Pelot & ahdistus

 

Ihmisillä on yllättävän paljon erilaatuisia pelkoja. Ne kaikki kumpuavat herkästä lapsuuden ajasta, jopa ensimmäisistä elinkuukausista.

Yleensä pelko suuntautuu johonkin kohteeseen tai tilanteeseen.

Tällöin ihmisen psyyke toimii niin, että se ohjaa välttämään sitä, mikä aiheutti ahdistusta. Välttämiskäyttäytyminen ikään kuin rajaa pelon, jolloin ahdistusta ei tarvitse tuntea jatkuvasti.

Useasti pelko ja sen tuottama ahdistus liittyy siihen, missä se ensimmäisen kerran on koettu.

Suljetun paikan kammo voi perustua lapsena käytettyyn rankaisuun jossa pantiin lapsi pimeään komeroon häpeämään ja samalla eroon muista.

Joskus omat sukupuoleen liittyvät kiusaukset laukaisevat naisen pelon kävellä hiljaisella kadulla. Omat sisäiset mieliteon impulssit on tällöin torjuttu mielikuvissa tiedostamatta.

Pelko putoamisesta voi laukaista epävarmuuden ottaa aurinkoa parvekkeella tai kurkistaa alas näkötornista tai jyrkänteeltä.

Tavallisia ovat myöskin eläimiin ja ukkoseen kohdistuvat pelot.

Pieni lapsi on jätetty yksin ja hän on ahdistunut ukkosen jylinästä ja myrskyn riehunnasta. Muiden turva on puuttunut. Tämmöinen pelko saattaa vahvistua kasvuiässä ja olla merkittävä nuorena aikuisena. Ilman muiden seuraa ei uskalla olla tai on välttämätöntä mennä kellariin ukonilmaa pakoon. Nykyään on mahdollista kuunnella kuulokkeilla rauhoittavaa musiikkia, joka vaimentaa kauhealta kuulostavia salamaniskuja.

Suden pelko on varsin yleistä. Se voi liittyä lapsena koettuun suuren koiran pelottavuuteen. Onhan koira kesytetty sudesta, ja vihastuessaan sen hampaat ja murina ovat kauhun aihe lapselle vaikkapa koulutiellä yksin kulkiessa.

Meillä Suomessa yhä verrattain yleinen on sosiaalisten tílanteiden pelko. On vaikeaa ilman luotettavaa toveria osallistua yhteisruokailuun tai kahvikutsuille, kuten ylioppilasjuhlissa. Näihin pelkoihin liittyy se, että toiset huomaavat ”pelkurin”, joka voi herkästi punastua, ja jonka kädet vapisevat. Sydän voi lyödä nopsaan kuin konekivääri jännittäessä toisten huomion kohteena olemista.

Jotkut potevat valtavaa silmiin katsomisen pelkoa. Sen takana voi olla uskomus, että silmiin katsoja näkee röntgenkatseellaan jännittäjän sisäisen todellisuuden surkeuden, mikä on häpeällistä.

Näihin pelkoihin liittyvä jännitys ja ahdistus voi muodostua niin suureksi, että se johtaa välttämiskäyttäytymiseen. Se on ihmissuhteille tuhoisaa, ja ajan kuluessa ahdistuksen määrällä ei ole taipumusta helpottaa, vaikka elämänkokemusta karttuu.

Kadotukseen joutumisen pelko ei ole harvinaista. Se saattaa kummuta perheenisän pelottavasta käytöksestä pikkulapsena. Isähän on jumalan asemassa aivan pienen mielikuvissa. Isälle on kaikki mahdollista. Jos isä on pelottava, rankaiseva tai yksin jättävä, asiat saavat uuden kohteen vähitellen jumalasta, joka estää pääsyn taivaan pelastukseen. Näin käy, kun lapselle opetetaan kristinoppia niin, että pelotellaan helvetin tulella vielä rippikouluiässäkin. Onneksi tuo pelolla hallinta on vähenemässä.

Ihmisiä on rasitettu kuoleman ja sairauksien pelollakin. Ne saattavat perustua erilaatuisiin ruumiillisiin tuntemuksiin, joita on meillä kaikilla lapsena ja nuorena. Pistävä tuike rinnassa voi jalostua sydäntaudin peloksi, vaikka on vaaratonta pistosta.

Lapset kuuntelevat tarkasti aikuisten keskustelua. Se tuhoisa tauti alkoi yskällä tai rintapistoksella. Siitä oli vakavat seuraukset. Syöpä sieltä paljastui, ja nyt sekin tuttu ja hauska tyyppi on jo haudassa. Lasten kuullen ei ole eduksi puhua tämmöisiä. Osa pikkuisista on äärettömän herkkiä, ja tahtoo särkyä sielultaan, jolloin kehittyy neuroottinen ahdistus. 

Vanhempien pelko sodasta tai tien päälle joutumisesta, kun rahat loppuvat voi melkeinpä periytyä lapsille. Koko lapsuuden ajan perheessä on saattanut vallita ahdistava ja pelokas ilmapiiri. Sen herkät lapset aistivat voimakkaasti. Syliin ei ole otettu ja hersyvä huumori sekä nauru on tyystin puuttunut.

Pelkoja tuntevalle ihmiselle on ominaista tavallista suurempi tukeutumisen tarve. Jämäkkä aviomies saattaa olla elämä ja autuus pelokkaalle naiselle. Silloin ei tarvitse olla niin varuillaan toisten reaktioista kuin yksin ollessa. Moni luulee, että toiset tarkkailevat häntä intensiivisesti, vaikka se ei ole totta. Viranomainen, kuten lääkäri tai psykologi voi juuri tässä asiassa tehdä paljon, mikä helpottaa elämää.

Foobiset pelot eivät käskemällä helpota. Pelko, ahdistus ja epävarmuus kulkevat mukana hautaan asti, jos mitään ei tehdä. Lääkehoito tai hypnoosi eivät auta mitään pitkän päälle.

Käypä hoito on analyyttinen psykoterapia, jonka tulee olla pitkäaikaista.  Terveyskeskuksessa lääkäri voi antaa niin sanottua supportiivista terapiaa osoittamalla pelot epärealistisiksi. Tämäkin ns. tukihoito kuuluu olla pitkäaikaista, jopa vuosikymmeniä kestävää. Lääkäri on tällöin ottanut harteilleen niin sanotun uskotun miehen taakan. Hän kuuntelee, välittää ja lausuu vapauttavia, realismiin perustuvia totuuksia.

On valitettavaa, että oikeaan hoitoon pääsee vain suurilla paikkakunnilla ne, joilla on runsaasti rahoja ja varallisuutta. Terapia maksaa, mutta se on tehokasta, ja ainoa tie oireettomuuteen tai pelkojen täydelliseen hallintaan. Uskoon tulo ei auta oikeasti, vaikka potilas voi niin vakuuttaa. Sisäinen ahdistus säilyy, ja foobikon pitää jatkuvasti vakuuttaa sekä itselleen että toisille saaneensa parantua. Tietysti sekin on parempi, kuin jäädä seisomaan hiidenkivelle susilauman ympäröimäksi.

Aluksi pelkoja lieventää viina pieninä annoksina. Ajan mittaan saman vaikutuksen saa vain isommilla annoksilla. Lopulta ollaan alkoholistin vaateparressa. Sama tapahtuu rauhoittavien lääkkeiden kanssa, eikä niistä ole parantajiksi.

Olen kuullut foobikon eli peloista kärsijän valituksen, että se lääkäri ei osannut kirjoittaa hänelle rauhoittavan lääkkeen reseptiä, vaikka pyysin. Oli siinäkin vain toisella korvallaan reseptioppia kuunnellut tohtori!

Tosiasiassa oli toimittu oikein ja vältetty nykyäänkin yhä yleisempi vitsaus eli rauhoittavien lääkkeiden väärinkäyttö. Siihen liittyy läheisesti myös huumausaineiden käyttö. Niilläkin on ensi alkuun ahdistusta lievittävä vaikutus, joka houkuttelee niin monen ansaan. Ollaan nahkapeitturin linjalla, jolloin lopputulema on kehnompi kuin alkuasetelma. Ihan menee setä Aleksin ajatusten kanssa yhteen!