ranska olivat vuosia syvällä liejussa taistelussa Saksan keisarikuntaa vastaan.

Tuo luuta, jolla juoksuhautaa lakaistiin, oli länsimaille täysin tuntematon ase, Bergman- konepistooli. Saksan aseteknikot olivat luoneet uuden aseen, joka on pätevä tänäkin päivänä.

Saksa ei hävinnyt sotaa rintamataisteluissa, vaan kotirintaman kärsivällisyys petti, ja USA:n ehtymättömien resurssien vuoksi vaaka painui liittoutuneiden puolelle.

Saksan tykistö oli voimakas ja osaava. Moni sai sen vuoksi posttraumaattisen oireyhtymän. Osa sairastui myöhemmin viinan tai morfiinin takia, koettaessaan niiden avulla hoitaa hermojaan.

Gerschwin sävelsi balladin Summertime, joka on yhä suosittu. Sen melodia on ihmeellinen pianolla taiten soitettuna, mutta myös lukuisten artistien laulamalla esittämänä. Jopa jatsina se on viehättävä. Tämä laulu rauhoittaa kiihtyneen hienosti.

Keskustelin hiljattain kaverin kanssa viime aikojen tapauksista metsällä. Jäniskoira oli hyvin toiminut. Kannatti ottaa välivuosi puuduttavasta hirvijahdista. Nyt koira on oppinut jo hyväksi, vaikka toki oppia pitää aina vain saada lisää. Milloinkaan ajokoira ei ole täysin valmis. Sää vaihtelee ja metsän otusten oveluus on käsittämätön.

Sorsat ovat vieläkin järvellä, vaikka on menty itsenäisyyspäivästä sivuitse. Niitä on suojeltu ja ruokittu viljalla ja kuorituilla auringonkukan siemenillä. Yhtään ei ole ammuttu niiden kauneuden vuoksi. Kevään ensimmäisiin sulapaikkoihin rannalla on jo varattu tarjoamista.

Sorsat muuttavat Ruotsiin talveksi. Ruotsalaiset herkkusuut saavat lihavia sorsia ruokapöytäänsä. Möisivätkö svenskit siksi aseita meille hieman halvemmalla, kun he tietävät, mistä sorsat tulevat?

Perussuomalaiset ovat nyt ykkösenä. Kansalle vieraat päätökset ovat siihen johtaneet. Valkoposkihanhia ei saa edes käsiä taputtamalla häiritä.

Jo se on kummallista, ja vielä pahempaa on, että runsas kolmesataa saatiin ampua pelotteeksi, mutta kaikki piti asettaa mullan sisään haudan lepoon. Hanhien määrä  on miljoona yksilöä. Eikö tuosta olisi voinut köyhille perheille jouluhanhet ampua, kysyy kansa.

Jatkuvilla kansan oikeustajun vastaisilla päätöksillä on aina seurauksensa. Minuakin harmittaa, kun fiksujen naisten johtama hallitus ei ota järkeä käteensä maaseutua koskevissa asioissa. Sudetkin saavat tehdä mitä lystäävät eli koiranomistajan on seisottava tumput suorana – melkeinpä asennossa – kun susi syö tai raatelee parhaillaan koiraa.

Vuoden 1962 metsästyslaki oli viisas. Tämmöisessä asiassa sai puolustaa koiraa tai muuta eläintä ja ampua petoa verekseltään. Oikea tappaja sai lähdön. 

Nyt anotaan kaatolupaa ja se saadaan kuukauden päästä. Tappaja on kaukana ja kiltti susi ammutaan. Näin toimimalla noudatetaan muodollisesti lakia, joka muuttui 1992 niin, että omaa elukkaa ei saa enää puolustaa.

Puuttuu vielä oikeustapaus, että susi käy lapsen päälle, jolloin isä tai äiti ei saa puolustaa lastansa, vaan suden täytyy saada syödä vatsansa täyteen ja mennä sitten kolmeksi päiväksi makaamaan tiheään naavakuusikkoon.

Laki on vihervasemmiston toiminnan helmi, ja koko ajan voimassa. Se on otsikossa mainittu sininen rapsodia.

Kaksi sinisorsaa uiskentelee kosteikolla, jonka valmistutin niille rauhan paikaksi

 

 

 

Latvalintujahti

 

Oletko kuullut, että ensi talvena päästään latvalintujahtiin, kysyi tuttu mies, joka toimi metsästysseuran johtokunnassa. En ollut kuullut, mutta pian luin siitä lehdestä.

Me neljäkymmenlukulaiset emme olleet päässeet laillisesti huurremetsojahtiin tai teerijahtiin talvella. Olin lukenut niistä kuvauksia. Se oli onnistunut paikallisille asukkaille Lapissa ja määrätyissä Oulun läänin kunnissa, jotka kuuluivat poronhoitoalueeseen. Siellä oli vanhan lain mukaan pidempi kanalintujahdin aika kauan sitten.

 Jahtiaika oli lyhyt, kymmenen päivän mittainen, ja se koski vain teeriä. Huurremetsojen perään ei päästy, mutta hyvä näinkin.

 

Syksyn lintukanta oli hyvä. Melko harvoilla metsästysreissuilla sain kotikuntani seuran alueelta kolme teertä ja kaksi pyytä, mutta itäisestä syntymäkunnastani, jossa olin ollut seuran jäsen 1960- luvun puolivälistä saakka, onnistuin pudottamaan kuusi teertä ja kaksi pyytä. Teeristä puolet jäi saaliiksi uudella kiväärillä, jonka ostin vuonna 1979. Metsästin silloin ilman koiraa kiertelemällä maastossa lehden lähtöön asti ja sen jälkeen vahtimalla metsäniemekkeissä, joihin linnut kokoontuivat.  

 

Lisää varusteita ei juuri tarvinnut hankkia. Vuosi aikaisemmin olin ostanut kotimaiset eräsukset, joiden pito perustui suomupohjaan. Ne ovat käytössä tänäkin päivänä.

Vaimo ompeli maastopukukankaasta kiväärin piipun suuhun tupen. Ompelin siihen kiinni leveää harmaata kuminauhaa. Siinä oli valmiina napin läven reikiä. Nyt tuppi oli helppo yhden napin avulla kietaista kiinni aseen hihnan yläkiinnikkeeseen.

Valmiina oli sen ajan maastopukukin. Kääntämällä asu nurin syntyi lumipuku. Housuissa oli vain taskun reiät, joiden kautta pääsi toisten housujen taskuihin.

Tärkeimpään varusteeseen, lintukivääriin, tutustuin perusteellisesti kahden vuoden aikana. Ase oli tarkka ja sen liipaisu helppo säätää sopivaksi. Patruunan lentorata näytti taulukon perusteella olevan sen ajan suorin.

 

Reilusti ennakkoon pyysin esimieheltä ylityö- ja päivystysvapaata kymmeneksi päiväksi. Pomo metsästi hirviä, joten hän ei hoksannut lainkaan mistä oli kysymys. Varmaa lupausta oli vaikea perua ilman vahvoja perusteita! Ajoin hyvissä ajoin isän ja äidin luokse syntymäkotiini, josta käsin metsästys oli järkevintä panna toimeksi.

Paikallisilta asukkailta sain tietoja talviteerien liikkeistä.

Vallitsi ankara pakkanen, joka ennusteiden mukaan näytti jatkuvan.

Hiihdin koelenkin maastossa, ja totesin lunta olevan ainakin seitsemän kymmentä senttiä. Jossakin puolen metrin syvyydessä oli kovempi kerros ja parin sentin syvyydessä toinen.

Lumen pinta piti ikävää karsketta, joka kuului tyynessä pakkasilmassa kauas. Tätä päällimmäistä kovaa kerrosta ei ollut joka paikassa, huomasin.

 Talosta luvattiin lämmintä ruokaa puolilta päivin sekä päivällinen pimeän tultua. Sauna sovittiin illaksi, ja leivinuuni röyhysi joka päivä varusteiden kuivaamisen ja talon lämmityksen takia.

 

Mukaan maastoon otin reppuun vain kuksan ja termospulloon kuumaa mehua sekä eräkirveen, sanomalehtiä sekä puukon ja tulitikut.

Hiihtelin aamun hämärässä suoniityn kautta metsän kätköön. Molemmin puolin reittiä olivat mäkiharjanteet, jotka hitaasti erkaantuivat toisistaan seuraavien kilometrien aikana. Tiheässä koivuviidassa näkyvyys oli kehno, sillä viimeksi satanut lumi oli perusteellisesti tarttunut joka oksaan. Pujottelin kärsivällisesti nuorta puustoa kierrellen eteenpäin. Lumi rahisi vietävästi. Viimeisen lauhan sään aikana puista oli tippunut vettä, joka oli jäätynyt. Ennen kuin ehdin päästä väljempään metsään, huomasin muutaman teeren lentävän suoraan poispäin menosuunnassa! Ne olivat olleet koivuja kasvavan laakson yläosassa aamueineellä.

 Nousin vasemman puoleisen harjanteen rinteelle. Siellä hiihto oli melkein äänetöntä äskeiseen verrattuna.  Töyrään päältä laskin vinosti melkein kolmesataa metriä. Lumi upotti runsaan kymmenen senttiä, ja vauhti alamäessä oli juuri sopivan turvallista.

Alhaalta tähystelin maisemaa. Silmä ei erottanut riistaa. Kopeloin kiväärin selästä ja aukaisin kiikarin suojuksen.  Valo oli jo riittävä lintujen etsimiseen, mutta tässä touhussa kiikarin linssi huurtui ikävästi. Olin unohtanut ottaa reissulle mukaan pienen taskukiikarin, joka olisi nyt kullan arvoinen.

 

Reitti veti edelleen idän suuntaan, jossa tavoitin ojitetun suon, jolla ennen asustivat riekot. Ne eivät kestäneet ojituksen vaikutuksia, vaan katosivat. Suolla kasvoi kymmenmetrinen harventamaton männikkö, joka lumisena peitti tehokkaasti näkyvyyden.  Muutin suunnan etelään ja aloin hiipiä suksilla hitaasti.

Äkkiä huomasin teeriparven lentämässä kaukana. Siinä oli lähes kolmekymmentä lintua. Ihmettelin niiden arkuutta, mutta vasta jäljestäpäin sain tietää, etteivät ne paenneet minua.

Suon laidassa pidin juomatauon. Kuuma mehu oli mahdottoman hyvää. Kauan ei paikallaan kärsinyt olla, sillä villapaidan päällä oli vuoreton anorakki ja päällimmäisenä lumipuvun takki. Hartioilla ja repun päällä oli reilusti lunta, ja osa siitä oli jo vähän kastellut lapoja. Seuraavina päivinä hylkäsin anorakin ja laitoin sen tilalle sarkapuvun takin.

 

Hiihdin lounaan suuntaan ja laskin etelän puoleiselta harjanteelta vinosti alas. Samalla suunnalla töksähdin tiehen ja sitä myöten hiihdin syömään, sillä alkoi tuntua, että energia ei enää riitä. Olin lähtenyt pakkaseen vain kahvin ja yhden voileivän turvin. Nyt muistin, että energian kulutus kolminkertaistuu pakkasilmassa oleskellessa.

Talossa odotti kuuma lihakeitto, karjalanpiirakat, munavoi ja muut itäisen Suomen herkut.

Jahdista virisi pöydässä keskustelu. Pahinta oli pienen taskukiikarin puute. Toinen hankaluus oli huono näkyvyys, ja kolmantena hiihdosta syntyvä ääni. Näihin vastuksiin ei keksitty lääkettä.

 

Pakkanen ei ollut aamupäivän aikana laskenut yhtään. Ilma ei ollut kirkas, vaan pilviverho peitti taivaan.

Pienen lepohetken jälkeen hiihdin tietä puolitoista kilometriä sinne, missä tulolatu yhtyi tiehen. Lumi oli jo vähän kohmettunut ja suksen pito erinomainen. Harjun rinteen puolivälissä käännyin vinosti tulosuuntaan tavoitteena päästä harjanteen päälle.

 Ylhäältä oli erinomainen näkyvyys harjanteen molemmille puolille jopa puolen kilometrin verran. Jatkoin vähän väliä pysähdellen länteen vuoron perään harjanteen laen molempia sivuja hyödyntäen helpointa reittiä. Täällä kasvoi suuria ikimäntyjä. Riesana ei ollut pientä puustoa, kuten alamaissa. Tämä olisi pitänyt hoksata jo aamulla.

Pohjoisen suunnalla, ainakin puolen kilometrin päässä näkyi männyn latvassa musta möykky. Tähystelin sitä kiväärin kiikarilla. Aivan varmaksi asia ei selvinnyt, mutta arvelin metson istuvan mäntyryppäässä.

 Harjanne laajeni mäeksi, jonka huippu oli kartan mukaan 160 metriä merenpinnasta, ja sen juurella olevan järven pinta neljäkymmentä metriä alempana. Korkeuserot olivat tällä metsästysalueella melkoiset.

Laskin eräsuksilla mäen siksak- tyyppisesti mutkitellen tielle asti. Taimikossa näkyi aivan tuoreet jäniksen pakojäljet, joista raportoin majapaikkaan päästyäni.  On liian kylmä keli jäniskoiralle, sanottiin. Sen keuhkot eivät kestä, vaan se saa verensyöksyn, lisättiin.

 

Päivällistä odotellessa jahdin kulkua käytiin läpi. Isä kielteli hiihtämästä alamaiden ryteiköissä, joista ei nähnyt mitään, vaan neuvoi liikkumaan hitaasti ylhäällä harjanteella paremman näkyvyyden vuoksi ja kun teeriparvi näkyisi kaukana, hiihtämään harjanteen takana kohdalle, ja siitä yrittämään lähestymistä tai ammuntaa.

Vaatetus oli sopiva. Hiihtoreunuksella varustetut nahkasaappaat kahden villasukan kera suojasivat jalat hyvin. Paksut villalapaset ja väljät nahkarukkaset pitivät kädet lämpöisinä. Jalkojen suojana oli viisi kerrosta vaatetta, jos lyhyet alushousutkin laskettiin mukaan. Kauluri tuntui välttämättömältä, samoin kaksinkertainen pipo.

 Aseen päälle pitäisi saada lumisuoja. Se voisi olla lakanakankaasta tehty. Reiät pitäisi puhkaista asehihnalle, ja päälle pitkä telaketjuvetoketju, kuten pilkkihaalarissa. Suojus ei tähän jahtiin joutuisi, sillä ongelma oli vetoketjun saaminen tänne erämaan laidalle.

 

Toisena jahtipäivänä suuntasin pohjoiseen, josta kaarsin pohjoispuolisen harjanteen länsipäähän. Pitkä nousu vei korkeuskäyrälle 160. Ylhäältä näkyi, että eilisen reitin koivuviita oli tyhjä. Hiihtelin harjanteen päällä suurten mäntyjen keskellä. Tiesin, että alla oli kivinen tanner, mutta paksu lumi peitti sen nyt hyväksi alustaksi.

Eilinen latu tuli vastaan. Olin laskenut menosuunnassa vasemmalle, alamaihin. Nyt jatkoin harjanteella.

Kaukana metsätuppaassa näkyi muutamia teeriä! Vaihdoin harjanteen eteläsivulle ja lähestyin maltillista vauhtia. Eilistä reittiä lähestymällä linnut olisivat nähneet minut jo neljänsadan metrin päästä.

 Teeret olivat syömässä koivuissa, jotka kasvoivat harjanteen pohjoislaidassa. Lähestymisen loppuvaiheessa näkyvyyden peitti kuusikkokaistale, jota ei voinut kiertää. Kymmenmetriset kuuset olivat kuin valkeita kartioita, niin valtaisa oli niihin tarttunut lumimäärä.

Kuusivyöhykkeen läpi pujottelu tuotti varmaan sen verran ääntä, että kun pääsin siitä lävitse, koivut olivat tyhjät!

 Lähtiessä oli ollut 23 astetta pakkasta. Linnut vaikuttivat erittäin aroilta. Syyspuolella – lumiaikaankin – niitä pääsi sumuisella ilmalla, kun oli lämpöasteita, lähestymään haulikkohollille melko helposti.  Tihkusade ja pilvinen päivä kesytti sorsatkin, mutta kirkas ilma muutti ne aroiksi, aprikoin hiihtotaukoa pitäessä.

 Hiihdin harjanteen päähän ja sieltä etelän suunnalle. Sieltä reitti johti toisen harjun päälle.

Oli juomatauon paikka. Viimeisen tunnin aikana ei ollut havaintoja teeristä. Ne saattoivat olla jo kiepeissä suojassa pakkaselta

Pitkän, varovaisen taivalluksen jälkeen huomasin vahingossa teeriä harjanteen pohjoispuolella suomännyissä. Laskeuduin suksien päälle ja odottelin vähän aikaa. Kurkistin varovasti harjanteen reuna ylitse: siellä ne olivat yhä.

 Seuraavina minuutteina kaikki kävi sujuvasti, koska olin unta odotellessa tehnyt mielikuvaharjoituksia juuri tätä tilannetta varten: tamppaus suksilla rinteen suunnassa, sukset pois jaloista, hyppy lumeen, kivääri selästä, lipas taskusta, lataus ja varmistus, hiipiminen sauvat vasemmassa kädessä, niiden työntäminen paksuun lumeen ristikkäin, lumisuojuksen poisto, asennon hakeminen ja laukaus.

Lunta oli tässä valtavasti. Jalat eivät yltäneet maahan asti, mutta pääsin tähtäämään. Sopivalla matkalla näkyi noin kymmenen lintua suomännyissä, mutta harjanteella kasvavat lumiset puut peittivät suurimman osan suosta.

 Ristikko nousi alhaalta mustan teeren kylkeen. Lintu istui sivuittain. Osuma olisi varma, sillä matka oli hieman alle sata metriä, ja puun latva juuri harjanteen laen korkeudella. Päästin varmistimen ja aloin nostaa uudelleen ristikkoa. Juuri silloin teeret pomppasivat pakolentoon!

 

Kaiken ponnistelun ja vaivannäön jälkeen ällistys oli valtava. Kun sisäinen maailma tasaantui, yritin miettiä, mikä meni vikaan.

Oliko se sauvojen asettelu ristikkäin?

Olin kantanut väsyksiin asti Degtjarjov - pikakivääriä armeijassa, ja muistin nyt tuon aseen hienon etutuen. Reppu vain alle, ja kaiken tuon voi tehdä usein näkösuojassa. Mutta jälkiviisaus on vain tulevaisuutta varten, jos sitäkään!

Hiihtelin allapäin lounaalle.

 

Ruokapöydässä etsittiin selitystä teerien paolle. Seulaan jäi kaksi seikkaa: ne näkivät asemiehen naaman tai joku hiihti harjanteiden välissä samaan suuntaan.

Jo illalla jälkimmäinen vaihtoehto vahvistui, sillä postia hakiessa isoveli oli nähnyt salon itäpäässä tieltä johtavan paksun leveiden suksien ladun pohjoiseen.

 Otin myöhemmin yhteyttä edellisenä kesänä talvijahdista kertoneeseen mieheen. Hän sanoi hiihtäneensä siellä ja muisti teeriparven paon juuri tuosta paikasta. Ne olivat havainneet hänet jo kahdensadan metrin päästä. Mies epäili, että hiihdon äänet pelästyttivät valppaat teeret.

 

Iltapäivällä kävin tunnin lenkillä pohjoisen suunnalla. Siellä oli vanhaa kuusimetsää ja taimikoita ja yksi laajahko siemenpuualue, mutta koivuja ei juurikaan. Teeriä ei näkynyt, mutta hieman vesakkoa kasvavien taimikoiden vaiheilla jänikset olivat liikkuneet runsaasti. Metsäautotien loppuosassa, lähellä kääntöpaikkaa hirvet olivat elelleet viikkoja ja taitelleet ojien penkoissa kasvavia koivuja, raitoja ja haapoja. Silmut ja oksien kärkiosat oli tarkoin syöty.

 

Pakkanen jatkui kireänä seuraavina päivinä.

Liikuin maastossa ahkerasti aamun hämärästä iltaan asti, mutta saalista ei tullut. Ampumaan en päässyt kertaakaan. Joka päivä teeriä näkyi, mutta lähestyminen ei onnistunut. Useimmiten ne pakenivat, vaikka hiihdin harjanteen suojassa. Ehkä ne sittenkin kuulivat suksien aiheuttamat äänet.

 Näytti siltä, että teerillä oli käytössä kollektiivinen johtaminen: kun arin lähti pakoon, koko parvi seurasi perässä. Suurimmassa parvessa oli noin kolmekymmentä lintua, ja ne olivat monesti hajallaan noin hehtaarin alueella. Aina joku niistä huomasi vaaran. Teerillä oli varsin hieno systeemi haukkojen ja muiden uhkien varalle. Joka uskoi hälytystä, se pelastui.

 

Yhtenä päivänä otin mukaan juomisen lisäksi leipäpalaset ja lenkin puolikkaan. Puolen päivän aikaan laskin harjanteelta alas paikassa, jolla laakson pohja oli korkeimmillaan, keskellä metsää.

Lumesta törrötti esiin paksu, osittain ontto katkenneen ikihongan tyviosa. Se ulottui pari metriä lumen pinnan yläpuolelle.

Tamppasin ympäristön huolellisesti ja iskin säleitä harmaasta kelon pinnasta, Ne tuoksuivat tervakselle. Tuli otti niihin helposti.

 Kävin noutamassa pitkän makkarakepin, jona aikana tuli pääsi voimaansa. En poistanut suksia jalasta, sillä lunta oli liikaa jalan liikkumiseen.

Kesken makkaran paiston alkoi kuulua hornamainen ujellus ja humina hiljaisessa metsässä. Ääni syntyi, kun tuli puhkaisi reiän kelon onttoon keskiosaan, jolloin syntyi voimakas veto. Liekit löivät ylös kuin puhalluslampusta. Tulen lämpö sai naaman kuumottamaan.

 

Tiaisia pyrähteli tulipaikan vaiheilla, mutta ne eivät rohjenneet tulla ottamaan murusia, joita tarjoilin. Linnuilla oli kovat ajat lumisessa metsässä pakkasjakson aikana. Kuukkeleita en nyt tavannut. Viimeisen lintuparin huomasin tällä salolla edellisen kevättalven hankikelin aikaan. Viimeiset naavakuusikot olivat häviämässä, ja juuri se oli käsitykseni mukaan kuukkeleiden tuhon syy.

 Tauko teki hyvää. Perusteellisesti käristetyn makkaran ja eväiden syönti sai ajatusmaailmaan muutoksia. Eihän täällä mitään hätää ollut. Ei saalista ollut pakko saada lainkaan. Sekin oli voitto, kun pääsi näkemään nuo varovaiset ja kauniit mustat linnut huurteisissa puissa.

 Nuotiolla selkiintyi sekin, että hiihtämisen määrällä teeriä ei tavoita, vaan liikkumisen piti olla lähes hiivinnän kaltaista etenemistä ja ympäristön tarkkaa havainnointia. Metsässä oli teeriä, vieläpä runsaasti.

 

Toiseksi viimeisenä jahtipäivänä laskin vinosti tielle eteläiseltä harjanteelta. Koko päivänä en ollut huomannut teeriä, ei aamullakaan. Olivatko parvet poistuneet alueelta, jossa niitä ahdisteltiin niin, että ruokarauha häiriintyi?

Huomasin, että tien molemmin puolin kasvava nuorehko koivikko oli jäänyt huomiota vaille. Alue oli puoli kilometriä pitkä ja parisataa metriä leveä ja sen keskellä kulki tie taloon, jossa asustelin. Aluskasvustona siinä oli kuusi.

 Tieltä lähti vinosti ylöspäin vanhan talvitien pohja. Hiihdin sitä pitkin sadan metrin matkan. Siinä oli haulikkohollin verran neliömäinen alue, vanhan tukkilanssin pohja.  Lumen syvyys tässä oli ainakin kahdeksankymmentä senttiä.

Aukon itälaitaan valmistin suksia lapion kaltaisesti käyttäen sekä polkemalla syvän lumikuopan. Juolahti mieleen, että tähän ne tulevat aamulla ruokailemaan, sillä kolmena viime aamuna ei heti hämärässä ollut havaintoa siitä, missä teeret ruokailevat aamulla. Tämä paikka oli koko viikon ajan jäänyt tutkimatta!

Metsästysalueen korkeusero vaihteli sadankahdenkymmenen ja kahdensadan ja kymmenen metrin välillä. Ylhäällä oli paikoitellen puissa raskasta tykkylunta, mutta tässä paikassa pitkän harjun etelärinteen alaosassa koivuissa oli vain paksu huurre. Ehkä järveltä yleensä tässä puhaltava tuuli oli karistellut vähän päästä koivut puhtaiksi lumesta. Vai oliko jatkuva teerien ruokailu marraskuusta lähtien puhdistanut koivikkoa?

 

Päivällispöydässä kerrattiin kulunutta viikkoa. Talon vanhempi miesväki kummasteli teerien arkuutta. Arvelin, että se johtui kovasta pakkasesta ja seisovasta ilmasta. Vähäisetkin äänet kuuluivat kauas.

Isä sanoi, että teeret syövät vain aamun aikana ja painuvat kovilla pakkasilla kieppiin eivätkä ne enää iltapäivällä siksi ole löydettävissä.

Aamun suunnitelma passiin valmiiksi menemisestä tuli hyväksytyksi siksi, että vaihtoehtoja ei löytynyt.

 

Lähdin pimeässä hiihtämään tietä pitkin passiin valmistellulle paikalle. Koetin laskeskella aikaa niin, etten joutuisi olemaan paikallani puolta tuntia enempää. Nyt pakkaslukema oli 18 astetta, joten puoli tuntia liikkumatta paikallaan oli jo lähellä kestokyvyn rajaa. Iltapäivällä sää lauhtuisi ennusteen mukaan reilusti.

 Perillä asettelin sukset ja sauvat kuopan laidalle. Niiden päältä olisi tukeva ampua, jos linnut tulisivat. Istuin kuopan pohjalla repun päällä. Repussa ei ollut mitään muuta kuin anorakki ja runsaasti sanomalehtiä eristeenä. Pakkasta vastaan taistelin lähes koko ajan paikallaan voimistellen. Muuten ei tuntunut pärjäävän. Tavallisin liike oli nostaa istuvassa asennossa jalat suorana parikymmentä sentti ylös ja tehdä sitten rentoutus. Pitkät sarjat ja käsien huiskuttelu vaakatasossa tuntuivat vähän auttavan, mutta yleiskylmettymisen tunne ei kokonaan kadonnut. Nyt olisi tarvittu väljä, kovaan pakkaseen tarkoitettu haalari tai sissitakki.

 

Juuri, kun pimeyteen alkoi tulla aavistus valoa, selän takaa kuului huminaa. Iso teeriparvi laskeutui koivuihin etualalle, suurin osa näkymättömiin. Yksi lintu oli selvällä linjalla noin kahdeksankymmenen metrin päässä.

Varovasti hankkiuduin polvilleen lumikuopassa ja työnsin rukkaset suksien päälle. Ase oli muuten valmis, vain pyssyn suun suojus tarvitsi poistaa. Neljä kertaa suurentavan kiikarin valovoima riitti jo.

Viivyttelemättä otin tarkan tähtäyksen, sillä teeret ovat oikullisia liikkeissään. Ase toimi täsmällisesti, ja musta mytty putosi huurteen seassa puusta. Parvi pakeni sinne päin, mistä se oli tullutkin. Saalis löytyi helposti ja olin hyvin tyytyväinen.

 Hiihdin tien ylitse rannan puolelle mielijohteesta. Samalla kuulin idästä päin auton vaivalloisen käynnistyksen ääntä. Sitä seurasi voimakas kaasuttelu, jolla auto pysyisi pakkasessa käynnissä. Arvelin mielessäni, että tuttu mies oli mökillään, sama, joka syyskesällä kysyi minulta talvijahdista.

Äkkiä ainakin viisikymmenpäinen teeriparvi tuli auton äänen suunnasta ja laskeutui ympäröiviin koivuihin. Ehdin juuri pudottautua polviasentoon, kun linnut tulivat. Syrjäsilmällä näin, että joka puolella oli teeriä kaula varoitusasennossa.

Piinallinen tilanne jatkui hetken, mutta sitten teeret alkoivat ruokailla ja ne ääntelivät hiljaa. Minulla oli kivääri valmiiksi ladattuna oikeassa kädessä, koska olin aikonut pujotella itseni koivikon läpi vajaan sadan metrin päähän järven rantaan katselemaan, jos niemien rantakoivikoissa näkyisi lintuja.

 Otin kiinni olkavarren paksuisen koivun rungosta ja samalla käden liikkeellä poistin varovasti piipun pään suojuksen. Sopivalla matkalla näkyi muutamia lintuja. Yksi oli kyljittäin.

Jaoin ensin teeren neljään osaan ristikolla ja sitten vielä pään puoleisen osan samalla konstilla. Olin tutkinut kiväärin käynnin huolellisesti eri matkoilta. Kun laukaus kajahti, lintu putosi alas siipiään avaamatta.

 

Kun otin lippaan pois ja vielä polviasennossa sovittelin piipun lumisuojaa paikoilleen, korviin kuului auton hyrinä. Lumipenkan yläpuolella autosta vilahteli vain vähän kattoa näkyvissä, niin paljon oli silloin lunta tuolla seudulla.

 Kylmyys ei tuntunut, kun hiihtelin entiseen kotitaloon tietä pitkin. Siellä oli väki vieraineen kahvipöydässä. Olin arvannut autolla liikkuneen miehen oikein. Hän kertoi hiihdelleensä koko viikon metsäalueen itäosassa. Kokemukset olivat samat. Arkoja ovat talviteeret. Vieras kertoi itsekin havainneensa muutaman teerien kaukaa karkaamisen. Ne johtuivat varmaan minun liikkeistäni.

 

Vieraan poistuttua arvailtiin syytä siihen, miksi noin satapäinen teeritokka oli oleskellut koko alkuvuoden viiden kilometrin päässä isohkolla järvellä. Sitä ei päässyt mistään päin lähestymään.

Vanhoilta on tieto, että lähestyvä sään muutos saa linnut joskus jäälle. Nyt sää oli lauhtunut jo kahdeksan astetta neljässä tunnissa ja alkoi hienoinen lumisade. Se enteili talvituiskua.

 Meille nuoremmille selitys ei kelvannut. Osaako teeri ennustaa sään kymmenen päivän päähän?

Minä tiesin, että tuon järven rannat ja saaret olivat täynnä koivikoita. Aamuruoka oli lähellä ja päivälepo aukealla hyvin turvallista haukkavaaran vuoksi. Syötyään teeret kaivautuivat kieppiin.  

Saarten rantojen lähellä oli metrinkin verran pehmeää tuulen juoksettamaa lunta, jonka alla tarkeni pakkasessa. Niin kertoivat talviverkoilla kalastavat jälkeenpäin.

Kettu on ovela, susi vielä nerokkaampi. Miksi linnut olisivat tyhmiä? Sellaiset luonto tuhoaa pois ja eläinlaji häviää.

 

Jahdin jälkeisellä viikolla oli lehdissä yleisökirjoituksia, joissa paheksuttiin metsästäjien käytöstä. Etelä-Suomessa olivat jahtimiehet ajelleet pitkin metsäautoteitä ja ampuneet tien penkoilta lintuja. Ehkä juuri sen vuoksi viranomaiset kielsivät talvisen jahdin. Lisäksi muutettiin myöhemmin lakia niin, että auton pysäköinnin jälkeen piti kulkea vähintään sata metriä ennen kanalinnun ammuntaa.

Pitäjässä, jossa metsästin talviteeriä, metsäautotiet olivat auraamatta. Metsätyöt tehtiin syystalvella, samaten puiden ajo tien varteen. Tie aurattiin helmikuulla, jolloin pakkanen puri pinnan kantavaksi. Sen jälkeen puut ajettiin rekoilla pois.

 Terve ja järkevä vanhan ajan systeemi, joka säästi kustannuksia. Siitä hyötyivät myös ystävämme teeret!

 

 Teeriparvi huurteisessa metsässä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Angsti

 

Kun otsikosta poistetaan viimeinen kirjain, saadaan saksankielinen ilmaus, joka tunnetaan kaikkialla. Se tarkoittaa ahdistusta, pelkoa tai tuskaa.

 Ahdistus ihmisillä on hyvin yleistä, ja se on monessa sairaudessa osa taudin tyyppikuvaa.

Ahdistus on terveellä pohjalla, kun sen syy on konkreettinen ja selkeä. Sellaisia ovat itseä tai muita uhkaava tulipalo, autokolaripaikalle sattuminen, hirvikolarin ajaminen tai kadulla kävely, kun humalainen porukka alkaa käyttäytyä uhkaavasti.

 Selviä syitä, jotka ovat käsin kosketeltavissa on monia, ja silloin reaktio on terve, ja ihminen on terve, kun ahdistus on hallinnassa. Kun uhkaan liittyy paniikki, angsti on karannut käsistä ja se vaarantaa järkevän toiminnan.

 

Hyvin yleisiä angstin ilmaantumistilanteita ovat esitelmän pitäminen tai tilaisuuden johtaminen, esiintyminen yleisölle, pimeällä kulkeminen, lähestyvän rajuilman tai ukkosen uhka.

 Monet ovat hyvin herkkiä poikkeaville asioille, kuten suden liikkuminen pitäjän alueella, seisominen kaupassa pitkässä jonossa, myöhästymisen uhka, laskuista ja veroista selviämisen ajattelun jatkuva kiusa, suuren koiran vastaan tulo, puhelimen soiminen muulloin kuin sovittuna aikana ja lapsen lievä kuume.

 Ennen puhuttiin ennakkopelon tai jännityksen yhteydessä ramppikuumeesta.

 

On lohdullista, että ahdistusta voi itse hoitaa altistamalla itsensä toistuvasti juuri sellaiselle tilanteelle, joka on tuottanut angstia aikaisemmin. Kun altistus ei johda kummempaan, vaan siitä selviää, vaiva lievenee siedettäväksi, ja silloin on saatu jo suuri voitto. Ahdistuksen ei pidäkään kokonaan loppua. Jos niin käy, pettää terve itsesuojeluvaistokin.

 

Monet alkavat jo nuorena hoitaa alkoholilla tai lääkkeillä ahdistustaan. Se on oikotie ongelmiin, koska aluksi tämmöinen omahoito tuntuu auttavan. Kuin huomaamatta syntyy riippuvuus hoitoaineeseen, ja silloin ongelma on jo vaikeasti autettavissa.

Helpotusta on kyllä saatavissa, kun hakee ajoissa apua, mutta monet eivät sitä tee ennen kuin jotain sattuu: tapaturma, tulipalo, rattijuopumus tai humalatila työpaikalla, avioero. Alkoholi altistaa selvästi masennukselle ja sitä kautta itsetuholle.

 Jos pelko, ahdistus tai tuskaisuus ei liity kiinteästi selkeään uhkaan, on syytä hakea apua. Muuten voi seurata erakoituminen tai viinaongelma. Käyttäytymisterapia auttaa lievissä tapauksissa samoin kuin tuo toistuvan altistuksen keino, jolloin lääkkeitä ei tarvita.

 

Useimmat ihmiset pelkäävät jotakin. On siis olemassa aivan tervettä pelkoa, joka ei haittaa toimintakykyä. Amerikkalaisten laajojen tutkimusten mukaan täysin pelkäämättömiä on miehistä noin yksi prosentti.

 Etulinjan konepistoolimiehet, jotka saivat vapaudenristin, olivat sellaisia, samoin monet kaukopartioita johtaneet valiomiehet. Näillä sotilailla oli kyky toimia järkevästi, mutta tehokkaasti kovan paineen alaisina.

 

Venäjän armeijassa annettiin ennen hyökkäystä viinaa vähentämään ahdistusta. Osa oli ottanut votkaa raittiidenkin puolesta, ja heidän toimintakykynsä oli huonontunut. Upseereille oli tarjolla viinaa joka päivä.

 Olen mielessäni ajatellut, että rintamamiehet osasivat vaistonvaraisesti toimia oikein, kun saatiin venäläinen vangiksi. Hänelle annettiin Työmies – tupakka poltettavaksi. Suomalaisetkin rupesivat henkisauhuille.

Tämä rauhoitti vankeja tehokkaasti. Ei ollutkaan totta propaganda, että suomalaiset kiduttavat ja sitten tappavat.

Voimakkaalla tupakalla oli selkeästi rauhoittava vaikutus. Ennestään tupakoimaton saattoi tuntea jopa huippausta päässään, mikä johtui väkevästä tupakasta.

 

Saattajan antama turva pimeällä tai jännittävällä metsätaipaleella on merkittävä. Moni jännittää yksin pimeällä kulkemista ilman mitään syytä. Sama koskee ukkosluontoisella ilmalla liikkumista kaukana kotoa metsämaastossa, jossa on usein tarjolla myös pelko eksymisestä.

 

Mielestäni Suomessa pitäisi luopua ylioppilaskirjoituksista. Niissä oikeasti hyvin osaavat jännittäjät melkeinpä säännöllisesti epäonnistuvat. He eivät saa itsestään irti parastaan.

He ahdistuvat, kun pienikin asia ei heti kokeessa onnistu, ja silloin elimistö menee lähelle paniikkirajaa. Näin kokonaisuuksien hallinta kärsii.

 Useimmissa maissa tämä on ajat sitten tajuttu, että nuoria on turha altistaa suunnattomille paineille kirjoituksissa. Kaikki valmistuvat ylioppilaiksi, jotka suorittavat lukion kurssit hyväksytysti.

Minun aikanani ylioppilaskirjoitukset suoritettiin talvella yhtenä putkena. Jos kokeet menivät läpi, tulos oli siinä, eikä arvosanoja voinut sen koommin korottaa. Tuon lukuvuoden kevään aikana oli myös kokeita ja tenttejä aivan riittämiin. Mitään kursseja, kuten nykyään ei ollut, vaan lukioaineita opiskeltiin koko ajan eteenpäin.

 

Saatuani oppia ihmisen käyttäytymisestä, henkisestä suorituskyvystä, peloista ja angstista sekä oppilaiden perhetilanteiden vaikutuksista kokeissa suoriutumiseen, olen tullut tulokseen, että paljon vähemmällä selvittäisiin yllä mainitulla keinolla, jossa abien hartioille ei kasata valtavia taakkoja, vaan nuorille ollaan armollisempia.

 Tasokokeita voidaan oppilaille tehdä pitkin lukioaikaa, koska meillä on yli tarpeenkin maassa päteviä kokeiden arvostelijoita, jotka ovat oppilaista riippumattomia.

Mielestäni myös inssiajo autokoulussa voitaisiin uudistaa. Opitut asiat saa suorittaa osioina, kuten toiminta parkkipaikoilla ja parkkitaloissa, maantieajo, asutuskeskusajo, ajo liikenneympyröissä ja liittymissä.

 En ole tähän ikään mennessä vielä kohdannut nuorta, joka ei sanoisi jännitystä melkein sietämättömäksi, kun kerralla pitää osata kaikki opittu paineen alaisena. Ajamaan oppii ajamalla aktiivisesti kolmesta viiteen vuotta. Autokoulussa ei opi ajamaan, vaan siellä opitaan perusteet. 

Ajotaito parantuu ja vakiintuu hyvälle tasolle vain ajamalla autolla. Kirjoista ei voi oppia, millä vauhdilla käännytään päätieltä kapealle hiekkatielle kesällä tai talvella. Jokainen auto on yksilö moottorinsa tehon ja ärhäkkyyden suhteen sekä kytkimen ottamisen osalta. 

Maltti on hyväksi liikenteessä ja kuskia pitää matkustajien kunnioittaa kapteenina laivassa. On muistettava, että hento ja vähän arka tyttö voi kehittyä huippukuskiksi, ja hän on muille hyvin turvallinen autoilija, joka ei ota turhia riskejä. Mummut ja papat tykkäävät, kun tyttö ajaa tarkasti ja ei pidä kovalla vauhdilla pelon vallassa vanhusparkaa. Sen sijaan, kyllä mä tään osaan- tyyppi on vaarallinen toisten terveydelle pitkän päälle.

 

Ihmettelen Elokapinaa, järjestöä, jossa on mukana kolme lääkäriäkin julkisesti. Ei pidä rikkoa lakia menemällä istumaan ajoradalle. Siinä voi mennä henki, koska tiellä ajava autoilija ei voi kuvitellakaan, että joku tekee niin. Jarrutus ei ehdi pysäyttää ajokkia. Poliisia tulee uskoa, niin ei synny mitään katastrofia liikenteessä.

Järjestön jäsenten pitää tajuta, että muutos syntyy vain äänestämällä semmoisia ehdokkaita vaaleissa, joiden mielipide muistuttaa omaa tai sen järjestön ohjelmaa, johon kuulut. Lakia jatkuvasti rikkovia ei loppujen lopuksi kansakaan kunnioita. Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, mutta huono puu kelvottomia.

 

 

 

Ottaisinko rokotuksen

 

Vuosikymmeniä sitten ei tarvinnut patistella ihmisiä rokotukseen. Tuoreessa muistissa oli ja kansan keskuudessa eli vielä polion eli lapsihalvauksen uhreja. Tautiin ei ollut mitään pelastavaa hoitoa ennen kuin Sabin ja Salk kehittivät rokotteensa.

Olihan se rokotus ennen erilaista kuin nykyään. Koulussa opettaja käski jonoon ja määräsi ottamaan paidan pois. Terveydenhoitaja seisoi opettajan pöydän vierellä kateederilla. Pöydällä oli pesuvati, jossa oli haisevaa nestettä. Joku oli tietävinään, että se oli lysoolia. Sieltä terkka otti pihdeillä neulan ja ruuvasi sen lasikammiolla varustettuun vanhaan ruiskuun. 

Neula oli paksu eikä kovinkaan terävä. Kun se lävisti ihon,se tökkäsi laihimmilla luuhun asti. Ei ihme, että arimmat pelkäsivät rokotuksia. Se oli neulakammoa. Pakoon ei päässyt, koska rokotustilanne tuli ennalta ilmoittamatta.

Armeijassa oli sama kuri. Jonossa mentiin ja piikkejä tuli molemmilta sivuilta yhtenä sarja neljä. Eräs hesalainen väitti äskettäin ottaneensa matkan takia rokotuksen. Upseeri ei uskonut sitä. Neljä sotamiestä kävi Hesan poikaan kiinni ja kaatoi lattialle. Siinä lääkintämiehet pistivät piikit pakolla. 

Heti rokotuksen jälkeen oli sulkeiset Parolan kentällä. Ilma oli sakeanaan hiekkapölyä, ja välillä kranaatit vihelsivät. Mentiin maihin ja ryömittiin. Lopulta käytiin rynnäkköön vihollisen asemia kohti.

Armeijalla on omat elkeensä. Jo kutsunnoissa komennettiin laskemaan ainoa vaatekappale eli alushousut polviin. Lääkäri ja upseeri tarkastivat, että kyseessä on todella miehiä eikä mukaan ole soluttautunut akkoja. Lopuksi komennettiin: Housut paikoilleen, nosta!

Toinen tärkeä rokotus on jäykkäkouristusrokote. Se on voimassa 10 vuotta viimeisen pistoksen jälkeen, ja aikuisten on itse huolehdittava sen voimassaolosta. Vaatimatonkin haava tai piikin pisto, jos samalla haavaan menee maata, on vaarallinen.

Taudinaiheuttaja on bakteeri, joka aiheuttaa vaatimattoman tulehduksen kudokseen, mutta siitä ei mitään kummempaa seuraa haavassa. Viikon parin päästä alkavat taudin oireet, leukalukko ja samalla kasvoihin ilmaantuu irvistävä ilme ja se ennustaa jo kauhistuttavaa kuolemaa. Bakteerin myrkky aiheuttaa lihasten pysyvän jännitystilan, joka ei laukea. Hengittää ei voi, ja kuolema tulee tukehtumalla ellei bakteerimyrkky pysäytä sydäntä.

Hoito perustuu henkitorven avaamiseen. Avanteen kautta työnnetään ilmaputki, mitä kautta hengityskone työntää ilmaa rytmillisesti keuhkoihin. Annetaan myrkyn vasta-ainetta ja lihakset lamautetaan, kuten yleisnukutuksessa.

Yleensä kuolema ehtii ensin ja tappaa.

Rokotus on ainoa keino estää tämä sairaus.

Olen jo kauan ihmetellyt vanhan ja hyvän hevoslaastarin häviämistä. Siinä oli imevä sideharsotyyny ja kangaslaastari. Nykyiset muoviset laastarit estävät haavan hengittämisen. Iho niiden alla maseroituu vaaleaksi, kun kosteus ei pääse haihtumaan. Harsotaitoksen ja millipore-teipin yhdistelmä on turvallinen. Kun haava ei enää vuoda, sitä on parasta hoitaa avoimena. Silloin se paranee hyvin. Ilmassakin voi kylpeä!

Kurkkumätä tappoi ihmisiä kuristamalla vuosituhansia ennen kuin Saksassa keksittiin, ettei kyseessä ole nielun rutto, vaan oma tautinsa. Bakteeri kasvattaa kurkkuun vaaleita peitteitä laajasti. Jos kettoa koetetaan irrottaa atuloilla, alla oleva kudos alkaa vuotaa verta. Tämä kuristustauti ei ole hoidettavissa juurikaan hyvin. On avattava henkitorvi ja työnnettävä sinne putki. Basillia voidaan karkottaa antibiooteilla, mutta tämä ei auta hyvin, koska tauti pääosin johtuu bakteerin jo alussa erittämästä myrkystä, johon kyllä on olemassa vasta-aine. Myrkky pysäyttää sydämen elleivät mätäpeitteet tukehduta sitä ennen uhria.

Tautiin kehitetty rokote on tehokas ja antaa hyvän suojan.

Hinkuyskä on ikävä tauti, jota esiintyy heikentyneenä rokotetussa väestössä epidemioina. Se ei juuri tapa rokotettua, mutta rokottamaton ottaa elämänsä riskin. Äiti tai isä on vastuussa, jollei ole lastaan antanut rokottaa.

Tuhkarokko tappaa kehitysmaissa yhä ja semmoiselle, jonka immuniteetti on heikentynyt syövän hoidon tai muun syyn vuoksi on vaaravyöhykkeessä. Koska kyseessä on virustauti, siihen ei ole lääkettä. On kuoltava, jos niin on päätetty yläilmoissa.

Vihurirokon kyllä terve kestää, mutta rokotus on ok, koska tämän sinänsä lievän sairauden yleistyessä raskaana oleville tulee katastrofi. Lapsi syntyy vammaisena. Sitä ei pääse pakoon millään. Kun viruksen liikkuminen väestössä estetään kattavalla rokotuksella, saa vauvaa odottaa iloisena ja se on naisen parasta hoitoa tässä maailmassa.

Influenssavirus siirtyi aikoinaan vesilinnuista ihmisen virukseksi Etelä-Kiinan tautihautomoissa, joissa linnut, lepakot ja siat asuvat saman katon alla. Uskonpuhdistajamme Agricola sai influenssatartunnan Moskovan rauhanneuvotteluissa. Paluumatkalla alkoivat oireet ja piispan vointi heikkeni. Joko itse virus suoraan tai aiheuttamalla keuhkokuumeen tappoi piispan Kuolemajärven pitäjässä Kannaksella.

Espanjantauti tappoi 50 miljoonaa ihmistä 1918- 1919. Tauti tarttui joukkojen siirron vuoksi eri maihin.

Suomen sisällissodassa vangittiin paljon vallankumouksellisia leireihin. Ei kaikkia ammuttu, vaan influenssa tappoi monet. Olisi pitänyt tunnistaa vangitut ja lähettää heidät aluksi kotiinsa. Oikeutta olisi voitu käydä epidemian jälkeen. Voimassa oli vielä pääosin Ruotsin rikoslaki vuodelta 1734, koska omaa lainsäädäntöä ei oltu ehditty luoda. Kapinasta tuomio oli tuossa laissa kuolema, samoin Venäjän laissa. Armeliasta olisi ollut päästää punaiset pakoon Venäjälle. Bolsevikit ampuivat niin monet siellä puhdistuksissa.

Kova oli vuoden 1957 aasialainenkin. Muistan vielä toistuvat hautajaiset tuona vuonna, suruharsot ja itkuiset ihmiset niin monessa paikassa. Vuoden 1968 englantilainen nosti kuolleisuutta, mutta oli vähemmän tappava.

Suosittelen rokotuksen ottamaan, jos on perussairauksia tai ikä semmoinen, että eläke juoksee. Itse kävin mukavan, tutun terkan luona terveyskeskuksen yläkerrassa. Jonoa ei ollut lainkaan. Puheltiin menneistä ja vaivihkaa, ilman että mitään huomasin, terkka rokotti. Hän pani laastarin paikoilleen ja tarkasti vielä, että perusrokotukset ovat voimassa. 

Liekö pistos osunut läskikerrokseen, koska en tuntenut lainkaan neulan pistoa. Ehkä se oli kuitenkin sitä taitoa, koska mies, jolla on 44 numeron pakkassaappaat, mutta sääret ohuet kuin kainolla neidillä käsivarsi, ja läskiä ei löydy koko tyypistä, sanoi aivan samaa. Ovat kyllä neulatkin ohentuneet sitten 1950- luvun.

Keuhkokuume vie joka vuosi hautaan noin 5000 vanhempaa kansalaista. On tarjolla rokote, joka suojaa kolme vuotta. Se pitää hankkia reseptillä ja tuikkuuttaa terkalla neuvolassa. Rokote suojaa parin yleisen aiheuttajan tulehdukselta, mutta ei suinkaan kaikilta keuhkokuumeen aiheuttajilta.

Johonkin on kuoltava, ja keuhkokuumeen sanotaan olevan väsyneen vanhuksen paras ystävä. Antibioottihoito on vain kärsimyksen pitkittämistä ja hoito johtaa silti kuolemaan.

Nyt on edessä suuri tehtävä koko maailmanlaajuisesti, kun pyritään torjumaan koronaviruksen aiheuttama pandemia.

Erityisesti me seniorit olemme herkkiä taudin vaikealle muodolle, joka tappaa. Lapset ja useimmat terveet aikuiset näyttävät kestävän tämän taudin, kuten influenssankin.

Mutta, mutta. Virus on arvaamaton, ja tappaa jopa täysin terveen aikuisen. Se on kuitenkin harvinaista. Niinhän se tekee autokolarikin, jos tuuri vaan loppuu. Pitää olla skarppina eli terävänä sekä liikenteessä että oman itsen suojaamisessa alkoholipitoisella huuhteella tai geelillä sekä maskin käytöllä.

Saunominen ja votkan juonti ei suojaa taudilta, vaikka Valko- Venäjällä niin väitetään.

Kättelyä on syytä välttää ja joukkopaikkoja.

Toisaalta on ikävää, kun edessä on suuria juhlia, joissa olemme paljon yhdessä ja kirkossa käy väkeä paljon. Niinkö käy, että joulukirkkoon ei voi mennä, vaan on seurattava palvelusta netin kautta. Se ei ole mahdollista miljoonalle kansalaiselle, joilla ei ole tietokonetta tai älypuhelinta. Jospa päättäjät tuovat televisioon runsaasti palveluksia, että niiden kautta pääsee vähän juhlaan mukaan. Yksinäisiä pitää armahtaa, muutoin paholainen saa osavoiton taistelussa pelastuksesta.

Meidän vanhusten ja lasten täytyy jotenkin saada Joulun ihana juhla osaksemme. Kylmä on muuten maailma. Yksinäisyys on oikeastaan tauti sekin. Se hyökkää päälle ja pitkässä juoksussa tappaa.