Outoja kokemuksia

 

Siitä on aikaa, kun Lapin lääninlääkäri kertoi lehdistölle ruumiistapoistumisen kokemuksistaan. Tätä kummallista ilmiötä on ilmennyt jopa yli 10 prosentilla, kuitenkin useimmiten vain kerran.

Siinä niin sanottu astraaliruumis tai henki pystyy tarkkailemaan – useimmiten ylhäältä käsin - omaa fyysistä ruumista, joka makaa vaikka sängyssä. Liikkuminen tapahtuu astraalikeholla, johon tietoinen mieli siirtyy oikeasta kehosta.

Arvellaan, että kyse on niin sanotusta selkounesta. Siinä ihminen voi kontrolloida tekemisiään. Todisteita asiasta on vähän, vain ihmisten kertomuksia.

 

Jos ihminen saa sydäntaudin tai sähköiskun seurauksena kammiovärinän tai aidon sydänpysähdyksen, elvytyksen avulla elämään selvinneet ovat kaikissa maissa ja kulttuureissa kertoneet melko tavalla yhdenmukaisen kokemuksensa. Kaikilla sellaista ei kuitenkaan ilmene.

 

Ensin tuntuu kepeä olo, kuin leijailisi vapaasti. Kivut ja tuskat sekä kaikki huolet ovat poissa. Edessä näkyy pian valaistu, kaukaisuuteen johtava tie. Se alkaa hitaasti, mutta vähitellen kiihtyvällä vauhdilla kiitää vastaan. Useasti tie kohoaa hieman taivaan rantaa kohti. Vointi on autuaallinen, miellyttävä.

 

Kun elvytyksellä sydän käynnistyy ja tajunta palaa, on sairastunut taas tutun maailmamme yksi ihmisyksilö.

Kysyttäessä osa ei ole halunnut palata enää entisen kaltaiseen elämään, vaan olisi tahtonut jäädä sinne, missä oli niin hyvä olla.

Tulee mieleen, onko oltu jo matkalla Taivaan kotiin?

Tutkijat arvelevat, että yllä mainitut aistimukset johtuvat hapen puutteen aiheuttamasta aivotoiminnan sekaisin menosta eikä kyse ole sen kummemmasta. Ei varsinkaan uskonnon esittämästä ylösnousemisen autuudesta hengen osalta.

 

Oli mies, ja on yhä. Hän sairastui äkillisesti. Kuume pomppasi yli kolmeenkymmeneen yhdeksään. Joka paikkaa kolotti, ihokin oli kosketusarka. Kurkku oli karhea. Nieleminen sattui.

Ikävä, riihikuiva yskä kiusasi. Köhiminen oli kivulloista ja se käheytti äänen melko nopeasti. Tuntui, että keuhkoissa palaa hiljainen tuli.

Juotavaa tarjottiin, sokeroitua mustaviinimarjamehua ja välistä teetä.

Päätä särki ikävästi.

Sisko liuotti juomiin salisyyliä poretablettina ja murskaamalla tavallista Aspiriinia. Se helpotti vähäsen.

Hoito kotona jatkui päiväkausia, mutta vointi alkoi käydä kehnoksi. Tehot katosivat käsistäkin. Mehukippo kirposi hyppysistä ja särkyi lattialle.

 

Sisko kertoi myöhemmin, että ilmaantui epäilyksiä ja perustetta vailla olevia lausumia. Puhe meni puuromaiseksi ja sekavaksi. Se muistutti mummon kertomaa kuumehouretta.

Oli pakko tilata ambulanssi, sisar kertoi myöhemmin.

 

Isossa sairaalassa päästiin pian selville, että kyseessä ei ollut aivokalvon tulehdus tai aivokatastrofi.

Vasta-ainetesti osoitti, että sairaus oli sikainfluenssaa.

 

Tauti syntyy Etelä-Kiinan hautomoissa, joissa ihmiset yhä elävät saman katon alla sikojen ja vesilintujen, koirien ja lepakoiden kanssa.

Siellä alun perin vesilintujen virus on hypännyt vuosituhansia sitten ihmiseen ankkojen ja hanhien läheisyyden vuoksi. Siitä tuli ihmisen influenssavirus, sama, joka tappoi piispa Mikael Agricolan hänen palatessa Moskovasta rauhanneuvotteluista vuonna 1557.

Virus on myös hypännyt – koko ajan muuntuen – sikoihin. Siitäkin on jo aikaa.

 

Varsinainen epidemia alkoi Amerikasta, ja tauti sai sikainfluenssan nimen. Tartunta siirtyy niin helposti Kiinasta lentomatkustajien mukana kauas.

Kuten käytännössä kaikissa virustaudeissa, osa saa vain mitättömät oireet, toiset taas kuolevat sairauteen, vaikka kunto olisi erinomainen ennestään.

 

Potilaamme tila heikkeni rajusti vajaan kahden viikon päästä. Hän sai jatkuvasti happea ja verenpainetta tukevaa lääkitystä.

Yhtenä päivänä lääkäri sanoi kierrolla, että hänen pitää soittaa omaiselle, koska kuolema kolkuttaa jo ovelle. Hapetus on kehnoa ja veriarvot kammottavat.

 

Jälkeen päin potilas muistaa tajunnan pimentyneen monta kertaa. Ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Henkilökunnan mukaan, sikainfluenssapotilas taisteli koko seuraavan yön hengestään. Näytti jo, että kuolema noutaa.

Aamulla kuitenkin tuli – lääkärin kierron aikaan – selkeämpi hetki.

 

Potilas kertoi hoitajalle ja lääkärille, että joku puhui hänelle. Selvästi äänessä oli isoveli, joka kuoli pari vuotta aikaisemmin. Hän sanoi: ” Elä vielä tule tänne.”

 

Siitä alkoi toipuminen, varsinkin, kun huomattiin verikokeista ja kuvauksessa ajoissa, että potilaalla oli iso keuhkoveritulppa. Se heikensi ratkaisevasti hapetusta. Tuore tulppa saatiin liuotettua pois ja samalla aloitettiin verenohennushoito.

 

Lääkäri ällistyi potilaan kertomuksesta. Oliko uskonto sittenkin totta, vaikka suurin osa maailman väestä pitää sitä höpötyksenä ja täynnä turhuutta.

Näytti, että tohtorin otsalle olisi noussut hikihelmiä. Hän oli näet marksilainen ateisti. Entinen terveystoveri 1970- luvulta.

Kun hapetus alkoi toimia, potilas toipui hyvää vauhtia.

Hoitaja sanoi – ehkä tehtäväkseen saaneena - että muistahan ottaa tästä lähtien kaikki kulkutautirokotukset, joita on tarjolla. Liian moni luulee, että minä kestän sen influenssan helposti ja jättää rokotuksen. Aasialainen tappoi yhden talven aikana yli kolmetuhatta ihmistä, se pitää muistaa, hoitaja mainitsi.

 

Vara on viisautta eikä vahingon enne, sanotaan. Sen allekirjoitan minäkin.

 

Perintö

 

Riistakamerat, joita sijoitetaan metsiin nuolukiville, ruokintapaikoille ja eläinten kulkureiteille, ovat tuoneet esille aivan uuden maailman eläinten elämän seuraamisessa.

Nuolukivillä käy kauriita, valkohäntäpeuroja ja hirviä. Suolasta ovat kiinnostuneet jänikset ja kyyhkysetkin.

Karhut, näädät ja ahmat suuntaavat usein kulkunsa nuolukivien kautta. En ole havainnut petojen yrittävän nuolla suolaa. Ehkä niiden herkkä nenä ohjaa niitä paikkaan, jossa on riistan hajua.

 

Vanhan, aution maatilan pellot ovat olleet kolmisen vuosikymmentä metsityksen kohteena. Yhdelle alavalle niitylle valmistui kosteikko. Niityn ojaan tehtiin tukeva pato, jonka yläosan lävitse kulkee tavallisesta rumpuputkesta tehty ylivuotovesille tarkoitettu poistumisreitti. Kosteikko on kolmesataa metriä pitkä.

 

Metsän ympäröimällä pienellä niityllä on pidetty kauan nuolukiveä. Toinen kivi on niityn eteläpuolella, aivan lähellä. Niityn reunasta viiden kymmenen metrin päässä on aina sula lähde. Sen pohjan hiekka pöllähtelee, kun siihen tulee paineella kylmää vettä maan uumenista.

 

Niityn metsittäminen onnistui vain sen länsi- ja pohjoisreunoilta.

Muualta rehevä kasvillisuus tukahdutti taimet. Niitylle ei ole syntynyt edes luonnon koivuja. Vanhoissa niityn sarkojen ojissa kasvaa kyllä vänkyräisiä koivuja. Niistä ei tule koskaan tukkipuita, mutta klapeiksi niistä saa hyvää rankaa. Yhdessä paikassa on nopeakasvuista pajua, josta hirvet ja jänikset tykkäävät. Ruohikkokasvillisuus ulottuu aikuista miestä ylärintaan. Niityn keskiosan läpi kulkee idän suunnalta mäkimaisemista puro, jonka vesi on jääkylmää. Puro kulkee pitkän matkaa mäen rinteessä maan alla, josta sen solina kuluu selvästi ennen kuin puro tulee esille.

Tähän entisen metsäniityn runsaaseen ruokapaikkaan ilmestyi jostakin hirvi, joka alkoi käydä nuolukivellä, jonka asetin katkaistun koivun kantoon sopivalle korkeudelle.

 

Istutettuun kuuseen oli helppo asentaa riistakamera.

Työt teimme talvikelissä eräsuksien, akkuporakoneen ja kaarisahan avulla. Nuolukivi kulki toisessa repussa muovikassin sisällä. Homma vaati kaksi miestä. Kymmenen metriä korkean koivun kaataminen oli helppoa. Porasin viidentoista millin poralla reiän koivun pitkään kantoon. Valmistin jo mökillä pihlajaisen tapin. Sen alaosan vuolin viisitoistamilliseksi kymmenen sentin matkalta. Tapin yläosa on kaksi ja puoli senttiä paksu. Tapin löin paikalleen repussa tuodulla koivuklapilla.

Tappi suolautui ajan kuluessa. Se on kestänyt lujana vuosikymmenet. Jänikset ovat jyrsineet koivun kannosta kaarnan pois ja jonkun verran suolautunutta puuainestakin.

 

Riistakamerat olivat silloin harvinaisia. Lähettäviä ei ollut minun tietääkseni kellään.

Riistakameran kortin vaihdoin kolmen viikon välein.

Keväällä kuvista näin, että muut hirvet katosivat, mutta yksi hirvilehmä, joka vaikutti lihavalta, jäi asustelemaan niityn seutuun. Toukokuussa sille ilmestyivät kaksoisvasat. Se oli yllätys. No, lihavia syytetään joskus muutenkin turhaan ongelmista.

 

Kuvista näin miten hellästi tämä emo hoiti vasojaan. Se ohjasi turvallaan pienokaisia imemään.

Poistumissuunnasta päättelin, että vasaporukka nousi aivan lähellä olevaan jyrkkään mäkeen lepäilemään. Siellä on suojaavaa metsää, mutta myös kanervaa ja puolukkaa kasvavaa maapohjaa, jossa keväällä ja kesällä voi ottaa vastaan auringon lämmön. Heti mäen juurella on rehevä kasvusto ja kapeahko niityn reunametsä.

 

Kesän aikana olin vajaan kahden sadan metrin päässä mökillä tekemässä monenlaisia mökkipuuhia. Äänekkäin niistä oli rankojen katkonta moottorisahalla. Kahteen mieheen teimme klapeja kirveellä parin, kolmen tunnin ajan joka päivä pojan kanssa.

Riistakameran kuvista näkyi, että hirviemo kuunteli pitkiä aikoja polttopuun teon ääniä. Niitä se ei pelännyt eikä vienyt vasojaan pois.

 

Vuosien mittaan hankin lisää riistakameroita. Niistä kaksi on lähettävää. Peruskalusto on kuitenkin mahdollisimman yksinkertaista. Ne ovat myös varmatoimisia.

Suojaan kamerat luonnonvoimilta linnun pönttöä muistuttavalla rakenteella, joka on valmistettu 12 millin vesivanerista. Suojuksesta puuttuu etuseinä ja pohja. Katto-osa on hyvin pitkällä lipalla varustettu, jotta aurinko ei pilaisi kuvia, eikä vesisadekaan.

Emohirvi synnytti kuusitoista kertaa niityn tuntumassa. Usein tulos oli kaksoisvasat.

 

Kameroiden kuvien ja lumiajan jälkien perusteella selvisi, miksi tämä viisas hirvi säilytti henkensä tosi vanhuuteen asti.

Vasoineen se eleli syksyyn asti tutun niittynsä tuntumassa. Se siirtyi vasoineen syyskuun aikana länteen ja luoteeseen kilometrin, puolentoista matkan. Moneksi viikoksi vasaporukka jäi rehevään jokivarteen, jossa oli raikasta vettä ja runsas kasvusto. Matka jatkui vielä luoteeseen, jossa tulivat vastaan suuret suoalueet. Siinä on toisen metsästysseuran raja. Pohjoisen suunnalla vaihtuu pitäjäkin.

 

Alue on ollut aina hirvien talvilaidunta. Siellä on nuoria mäntymetsiä ja taimikoita. Niiden seassa on suuri määrä alle metrin korkuisia pensaiksi muuttuneita haapoja: hirvet syövät vain edellisen kesän pehmeät oksan uudiskasvut. Ne ikään kuin hoitavat itselleen ilmaisen talviravinnon.

Yksi taimikko on melkein viisi hehtaaria laaja ja yhtenäinen. Se on nyt jo neljä ja puoli metriä korkea ja kertaalleen harvennettu.

 

Raitoja kasvaa yli viisikymmentä vuotta vanhan, vähän käytetyn metsäautotien varrella. Ne ovat hirvien herkkua.

Hirvet koettavat pitää nuoret raidat matalina ja pensasmaisina. Ajan mittaan kuitenkin yksi pensaan keskimmäisistä haaroista, johon hirvi ei helposti ylety, kehittyy vuosien kuluessa vahvaksi raitapuun rungoksi. Sellaiselle hirvet eivät enää mitään mahda.

 

Noin kymmenen senttiä paksu, hyväkasvuinen haapa kelpaa hirvelle, joka jyystää siitä kuorta. Joskus kuoren syönti on niin voimallista, että haapa kuolee pystyyn ja keloutuu. Taimikkoalueen pohjoispuolella on kallioalue, jossa kasvaa mäntyjä. Ne ovat hyvin vanhoja. Alueella ei ole tehty koskaan metsätöitä, koska puustosta ei tule tukkeja. Varjon puolella kalliometsää on vanhaa ja nuorta haavikkoa hirvien ravinnoksi. Pohjoisen puolella kalliojyrkänne viettää suoraan vetiseen suohon. Kalliometsään pääsee vain sen itäpuolelta. Muualla rinteet ovat liian jyrkät ihmisillekin.

 

On havaittu, että hirvijahdin aikana emohirvi osaa taitavasti siirtyä aina sille puolelle rajaa, jossa hirvenmetsästys ei ole käynnissä. Se on niin kiusallista, että metsästysseurat ovat jo oppineet, ettei raja-alueiden lähelle kannata mennä jahtiin. Se ei tuota tulosta. Seutu on ikävän syrjäinen, ja siellä on haastava maasto. Riittävän tiheässä nuoressa metsässä ei näe edes ampua.

 

Kun kevät lähestyy, hirvi siirtyy hitaasti kohti kesäisiä elinmaitaan, mutta jää ainakin kuukaudeksi korkean harjun pohjoispuolelle. Siinä on tiheää ja korkeaa taimikkoa, jonka alla on samanlaista haaparyteikköä kuin talvilaitumella.

 

Toukokuun puolella hirvi siirtyy harjanteen ylitse eteläpuolelle. Silloin ravinteikas niitty on juuri kohdalla, mäen juurella.

Harjun tai pitkulaisen mäen etelärinne sulaa varhain. Se on keväällä ja kesällä hyvin lämmin ja suojaisa paikka.

Hirviemo synnyttää johonkin monista siisteistä kanervan ja puolukanvarsien peittämistä puuttomista paikoista. Rinteessä on kallio hyvin lähellä kuntan alla. Useissa paikoissa puu ei pysy pystyssä, koska juurilla ei ole syvää maata. Niin on syntynyt pieniä luonnon aukkoja.

 

Kun ruoho on riittävästi noussut, vasaporukka ilmaantuu riistakameran kuviin. Vasojen turkki on silloin kauniin punertava.

Emohirven aistit ovat herkät. Se huomaa riistakameran toiminnan. Urokset ja vasattomat naaraat eivät juurikaan. Olen havainnut lähettävän kameran kuvista, että kaksoisvasoista mullivaiheessa aina vain naaraspuolinen huomaa kameran. Uros ei reagoi siihen.

 

Keskustelin hirviporukan pitkäaikaisen johtajan kanssa tapauksesta, kun kuusitoista vuotta vasoja oli jo tullut niittyparatiisissa. Hän sanoi, että hän ei virka asiasta mitään porukassa. Ei lypsävää lehmää pidä tappaa. Niitty säteilee kaikkea hyvää laajalle ympäristöön, hän mainitsi. Olin samaa mieltä.

 

Puolentoista tai kahden kilometrin päässä parin vuoden kuluttua viimeisen vasan syntymästä toisen pitäjän puolella kummastusta herätti marjastajissa notkoselkäinen naarashirvi. Se vaikutti kesyltä eikä se reagoinut oksan katkeamiseen ollenkaan. Käsien taputuskaan ei ajanut hirveä pakoon.

Hajuaisti sillä pelasi. Tuulen päällä kulkijaa se väisti.

Joku marjastajista toimitti tiedon tuon kunnan hirviseurueelle.

 

Kun lokakuussa hirvijahti alkoi, nuori koira sai heti paikallaan pysyttelevän hirven haukkuunsa. Hirvi vain seisoi. Se ei äkäillyt koiralle eikä hyökkäillyt.

Yhtäkkiä ”Mamis” – niin kuin sitä nimitin – tunsi terävän piston hengen paikoilla sekä iskun, joka vei kaikki sen voimat. Vain yhden hätäisen askeleen niin monen hirven isoäiti ja mamma jaksoi ottaa.  Sen pitkä elämä loppui vailla kärsimystä. Kameran kuvissa sitä ei enää näkynyt koskaan.

 

Mutta, niityllä asusteli mieluisasti Mamiksen perusteellisesti kouluttama kaksivuotias hirvilehmä. Vanha emo oli ehtinyt neuvoa ja kouluttaa sitä sen ensimmäisen vuoden. Mamis ei enää ollut tullut tiineeksi. Koulutus jatkui läpi seuraavan lämpimän kesän yli syyskuulle asti. Hirvet kävivät kahdella järven lahdella kesäöiden aikana kaivamassa lumpeen juuria. Se vasta herkkua oli!

 

Syyskuun alkupuolella Mamis katosi jo mullin tittelin saaneelta vasaltaan. Eläimet olivat jo rehevän puron varrella siirtymässä luoteeseen.

Kävelikö viisas hirvilehmä sora- ja hiekkapohjaista puroa pitkin vasansa tietämättömiin huomatessaan, että vanhuus oli tullut kaikenlaisine vaivoineen?

 

Mamis jätti runsaan ja arvokkaan perinnön jälkikasvulleen: niittyparatiisin ja muut salapaikat, joissa voi pärjätä kaikki elämän kauniit vuodet. Asiasta tietävät ihmiset eivät sitä häiritse. Heitä ei ole monta.

Tuuri ei voi jatkua loputtomiin, mutta murehtimalla tulevaisuus ei parane. Perintö on elämää varten. Kun Taivaan Isä pitää linnuistakin huolen, niin miksei sitten isommista luontokappaleista? Siihen pitää luottaa ja elää elämäänsä, joka on suotu.

 

 

Yövaaninta

 

En ollut käynyt sorsametsällä enkä kanalintujahdissa syksyllä, koska näytti siltä, että edellisen vuoden teerirunsaus oli ohitse. Sorsakantakaan ei ollut hyvä.

Marraskuussa alkoivat pakkaskelit. Ne jatkuivat joulu- ja tammikuun ajan.

Oli tuiskuja ja tuulia. Lumitöitä riitti. Tuttu mies lähetti kuvan, jossa hän mittasi kotinsa katolla olevan lumimäärän. Tulos oli 85,5 senttiä.

 

Näin jäi väliin myös talvinen latvalinnustus.

Helmikuussa helpotti. Ilmat tasaantuivat, ja aurinko näyttäytyi monena päivänä. Toivo helpommasta iti.

Polttopuut alkoivat olla sipissä runsaan lämmityksen takia. Lämmitin varaavaa takkaa vuoron perään leivinuunin kanssa, koska kallista sähköä piti säästää.

 

Yhtenä aamuna huomasin, että lintujen ruokinta-automaatti oli yön aikana pudonnut maahan. Murskattuja pähkinöitä oli levinnyt polanteelle.

Lähellä riippuva lintulauta oli paikoillaan, mutta sen säiliö oli melkein tyhjä, vaikka iltahämärässä laitoin siihen yli litran syötävää linnuille.

 

Pyysin poikaa selvittämään tuholaisen riistakameran kuvien avulla.

Koska yöllä oli satanut lunta muutaman sentin, ei kaikkia lintujen evästarpeista pystynyt kaapimaan maasta takaisin automaatteihin.  Linnut saivat etsiä ruokansa maasta. Paikalla kävi talitiaisia, sinitiaisia, pikkuvarpusia ja närhetkin keksivät pian sen, missä on apajapaikka.

 

Riistakamera kuvasi lintujen ruokintapaikkaa kymmenen metrin päästä. Kameraa suojasi sen yläpuolelta nurin käännetty pulkka.

 

Kolmen vuorokauden yökuvaukset näyttivät, että orava oli syypää. Se kaapi etusillaan lintulaudalta pähkinänpuolikkaat maahan ja kävi sieltä syömässä sekä kuljettamassa piiloihinsa runsaan saaliin.

Pudonnutta, minkkiverkolla suojattua neljän litran vetoista automaattia orava ei ollut varmaankaan pudottanut, vaan yötuuli oli sen tiputtanut.

 

Kuvista ilmeni, että rusakko kävi joka kerta television iltauutisten alkamisen aikaan syömässä pähkinöitä. Eläin tuli paikalle muutaman minuutin tarkkuudella. Useasti se kävi toisen kerran vielä aamuyöllä nauttimassa ilmaista syötävää.

 

Päätin kokeilla jäniksen vahtimista niin sanotusta Puuhapajasta käsin.

Matkaa lintujen ruokintapaikalle on noin 25 metriä. Pariovista toisen sain ankkuroitua niin, että tuuli ei sitä voinut liikutella.

Istuimena voin käyttää itse tehtyä, metrin pituista rahia. Sen päälle sovittelin viisi senttiä paksun, joustavan alusen. Sitä olin käyttänyt muutaman vuoden polvien alla monenlaisissa puuhissa. Ikä teki tehtävänsä, kovalla alustalla en pystynyt olemaan polvillaan kivun takia.

 

Poika osti vuosia sitten haulikkooni punarengastähtäimen. Kun otus oli renkaan sisällä tähtäyksen aikana, osuma oli varma. Laite vaati kuitenkin jonkun verran valoa. Muuten rengas ei erottunut.

 

Varasin kaksi volframihauleilla ladattua patruunaa jahtiin. Niistä minulla oli hyvät kokemukset.

Haulit lävistivät heinäsorsan sopivalta matkalta. Pari – kolme haulia löytyi siivotessa sorsien luista. Ne olivat säilyneet täysin pyöreinä.

 

Testiammunnassa käytin haulien kovuuden vuoksi sylinterisupistusta. Kuvio oli tiheä ja tasainen sekä haulien läpäisy kahdeksan millin vanerilevyyn erinomainen. Koska yleensä ammun vain muutaman laukauksen vuodessa, siirryin kokonaan näihin kalliisiin, mutta hyviin patruunoihin.

 

Melkein kaksi päivää kestänyt tuisku ja sen vaatimat lumityöt siirsivät vahtimisen aloittamista. Sen jälkeen ennuste näytti parempaa.

 

Kuitenkin tuuli kävi lounaan kantilta eli osittain ruokintapaikkaan päin. Se tiesi sitä, että pientäkään ääntä ei saisi kuulua jäniksen korviin.

Kameran kuvista selvisi, että jänis viipyi paikalla vain viisi minuuttia kerrallaan. Sitä ei voinut tietää, käykö vain yksi rusakko syömässä vaiko yön mittaan useampikin.

 

Noudatimme vaimon kanssa tavallista rutiinia, ettei jänis pelästyisi muutosta entiseen.

Talon päädyssä paloi rappusten kohdalla, valokatteen alla ulkovalo. Toinen ulkovalo paloi takkahuoneen oven kohdalla, mikä oli pohjoiseen päin. Takkahuoneessa ja tuvassa paloivat valot, koska luemme tai katselemme ohjelmia Areenasta joka ilta melko myöhään.

 

Lähdin runsaasti vaatetta päällä vahtiin viittä vaille iltakahdeksan. Päässä oli pipo ja kaulalla leukaan asti ulottuva putkihuivi. Tummat pakkashanskat vedin käsien suojaksi. Latasin haulikon yhdellä patruunalla kodinhoitohuoneessa. Varapatruunan panin paksun, tummanvihreän fleecetakin taskuun.

 

Odottaminen tuntui pitkältä, mutta jännittävältä.

Etualalla näkyivät pihlajista riippuvat lintujen ruokinta-automaatit. Taustalta erottui noin kahdeksansadan metrin päässä maatilan navetan valaistu ikkunarivi tummaa metsää vasten. Taivas oli vahvasti pilvessä.

 

Oven yläpuolen raosta näkyi, miten tuuliviiri osoitti keskimäärin lounaaseen, mutta välillä äkilliset virtaukset heittelivät tuulen osoitinta kaakon ja lännen välillä ennalta arvaamattomasti. Lintulauta näkyi keikkuvan koko ajan tuulessa.

Olin ruokkinut jänistä jo viikon ajan salaatilla ja pähkinöillä. Salaatin lehdet erottuivat vahtipaikalle tummana kohoumana lumipolanteen päällä.

Ase lepäsi työpukin päällä. Sen alla oli suurikokoinen auton pesusieni. Kokeilin, miten saan paksun talvihanskan ääntä aiheuttamatta oikeasta kädestä pois. Se sujui, samoin aseen suuntaaminen.

 

Olin istunut jo melkein tunnin ajan hiljaa vahtipaikalla.

Piti alkaa tehdä kylmän takia lapojen jännitys- rentoutusliikkeitä. Nyrkistelin vuorotahtiin molempia käsiä viidenkymmenen liikkeen sarjoissa.

Kolmas sarja oli juuri alkamassa, kun paikalle ilmaantui kuin tyhjästä suuri jänis. Sydän otti ylimääräisen spurtin.

Jänis kapsahti kaksi kertaa istumaan, ja sen korvat peilasivat ympäristön ääniä. Sitten se kävi matalaan syöntiasentoon.

 

Suuntasin aseen otukseen. Vaikka kuinka yritin terästää näköä, punaista tähtäimen rengasta ei erottunut. Se oli ikävä yllätys.

Koetin tähdätä laitteen tähyslasin kautta, mutta aseen jyväkään ei erottunut.

Olin kuitenkin varma osumasta ja ammuin. Suuliekki häikäisi näköä, mutta erotin kuitenkin, miten suuri jänis rauhallisesti poistui koillisen suuntaan.

 

Kävin hakemassa sisältä valovoimaisen taskulampun ja sen valossa etsin lähiympäristön. Ei osuman merkkejä. No, jos heti olisin osunut, kyseessä ei olisi metsästys, pohdiskelin.

Huomasin lumipenkassa haulien jäljet puoli metriä liiaksi vasemmalla. Korkeus oli oikea.

Riistakameran mukaan jänis kävi seuraavina öinä paikalla vain aamuyöllä. Silloin sen käyntiaika vaihteli puoli kahden ja puoli viiden välillä. Lisäksi oli liian kylmää vahtimiseen.

 

Kävin kaikki aikaisemmin käytössä olleet vaatteet sekä vielä haalari lisälämmitimenä vahtimassa jänistä viisi kertaa kaksi tuntia kerrallaan. Otin puhelimen mukaan nähdäkseni siitä ajan. Jänis ei tullut, vaikka kuinka niin toivoin.

 

Riistakameran mukaan jänis alkoi käydä syömässä salaatin lehtiä - ja myös vanhentunutta salaatin loppua epäsäännöllisesti. Välillä se jätti tulematta. Tuntui, että sen varovaisuus ja viekkaus lähestyi ketun ominaisuuksia.

 

Niin päivät kuluivat, ja jahdin luvallinen aika hupeni.

Toiseksi viimeisenä päivänä päätin vielä yrittää. Se oli 28. helmikuuta.

Oli karkausvuosi, koska vuoden luku oli kahdeksalla jaollinen. Viimeinen päivä oli kahdeskymmenesyhdeksäs.

 

Ensimmäisen pettymyksen jälkeen hoksasin, että valon on tultava tähtäyssuunnasta kohti punarengastähtäimen haulikon perän puolella olevaa valokuidun päätä.

Pilkkopimeässä käytävässä punainen rengas näkyi erinomaisesti.

Kevyessä otsalapussa on kolme eri kirkkausastetta: yhdellä painalluksella himmeä, toisella painalluksella kirkkaampi yleisvalo ja kolmannella erittäin kirkas.  Tämän asennon käyttö syö eniten pikkuisen akun virtaa. Himmeänä valo riittää yhtäjaksoisesti 13 tuntia.

 

Teippasin mustalla eristysnauhalla otsalampun niin, että ykkösasennolla valo tulee kapeasta pystysuorasta raosta. Silloin hämärässä erottui punainen rengas sopivasti, mutta ei kovinkaan kirkkaana.

 

Hiivin vahtipaikalle vasta iltakymmeneltä. Pelkäsin sitä, että jänis huomaa otsalampun valon sytyttämisen, mutta ilman sitä ei voinut tähdätä.

Iltatuuli näytti taas tulevan lounaasta. Välillä tuuliviirin kärki siirtyi äkisti kaakkoon, ja välillä se näytti pitkän aikaa länteen. Jotain pyörteitä oli ilmassa, koska lintulauta pyöri ja keikkui levottomasti.

Maatilan navetan valorivi näkyi yhä. Arvelin mielessäni, että isännät saattavat pitää valoja päällä läpi yön. Sähkön kulutuksen hinnan voi vähentää verotuksessa.

Minun lapsuudessani 1950- luvulla navetoissa ei ollut kenelläkään valoja yöllä. Maatiloilla ei ollut minkäänlaista valon pilkahdusta, vaan ihmiset ja eläimet nukkuivat pimeässä, mikä on luonnollista.

Kokeilin varovasti tähtäämistä. Jostain syystä punainen rengas oli heikompi kuin täysin pimeässä käytävässä talon sisällä. Kummallista. Renkaan kyllä erotti, kun sitä rauhassa haki. Sammutin otsalampun, ja keskityin vahtimaan.

 

Naapurin suunnasta, oikealta sivulta näkyi kirkasta valoa ja kuului auton moottorin surinaa. Koillisen suunnassa on naapurilla autojen, traktoreiden, kaivureiden ja muiden koneiden huoltohalli. Siellä palavat valot usein myöhään, sillä naapuri on ahkera. Auton oven lumpsaus kuului pian tuulen päältä alle sadan metrin päästä.

Kolmen vartin vahtimisen jälkeen kylmyys alkoi hiipiä puseroon.

Aloitin taas lapojen ja käsiterien jumpan, kuten aikaisemminkin. Touhu oli äänetöntä, ja se tehosi selvästi aina vähän aikaa.

Haukotutti. Arvailin, joko tunti olisi kulunut. Kurkistin oven ylitse tuuliviirin liikkeitä. Yhä tuulen osoitin teki työtään herkästi. Siinä on akselina polkupyörän etuakseli. Laitoin sen laakerit vuosia sitten täyteen punaista, raskaan ajokaluston veden kestävää vaseliinia. Mekanismi on yhä hyvin herkkä.

 

Kun suuntasin katseen ruokintapaikan suuntaan, juuri silloin loikkasi iso rusakko pohjoisesta päin syönnökselle.

Minulla alkoivat tarkoin ennakkoon ajatellut, varovaiset liikkeet: sivulle katsoen otsavalon sytytys, ja hetken odotus, oikean käden hanskan pois ujutus ja aseen varmistimen vapauttaminen.

Jänis näytti ruokailevan ainoastaan hetken aikaa. Se kääntyi idän suunnalle ja matalana se puuhasi salaatin lehtipino selkänsä takana. Ottiko se kasasta yhden lehden ja nautti sitä siinä?

Tähtäsin huolellisesti, mutta vaikeutena oli heikosti erottuva punainen rengas. Onneksi jänis ei liikkunut, vaan oli sopivasti sivuttain. Ammuin heti, kun näin, että otuksen pää ja rintapuoli olivat renkaan sisällä.

Osuma!

Riensin nopeasti tyhjä haulikko kädessä katsomaan saalista. Se potkiskeli vähän, mutta kuoli pian. Verta valui polanteelle pääpuolesta.

 

Vein aseen sisälle ja vähensin vaatetta sekä vaihdoin vanhan, mutta valoteholtaan hyvän otsalampun himmennetyn tilalle.

Otin jänistä kiinni takajaloista ja vein sen auton peräkonttiin. Olin sopinut ystävän kanssa, että voin tuoda saaliin – jos sellaisen saan – miten myöhään tahansa. Kello oli kotoa lähtiessä jo kymmenen yli yhdentoista. Tunnelma oli hyvin mukava, melkein riemullinen. Milan Kundera ilmaisi saman asian kirjoittamalla Olemisen sietämättömästä keveydestä.

 

Arvioin rusakon painoksi yli neljä kiloa. Ystävä tuli iloiseksi.

Kotiin tultua kävin heti käsiksi kaikille metsästäjille tuttuun rituaaliin eli aseen huolelliseen puhdistukseen ja öljyämiseen. Tämä toimi on ollut minulle aina mieluinen enkä ole jättänyt sitä koskaan seuraavaksi päiväksi.

 

Riistakameran käyttöä jatkettiin. Kuvista selvisi, että saaliiksi saatua tuntuvasti suuremman näköinen rusakko alkoi käydä paikalla jo kahden päivän päässä.

Mutta, se lekotteli jo lain suojassa, eikä sen tarvinnut pelätä vaanivan metsästäjän laukausta.

 

 

Mielenkiintoinen kirja

 

Kaksi teologia on kirjoittanut Raamatun muutosten vaietusta historiasta. Laajasti käsitellään ensiksi Vanhaa Testamenttia.

Siinä osoitetaan, että yksijumalaisuus ei niin vaan ollut totta Israelissa, vaan monijumalaisuus vallitsi kauan aikaa, kuten kaikkialla ympäristössäkin.

 

Hammurabin laki oli laajalti käytössä. Sitä pidetään nykyään hyvin kovana lakina, jonka periaate oli silmä silmästä, hammas hampaasta. Mooseksen laki oli vieläkin kovempi.

Esimerkkinä kuvataan, että jos härkä puskee tiellä miehen kuoliaaksi, se ei anna aihetta syytteen nostamiseen. Mutta jos kyseessä on härkä, joka on viranomaistenkin mielestä puskuri, josta on varoitettu härän omistajaa, mutta tämä ei ole kutenkaan peittänyt härän sarvia ja kontrolloinut eläintä, tiellä kävelleen surman vuoksi on maksettava sakkoa kolmekymmentä sekeliä.

 

Mooseksen lain mukaan ensimmäisessä tapauksessa härkä kivitettäköön hengiltä, mutta omistaja on edelleen syytön.

Jälkimmäisten ehtojen täytyttyä härkä pitää kivittää hengiltä ja härän omistajakin on surmattava.

 

Oli vallitsevana miesten yhteiskunta.

Kaupat tehtiin tyttäristä miesten kesken. Jos tällaisessa tapauksessa vieras mies makasi kihlatun nuoren naisen, makaaja piti tappaa Hammurabin lain mukaan.

Mooseksen laissa annetaan eri tuomio riippuen siitä missä makuu tapahtui.

Jos se tapahtui kaupungissa eikä kihlattu huutanut apua, molemmat kivitettiin.

 

Maaseudulla makuusta surmattiin vain mies, koska ajateltiin, että maaseudulla ei huuto kuulunut. Kihlattu säilyi hengissä vailla tuomiota.

Sitä ei sanota laissa, pysyikö avioliittosopimus voimassa tällaisen rikoksen jälkeen.

Mooseksen laissa ei otettu huomioon sitä, että makaaja saattoi uhata kihlattua niin, ettei tämä uskaltanut huutaa henkeänsä varjellakseen.

Toisaalta naisten tiukkaa kontrollointia harjoitettiin tiheästi asutulla alueella. Nuorten vapaaehtoinenkin makuu rangaistiin kuolemantuomiolla.

 

Raamatun tekstejä on peukaloitu vuosisatojen ajan, kirjoittajat todistelevat. Se on kyllä selvästi totta.

Tämmöinen peukalointi poistojen tai lisäysten sekä tekstin muuttamisen avulla koskee myöskin Uutta Testamenttia. Tunnetuinta on Markuksen evankeliumin pidempi, ja lyhyempi, töksähtäen loppuva versio.

 

Monista vanhoista käsikirjoituksista puuttuu tekstiä.

Esimerkkinä on diakoni Filippuksen kastama etiopialainen hoviherra. Vanhoissa käsikirjoituksissa ei sanota Filippuksen kysyneen hoviherralta uskooko hän Jeesuksen vaiko ei. Hän vain kastaa herran Egyptin purossa eli nykyisessä Wadi Gazassa.

Kirkkoraamatussa kerrotaan alaviitteissä, että joku jae tai jakeet puuttuvat vanhoista, luotettavina pidetyistä käsikirjoituksista. Kyseessä on siis myöhemmistä lisäyksistä eli tekstin peukaloinnista.

 

Myös todistetaan, että Paavalin kirjeessä yllättävä määräys, että naisten on vaiettava seurakunnan kokouksissa ei ole Paavalin käsialaa, vaan myöhempi lisäys.

Patriarkaalinen yhteiskunta on tehnyt vastaiskun naisten lisääntyvää merkitystä kohtaan. Uskovaiset kokoontuivat aluksi kodeissa, joissa naisten vaikutusvalta uhkasi miesten ehdotonta vallan käyttöä.

Paavalin kirjeitä voi päätellä kyllä muutenkin, että hän arvosti naisten työtä kirkon hyväksi.

Monet alkukirkon naiset olivat hänen ystäviään, joiden kanssa Paavali oli hyvissä väleissä.

Paavalin aikana vallitsi muslimien nykyinen käytäntö eli monivaimoisuus. Evankelista suositteli seurakuntien järjestystä kaavaillessaan, että johtajan pitää olla yhden vaimon mies.

Tätä ortodoksit yhä tulkitsevat niin, että jos papin vaimo kuolee – vaikka lapset ovat äidistään riippuvaisia – pappi ei saa mennä uudelleen naimisiin. Se voi olla tuhoisaa pärjäämisen kannalta.

Tämä ei ollut Paavalin tarkoitus, vaan se oli kannan otto monivaimoisuutta vastaan.

 

Evankeliumeissa on runsaasti jälkikäteen tehtyjä muutoksia, kirjoittajat todistavat.

Vasta keskiajalla Uuden Testamentin tekstit alkoivat vakiintua. Meidän aikoihimme asti on kyllä korjattu käännösvirheitä tahi selvennetty tekstissä käsiteltyä asiaa.

Minun huomiotani kiinnitti Johanneksen Ilmestyksessä maininta tuijapuusta. Tuijat ovat kotoisin Amerikasta, jota ei tunnettu Johanneksen aikaan.

Meidän kreikkaa osaava pappimme ratkaisi kielitaitonsa avulla, että kreikan kielen sana ei tarkoita lainkaan tuijapuuta vaan setriä.

 

Kirjoittajat ovat armottoman tuntuisia, mutta aika täsmällisiä Pyhän Kirjan tekstin eri versioiden seassa navigoidessaan. Tekstimuutoksia tehdessään aitoon käsikirjoitukseen (Jumalan sanaan) muinaiset kirjurit lähestyivät termiä propaganda, mikä on suomennettuna edullinen valhe!

 

 

 

Näitä tavoitellaan

Keltiäissieniä, kuten isä niitä nimitti. Äiti sen sijaan tunsi nämä sienet hyvin 1930- luvulla käymänsä talouskoulun pohjalta.

 Suppilovahveroita vanhempani eivät tunteneet, vaan ne menivät syksyn roskasienten koppaan. Harmillista. Pääosin siihen aikaan kerättiin rouskuja, joista tuli esikäsittelyn -ryöppäyksen jälkeen - herkullinen kastike.

Poimin suppilovahveroita vieraille, jotka tulivat kylään mökille. Sienet olivat puhjenneet täsmälleen samaan paikkaan, josta poimin Anulle toissa syksynä viimeisen sangollisen näitä hänen suosikkisieniään. 

Nyt Anua ei enää ole. Poissa on hyvin eläväinen ja sydämellinen vaimon nuorin sisar. Suru tunkee puseroon häntä muistellessa enkä voi uskoa, että se koskaan kokonaan hälvenisi.

Paras suppilovahveroaika on vasta nyt alullaan. Vähän saisi sataa vettä, niin tämä aromikas sieni virkistyisi ja kasvaisi suurina pesäkkeinä keitto- tai kastikesienikäyttöön.

Hyvänä sienivuotena juuri tämä sieni on hyvin satoisa. Poika osti minulle mieluisaksi lahjaksi linkkuveitsimallisen sieniveitsen. Olen tykästynyt siihen, koska ei tarvitse pujottaa vyölle sieniveitsen tuppea.

Laitoin vieraille itäisen Suomen tavan mukaan ruokaa syötäväksi ennen kotiin ajoa.

Liha oli rasvatonta nautaa. Kun vesi oli myllehtinyt puoli tuntia, kaadoin karkeaa merisuolaa ja kidney- papuja kypsymään. Pudotin sekaan kaksi lihaliemikuutiota. Maustoin keiton vain lievästi mustapippurilla ja runsaahkolla kuivatulla persiljalla.

Pienin minikokoisiksi kuutioksi sipulia, kaksi milliä kertaa kaksi milliä joka ikinen sivu.

Pöydässä oli vichyvettä ja ruisleipää, näkkäriä sekä juustoa.

Vieraat lähtivät kylläisinä neljän sangollista sieniä auton tavaratilassa.

Pantiin vielä mökin sauna lämpiämään, jotta tämä syyssunnuntai tuntuisi täydelliseltä, juuri niin kuin täydellinen syyspäivä olla halusi.

 

Näkymiä

 

Sanotaan, että vuodet eivät ole veljeksiä. Nyt näyttää siltä kuin tulisi huono marjavuosi mustikoiden, punaisten viinimarjojen ja lakkojen suhteen. Kesäkuun ensimmäisen päivän kylmyys ja lumimyrsky tuhosi hyvin alkaneen kukinnan.

On tosin niinkin, että aina jossain paikassa kukinnan vaihe on ollut semmoinen, että kylmyys ei ole purrut. Omenia ja vattuja näyttäisi tulevan hyvinkin, jos säät eivät suistu aivan raiteiltaan.

Sain talven varalle tehtyä klapiurakan loppuun. Halkoja (mitta 91 senttiä) on kuivatettu kattopeltien alla kauan aikaa. Ne olivat jo rutikuivia. Huju on käynyt kesät, talvet pitkän pinon lävitse. Tuo vesi on siitä ihmeellinen aine, että sen höyrynpaine on suunnilleen sama lähelle kiehumispistettä.  Elikkä kylmälläkin ilmalla puut kuivuvat, kun ilman liike vie niistä haihtuvat vesihöyryn mukanaan.

Kärsämäen läntisten osien murteella asia voidaan ilmaista vaikka näin: vain halkojen kuivaus peltien alla on hyvä. Kun sitten heittelin niitä verkkosäkkejä pinoon ja täytin sitä latua, niin ne klapit helisi vaan!

Neljänkymmenen litran vetoiset verkkosäkit ovat näin ikämiehelle parhaat käsitellä. 

Sanotaan, että kuudenkymmenen litran säkit ovat eniten Suomessa käytössä, mutta mielestäni ne ovat liian isoja ja painavia vanhemmalle väelle. Kyllä niitä naaman tasolle ulottuvalle pinolle latoo, mutta nosto ylemmäs vaatii jo nuoremman ja vireämmän tyypin.

Aamulla vaimo pani likoon useita mattoja. Illan suussa ne joutuvat minun käsittelyyni. Pesen ne painepesurilla. Sitä varten minulla on kuusi neliömetrin kokoista ritilää. Niissä on kymmenen senttiä pitkät jalat. Systeemin päällä on hyvä pestä. Sanovat, että vanhan ajan Heteka olisi kaikkein paras pesuteline, kun käyttää painepesuria.  

Laitoin kaksi omaa Hetekata nuorempien natisuttaviksi. No, omatekoinen systeemi on pelannut jo kauan. Liottamisesta painavaksi muuttunutta mattoa ei tarvitse nostaa pestäväksi kuin vähän yli kymmenen sentin korkeuteen.

Onhan sitä pihalla hommaa. Komposti pitäisi tässä tyhjentää. Aamulla jo kitkin vattutarhasta kumikäsineet pivoissa viholaiset ja koiranputket. Muodostui viisi senttiä korkea karho, kyynärän levyinen. Hurautin sen ylitse muutaman kerran ruohonleikkurilla, ja silppua tuli.

Niin se homma etenee.

Nyt olen lähdössä pitkästä aikaa Äiti Kirkon syliin, musiikkipitoiseen iltahartauteen. Sairastettuani kovan koronataudin, olen ollut vallan telkun varassa mitä tulee sanan kuulemiseen.

Kuuleminen synnyttää uskon sanotaan. Se myös pitää sitä yllä. On hyvä, että kirkko tekee edelleen sitkeästi työtä uskonnon - ja oikeastaan kestävän etiikan ja elämän - puolesta. Mikään muu taho ei sitä tahdo tehdä. Uskonnon esilläpitoa hävetään ja sitä pilkataan. Semmoinen on aika nyt. Minusta se on sulaa hulluutta. Samaa kuin tietosuojan nimissä tehty salailu.

Eipä näytetty Suviseuroissakaan yleisöä salaussyistä kuin kaukaa yläilmoista ja puhujaa kuvassa aivan ypöyksin. Tässähän pelaa roolia vahvasti uskonnon vastainen asenne. 

Siihen pitäisi maan johdon jo puuttua.

 

Tiehommaa ja sotaa

 

Olen ajanut mökille ja mökiltä takaisin lyhyessä ajassa jo kaksi kertaa. Säviältä Pyhäsalmelle johtavaa tietä peruskorjataan ja se taidetaan päällystääkin elokuun loppuun mennessä. Työ kohdistuu tien alkuosaan, joka on ollut jo kauan asfaltoitu.

 Ojaluiskat silitetään ja niiden kaikki kasvisto poistetaan. Kahdessa kaivurissa on erilaiset kauhat: ojakauha toinen ja täysin sileäpohjainen kauha, joka viimeistelee jäljen lopullisesti.

Järeä traktori saa vankkaan peräkärryynsä paljon lastia päivän mittaan.

Tiellä on runsaasti patteja, joiden paikat olen tuntenut jo kauan. Nämä poistetaan väkivalloin. Sisään lyödään soraa, jonka yksi työukko tiivistää järeällä tärykoneella. Kojeen varsi värisee niin kovasti, että ukko saa kokovartalotäristyksen hoidoksi itselleen. Suurimmat patit, jotka on jo poistettu ovat parin neliön laajuisia. Niihin laitetaan mustat pikapaikat, jotta liikenne ei kärsi liiaksi päivän aikana.

 

Tiehen on vaalean punaisella sekä heleän vihreällä värillä tehty kummallisia merkintöjä. Hitaasti ajaessani olen tunnistanut niistä muutamia. On viiva tien poikkisuuntaan, parikymmensenttinen. Siitä lähtee ajosuuntaan -joskus vastaankin – nuoli. On myös ojaan päin osoittavia nuolia, joissa on vieressä useimmiten kahdeksikkonumero. Pari kertaa on ysi ja kerran kymppi. On myös tien suuntainen viiva tien reunassa – noin kolmekymmentä senttiä pitkä – ja sen keskellä X kuin kreikkalainen Kristos-sanan lyhennys.

Punaisella ympyrällä on merkitty kaikki patit. On nuolimerkkikin, jonka kainaloissa eli aivan vierellä on kaksi soikiota. Nuolen suunta on ojaan päin.

 

Muutamia monimutkaisia merkkejä löytyy tiestä useita. Siinä näyttää olevan M- kirjain osana. Merkkiin sisältyy niin paljon yksityiskohtia, että niitä ei kerkeä erottaa, kun ajaa viittä kymppiä.

Tien laakeissa pahkoissa on kysymysmerkkejä muistuttavia piirroksia. Yksi kuvio on hyvin harvinainen. Se muistuttaa kaunokirjoitus- E- kirjainta. Se on piirretty kuin taivaalla olisi leijaileva lokki!

 

Noista merkeistä voisi tehdä salakirjoituksen ja lähettää sen Moskovaan. Salakieliasiantuntijat kyllä saavat viestin aukeamaan.

 

Viestissä voisi lukea: Sota sujuu huonosti eikä ole enää kysymys operaatiosta ja denatsifikaatiosta. Kallista sotamateriaalia kuluu ylettömästi.

Ottakaa ihmeessä käyttöön jo Talvisodassa hyväksi havaittu massahyökkäystaktiikka. Aseistetut sotilaat juoksevat kohti etulinjaa kyynärtuntumalla ja ampuvat hillitöntä tulta. Sadan metrin päässä tulee toinen ja sitten kolmas aalto. Aina muutama saattaa päästä vihollisen juoksuhautaan.

Alkaa taisteluhaudan vyörytys. Se on se voiton avain. Tällä taktiikalla ja kovalla tykistötulella valkosuomalaiset ja suojeluskuntalaiset lyötiin.

Votkaa pitää antaa ennen hyökkäystä reilu kulaus jokaiselle. Massoittain kaatuu sotamiehiä, mutta niitä riittää laajassa maassa.

 

Joka vastustaa upseereita on pantava kurikomppaniaan. Se hyökkää bunkkereita ja vihollisen konetuliaseita päin. Joka palaa lähtöasemaa kohti, joutuu omien miesten konekiväärin tulitukseen. Näin rangaistus tulee kuitatuksi.

Mitähän Moskova mahtaisi hyvään neuvoon vastata?